Minulla on mies, hyvä ja hellä...rakastaa minua jne...siis mitä nainen voi enää toivoa..mies palvoo suorastaan. MUTTA minä käperryn entistä enemmän ja ahdistun jo mieheni kosketuksesta.Ihan näin rakastettavaa mieheni käytös ei aina ole ollut,mutta kiltti mies ja aina on kunnioittanut minua.Minun siis pitäisi olla onnellinen,eikä valittaa....mutta ei...minä en jaksa kohta enää yhtään mitään.Minulla ei ole ketään toista,ei kai miehelläkään.Mutta jos minä lähtisin pois,niin olisin varma että hän luulisi minulla olevan joku toinen.Sitten voisi jo sanan voimakin puhua...ja muuttuisinkin ehkä vaikkapa huoraksi jne.Onko kukaan kokennut tälläistä rakkauden loppumista liki kolmekymmenen vuoden yhteiselon jälkeen.
Avioero vai kärsimys
väsynnyt
82622
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Get Life! Tietääköhän miehesi miten katalia ajatuksia haudot. Tietääkö hän että sinä tietoisesti ja harkiten kaadat lokaan hänen arvokkaat ja ylhäiset tunteet?
Oletko koskaan kokeillut isoa pulloharjaa: toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jynssäten oikein kunnolla nuo typerät haihatukset aivoistasi (jos sinulla niitä edes on)
Sieltähän se viisaus tuli?????
kysyä: MIKÄ VITTU TEILLE SITTEN KELPAA!!!!!!!!!!! MIkään ei koskaan hyvin.....
Vittu ainakin kelpaa yleensä miehille.
Mutta asiasta:
sille ei mahda mitään jos rakkaus loppuu -
pitääkä uhrautua yli 35 vuotta kuten joissakin kirjoituksissa täältä on lukenut?
Miksi pitää väkisin pystyssä kuollutta liittoa???
*** LAINAUS TOISESTA HYVÄSTÄ KIRJOITUKSESTA!!! :::
Mandeliina¤ 2.3.2008 klo 10.00
Kuule, älä yhtään enää mieti, vaan lähde.
Minullakin menossa eron harkinta-aika. En millään malttaisi odottaa että ero tulee viralliseksi.
Syitä on monia,eikä ole mitään mieltä niitä tässä luetella mutta sen sanon että hävettää oma tyhmyyteni - olen yli 35 vuotta katsellut/sietänyt kävelevää sottapyttyä, siivonnut sen paskaisia jälkiä joka paikasta - joka paikkaan mihin se koskee, jää musta jälki.
Koskaan ei pese EDES käsiään, muusta puhumattakaan.
Hänen huoneensa haisee pahemmin ko sikolätti / meillä ollut erillisen kammarit monen monta vuotta syystä etten kestänyt hänen paskanhajuaan.
Itse hän ei huomaa mitään ja kun kerran vahingossa asiasta mainitsin sukulaiselle tämä silmät pyöreinä sanoi:
no, peseytyi se kyllä ennen - siis ENNEN - ennen kun menimme yhteen - yli 35 vuotta sitten.
Meillä tulee/tuli riitaa ihan kaikesta, mitään ylimääräistä ei ole koskaan saanut ostaa ei saippuaa shampoota hammastahnaa koska neet ovat hänen mielestään nykyajan hömpötyksiä.
Minä sitten helvata soikoon olen lasten kanssa näitä hömpötyksiä ostanut salaa!!!
Kuvitelkaa.
Ja ennenkuin sisuni kuohahti, minun piti parsia ja paikata sukkahousujani - uusi ei saanut ostaa ennenko vanhat oli riekaileina..
ja paljon, paljon, muuta mitä en jaksa kirjoittaa.
Me olemme selvittäneet virallisen puolen eli hoitaneet osituksen- se kävi sutjakkaasti koska minä en ruvennut riitelemään - hän sai siis enemmän mutta olen ajatellut ettei häntä auta vaikka saisi kymmenen kivitaloa..
Hän on reilusti minua vanhempi, sairastaa ns vanhan äijän tautia eli pissaa tippuu joka paikkaan eikä hän suostu edes puhumaan asiasta.
No, kun minä lähden, hän saa ihan vapaasti tiputella sitä pissaa sohvallekin.
Lapset, minä olemme olemme yrittäneet saada hänet lääkäriin mutta EI.
Ei sitten.
Joten kuule, sinä joka olet lähtemässä: älä mieti vaan lähde rakentamaan omaa elämääsi, ei koskaan ole liian myöhäistä.
Minä olen ostanut oman asunnon, kalustan sitä pikkuhiljaa, ja nautin joka hetkestä kun voin SAAN ostaa uusia, puhtaita esimerkiksi liinavaatteita- kaikki lakanamme yms ovat vanhan äitini peruja - sellaisia hän ei myöskään sallinut ostettavan.
Älkää oksentako, mutta - hän vaihtaa lakanat aina jouluaattoisin - järkkyä.
Aina, kun vaihdan omat petivaatteeni eli kerran viikossa - vien hänellekin puhtaat mutta hän lykkää ne sänkynsä alle jossa jo on aimo keko niitä pölyttymässä.
Enää en sure hänen likaisuuttaan, pahaa tuultaan, murjottamistaan, sairaalloista pihiyttään enkä sitä etten " voi " saa - olla tämän ihanan herkkuläjän kanssa naimisissa...
Voi tytöt sentään.
En kuvittele että minulle aukeaa mikään uusi autuas elämä enkä sitäkään että prinssi karauttelee pihalleni valkoisen hevosen selässä - mutta muuten!
* sillä prinssillä on punainen mersu..
olemme toistaiseksi vain ystäviä enkä aio muuttaa hänen kanssaan samaan huushollin, mutta ystäviä aiotaan olla - hänelläkin oma elämä takana ja sitä rataa.
Kyllä ratkaisuja löytyy jos löytyy rohkeutta.
Tsemppiä ja voimia kaikille jotka miettivät emmaroivat mahdollista eroa; olen ajatellut että elämä on niin lyhyt, miksi tuhlata LOPUTKIN vuodet jollekin narsistiselle läjälle..
mutta millä keinoilla se sitten edes voi säilyä, jos tuollainenkaan ei riitä. Siis toistan: MITÄ TE OIKEIN SITTEN HALUATTE, NAISET????
Sama meininki täällä :( Vuosi taaksepäin iski oikeen kunnon neljänkympin kriisi...kamala tauti ! Haluaisin NIIN elää jo omaa elämää, en sellaista että toinen sanelee: kenen kanssa saan olla tekemisissä...mitä ja milloin. Kun otan asian puheeksi,ukolta menee heti elämänhalu...voi kun se löytäis jonku toisen ja päästäis munt menemään !
tuo melkein 30 vuoden jälkeen täälläkin. Mies myös kaikin puolin "hyvä". Mutta kun tunteet kuihtuvat niin ne kuihtuvat, meillä pääosin koska olemme kuitenkin niin erilaisia, vaikka aluksi olikin ihanaa. Miksi se loppui - ehkä siksi että vanhemmiten se erilaisuus korostuu ja haluaa olla samalla "aaltopituudella" olevien seurassa. Mies ei tätä tunnistanut; sekin on kuulemma hyvin tyypillistä. No meillä asia tuli ilmi vasta kun olin hieman eristäytynyt miehestäni ja hän näki minut hyvän miespuolisen ystävän seurassa. Aikani roikuin välitilassa lasten vuoksi, mutta sitten kirkastui, että kaikesta pitää tehdä selvää niin sitten helpottaa. Tietenkin pitää ottaa aikaa itselleen että on varma, itse en lähtenyt tälle tielle vain muutaman kuukauden vaan vuoden-kahden mietiskelyjen seurauksena. Tsemppiä, pitää seurata omia tuntemuksiaan, jos ei tunne olevansa onnellinen ! Minä olen nyt onnellinen omassa pikku pesässäni, vaikkei täällä muita olekaan, lapsilla on kuitenkin aina rakastava äiti sekä isä ja heille tarvittaessa aikaa, heidän vuokseen pitää yrittää unohtaa omat mahdolliset tympeät/ikävät tunteensa exää vastaan.