Tämä on enemmänkin tarina kuin kysymys tai avunpyyntö.
En tiedä miksi kirjoitan asiasta tänne, ehkä siksi että minulla ei ole enää kaveria jolle asiasta kertoa. Koska kaverini on juuri se josta aion kertoa.
Haluan jakaa tunteeni, pahastukseni, ikäväni.
En tiedä liikuttavatko ne ketään, tai kiinnostavatko, tärkeintä on se että saan purkaa ajatukseni.
Hyvä jos joku haluaa kommentoida asiaa, keskustelen mielelläni, ehkä se helpottaa.
Yksi pyyntö kuitenkin olisi; älkää tuomitko minua, en tarkoita kenellekään mitään pahaa.
Tämä on tarpeeksi vaikeaa ilmankin.
tiesin että näin tulisi käymään ja olen tehnyt surutyöni jo aiemmin.
Tarinani alkaa siis näin:
Minulla on ystävä, toinen puolikkaani.
Olimme kuin kaksi marjaa. Samalla luokalla meidät usein sekotettiin toisiimme.
Aluksi emme samankaltaisuudestamme huolimatta tulleet toimeen, mutta sitten ystävyys kehittyi kuin huomaamatta.
Meistä tuli parhaat ystävät, ei koska olisimme päättäneet pitää toisistamme vaan koska me vain pidimme.
Teimme yhdessä kaikkea ja asuimme samassa opiskelija-asuntolassa.
Edes lähekkäin asuminen ei katkaissut välejämme.
Pystyimme puhumaan lähes mistä tahansa ja usein kävimme pitkiä keskusteluja keskenämme kaiken maailman asioista.
Emme vain voineet lopettaa puhumista.
Opiskelimme samalla linjalla.
Minä valmistuin, hän ei.
Valmistumiseeni asti kuvittelin että olemme opinnoissamme suurin piirtein samalla tasolla, ja että hän on vielä hieman minua edellä.
Asia ei ollut aivan niin ja sain todeta että hänen opintonsa ovat varsin huonossa jamassa.
Minä sain alani töitä, hän jäi kotiin ikuisuusopiskelijaksi, jonka haaveammatti on aivan toinen kuin se jota hän jämittäen opiskelee.
Hänen hankkeensa kaatuvat täydelisyyden tavoitteluun, jos hän ei voi suorittaa jotain täydellisesti, hän ei suorita sitä lainkaan.
Työpaikat ja työharjoittelupaikat ovat kaatuneet muutamiin poissaoloihin joiden jälkeen töihin meno tai soittaminen on ollut niin ylivoimaista että hän on mielummin vain antanut asian olla, ja odottanut katastrofia.
Hän tietää itsekin että syynä on täydellinen itsekurin uupuminen ja että hän saisi kyllä asiansa hoidettua jos vain yrittäisi.
Nöyrtyminen ja oman huonommuutensa myöntäminen vain on hankalampaa kuin asioiden hoitamatta jättäminen.
Hänen selityksensä alkoivat enemmän ja enemmän ruokkia itse itseään.
Aiemmin meillä oli usein tapana arvostella muutamia tuttujamme jotka jättivät vastaamatta puhelimeensa ja hoitamatta työnsä ja koulunsa: olivat täydellisen epäluotettavia.
Teimme sen keskenämme lähinnä siksi että oli mukavaa olla raadollinen.
Hän kertoi minulle tarinoita joita hän lypsi näistä ihmisistä, minä taas kuuntelin mielelläni koska en itse kehdannut kuunnella ihmisten suoltavan silkaa potaskaa.
Pidimme näitä tuttujamme varsin säälittävinä ihmisinä etenkin siksi että he eivät itse ymmärtäneet että ei tätä elämää näin eletä.
Elivät vain vuosien takaisissa muistossa, iässä joloin ei tarvinnut olla vastuussa mistään.
" ******* on jo yli kakskymppinen eikä ole saanut elämässään mitään aikaiseksi", oli meillä tapana sanoa eräästäkin tutustamme.
Nyt parhaasta ystävästäni on tullut samanlainen.
aika vain kuluu mutta hän ei saa mitään aikaiseksi.
Hän kertoo minulle asioita joita hän aikoo tehdä tulevaisuudessa, mitä hän on suunnitellut.
Tosiasia on se että hänen haaveensa menevät aina vain kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä hän pysty edes kontrolloimaan itseään sen vertaa että heräisi aamulla jonkun tärkeän asian vuoksi.
Hänen kuvitelmansa siitä millainen hän on ja se millainen hän oikeasti on; millaiset kyvyt ja voimavarat hänellä todellisuudessa on, eroavat toisistaan jatkuvasti enemmän.
Päätin että en välitä hänen tavastaan olla saamaton ja epäluotettava, ajattelin että se ei häiritse ystävyyttämme.
Annoin hänelle monia asioita anteeksi koska olimme ikäänkuin yhteisesti tiedostaneet että hänellä on ongelma ja sellaiset asiat jotka hän tekee johtuvat hänen saamattomuus-ongelmastaan eivätkä hänen todellisesta luonteestaan.
Hänen luonteensa on kuitenkin muuttunut.
Hänestä on tullut ilkeä, ja itsekäs.
Hän ei kunnioita asioita jotka ovat muille tärkeitä ja vakavia,vaan pilkkaa niitä. Samalla hän vaatii että muut vaalivat hänen arvojaan yhtä tarkasti kuin hän itse niitä vaalii.
Hän on kehittänyt itselleen oman elämäntavan saamattomuudestaan ja vaatii kiukkuisesti että muut kunnioittavat sitä. Samalla se ruokkii koko ajan lisää hänen etääntymistään muusta ympäristöstä.
Hänellä on tapana ottaa leikin kannalta esimerkiksi se että minun diabetekseni vaatii minulta ympärivuorokautista hoitoa, tai muuten olen hengetön.
Hän on alkanut suhtautua halveksivasti , jopa vihamielisesti siihen että minä hoidan itseäni.
Kun minä sain töitä, hän oli tietenkin iloinen puolestani mutta samalla menetin oikeuteni olla väsynyt johonkin aikaan vuorokaudesta.
Koska hän oli yöihmisiä, sain jatkuvasti tuntea nahoissani sen etten jaksanut enää puolenyön jälkeen kukkua hereillä ja seurustella,hän kun oli silloin vasta virkeimmillään.
Kommentit olivat puoliksi leikkisiä "no mitäs käyt töissä", mutta ymmärsin kyllä ajatuksen niiden takana. Hän halveksui elämäntapaani tuonkaltaisilla kommenteilla jatkuvasti.
Lähinnä siitä tuli mieleen ylä-asteella koviksien mmuodostama ryhmäpaine: On COOLIA olla rappiolla.
Samaa hän yritti kertoa minulle.
Että todellisuudessa hänen saamattomuutensa ei olekaan ongelma vaan elämäntapavalinta, ja minun elämäntapavalintani oli huono koska olisin voinut olla COOL ja villi ja vapaa eikä minun tarvitsisi käydä töissä, mutta en ollut.
Ja todellisuudessa ei hänkään ollut.
Jos loukkaannuin tai muuten vaan en ottanut huomioon tämänkaltaisia kommentteja, olin tietenkin tosikko, otin kaiken liian vakavasti.
Toisaalta hänelle itselleen ei saanut sanoa mitään sellaista mikä arvostelisi hänen elämäntapaansa.
Kerran yritin.
Viime viikolla hän ystävällisesti pyysi minua siivoamaan asuntoihin vievän käytävän asuntoni edestä, huomaamatta että hänen oman asuntonsa edessä käytävä on vielä karmeammassa kunnossa.
Siivosin omani mutta hänen käytävänsä on edelleen siivoamatta. En huomauttanut siitä koska ajattelin että jos hän huomaa minun sotkuni niin hänen on huomattava myös omansa.
Nyt tuntuu siltä että kaikki mitä hän sanoo tai tekee loukkaa minua jotenkin.
En voi vain etääntyä hänestä -kuten olen aina ennen tällaisissa tapauksissa tehnyt-
Koska asumme edelleen tiiviisti lähekkäin ja väistämättäkin näen häntä päivittäin.
Henkinen etääntyminen tuntuu yhtä satuttavalta koska tunnen kuitenkin tarvitsevani sitä ystävääni joka minulla joskus oli.
En tiedä miksi kirjoitan asiasta tänne, ehkä siksi että minulla ei ole enää kaveria jolle asiasta kertoa. Koska kaverini on juuri se josta aion kertoa.
Haluan jakaa tunteeni, pahastukseni, ikäväni.
En tiedä liikuttavatko ne ketään, tai kiinnostavatko, tärkeintä on se että saan purkaa ajatukseni.
Hyvä jos joku haluaa kommentoida asiaa, keskustelen mielelläni, ehkä se helpottaa.
Yksi pyyntö kuitenkin olisi; älkää tuomitko minua, en tarkoita kenellekään mitään pahaa.
Tämä on tarpeeksi vaikeaa ilmankin.
tiesin että näin tulisi käymään ja olen tehnyt surutyöni jo aiemmin.
Tarinani alkaa siis näin:
Minulla on ystävä, toinen puolikkaani.
Olimme kuin kaksi marjaa. Samalla luokalla meidät usein sekotettiin toisiimme.
Aluksi emme samankaltaisuudestamme huolimatta tulleet toimeen, mutta sitten ystävyys kehittyi kuin huomaamatta.
Meistä tuli parhaat ystävät, ei koska olisimme päättäneet pitää toisistamme vaan koska me vain pidimme.
Teimme yhdessä kaikkea ja asuimme samassa opiskelija-asuntolassa.
Edes lähekkäin asuminen ei katkaissut välejämme.
Pystyimme puhumaan lähes mistä tahansa ja usein kävimme pitkiä keskusteluja keskenämme kaiken maailman asioista.
Emme vain voineet lopettaa puhumista.
Opiskelimme samalla linjalla.
Minä valmistuin, hän ei.
Valmistumiseeni asti kuvittelin että olemme opinnoissamme suurin piirtein samalla tasolla, ja että hän on vielä hieman minua edellä.
Asia ei ollut aivan niin ja sain todeta että hänen opintonsa ovat varsin huonossa jamassa.
Minä sain alani töitä, hän jäi kotiin ikuisuusopiskelijaksi, jonka haaveammatti on aivan toinen kuin se jota hän jämittäen opiskelee.
Hänen hankkeensa kaatuvat täydelisyyden tavoitteluun, jos hän ei voi suorittaa jotain täydellisesti, hän ei suorita sitä lainkaan.
Työpaikat ja työharjoittelupaikat ovat kaatuneet muutamiin poissaoloihin joiden jälkeen töihin meno tai soittaminen on ollut niin ylivoimaista että hän on mielummin vain antanut asian olla, ja odottanut katastrofia.
Hän tietää itsekin että syynä on täydellinen itsekurin uupuminen ja että hän saisi kyllä asiansa hoidettua jos vain yrittäisi.
Nöyrtyminen ja oman huonommuutensa myöntäminen vain on hankalampaa kuin asioiden hoitamatta jättäminen.
Hänen selityksensä alkoivat enemmän ja enemmän ruokkia itse itseään.
Aiemmin meillä oli usein tapana arvostella muutamia tuttujamme jotka jättivät vastaamatta puhelimeensa ja hoitamatta työnsä ja koulunsa: olivat täydellisen epäluotettavia.
Teimme sen keskenämme lähinnä siksi että oli mukavaa olla raadollinen.
Hän kertoi minulle tarinoita joita hän lypsi näistä ihmisistä, minä taas kuuntelin mielelläni koska en itse kehdannut kuunnella ihmisten suoltavan silkaa potaskaa.
Pidimme näitä tuttujamme varsin säälittävinä ihmisinä etenkin siksi että he eivät itse ymmärtäneet että ei tätä elämää näin eletä.
Elivät vain vuosien takaisissa muistossa, iässä joloin ei tarvinnut olla vastuussa mistään.
" ******* on jo yli kakskymppinen eikä ole saanut elämässään mitään aikaiseksi", oli meillä tapana sanoa eräästäkin tutustamme.
Nyt parhaasta ystävästäni on tullut samanlainen.
aika vain kuluu mutta hän ei saa mitään aikaiseksi.
Hän kertoo minulle asioita joita hän aikoo tehdä tulevaisuudessa, mitä hän on suunnitellut.
Tosiasia on se että hänen haaveensa menevät aina vain kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä hän pysty edes kontrolloimaan itseään sen vertaa että heräisi aamulla jonkun tärkeän asian vuoksi.
Hänen kuvitelmansa siitä millainen hän on ja se millainen hän oikeasti on; millaiset kyvyt ja voimavarat hänellä todellisuudessa on, eroavat toisistaan jatkuvasti enemmän.
Päätin että en välitä hänen tavastaan olla saamaton ja epäluotettava, ajattelin että se ei häiritse ystävyyttämme.
Annoin hänelle monia asioita anteeksi koska olimme ikäänkuin yhteisesti tiedostaneet että hänellä on ongelma ja sellaiset asiat jotka hän tekee johtuvat hänen saamattomuus-ongelmastaan eivätkä hänen todellisesta luonteestaan.
Hänen luonteensa on kuitenkin muuttunut.
Hänestä on tullut ilkeä, ja itsekäs.
Hän ei kunnioita asioita jotka ovat muille tärkeitä ja vakavia,vaan pilkkaa niitä. Samalla hän vaatii että muut vaalivat hänen arvojaan yhtä tarkasti kuin hän itse niitä vaalii.
Hän on kehittänyt itselleen oman elämäntavan saamattomuudestaan ja vaatii kiukkuisesti että muut kunnioittavat sitä. Samalla se ruokkii koko ajan lisää hänen etääntymistään muusta ympäristöstä.
Hänellä on tapana ottaa leikin kannalta esimerkiksi se että minun diabetekseni vaatii minulta ympärivuorokautista hoitoa, tai muuten olen hengetön.
Hän on alkanut suhtautua halveksivasti , jopa vihamielisesti siihen että minä hoidan itseäni.
Kun minä sain töitä, hän oli tietenkin iloinen puolestani mutta samalla menetin oikeuteni olla väsynyt johonkin aikaan vuorokaudesta.
Koska hän oli yöihmisiä, sain jatkuvasti tuntea nahoissani sen etten jaksanut enää puolenyön jälkeen kukkua hereillä ja seurustella,hän kun oli silloin vasta virkeimmillään.
Kommentit olivat puoliksi leikkisiä "no mitäs käyt töissä", mutta ymmärsin kyllä ajatuksen niiden takana. Hän halveksui elämäntapaani tuonkaltaisilla kommenteilla jatkuvasti.
Lähinnä siitä tuli mieleen ylä-asteella koviksien mmuodostama ryhmäpaine: On COOLIA olla rappiolla.
Samaa hän yritti kertoa minulle.
Että todellisuudessa hänen saamattomuutensa ei olekaan ongelma vaan elämäntapavalinta, ja minun elämäntapavalintani oli huono koska olisin voinut olla COOL ja villi ja vapaa eikä minun tarvitsisi käydä töissä, mutta en ollut.
Ja todellisuudessa ei hänkään ollut.
Jos loukkaannuin tai muuten vaan en ottanut huomioon tämänkaltaisia kommentteja, olin tietenkin tosikko, otin kaiken liian vakavasti.
Toisaalta hänelle itselleen ei saanut sanoa mitään sellaista mikä arvostelisi hänen elämäntapaansa.
Kerran yritin.
Viime viikolla hän ystävällisesti pyysi minua siivoamaan asuntoihin vievän käytävän asuntoni edestä, huomaamatta että hänen oman asuntonsa edessä käytävä on vielä karmeammassa kunnossa.
Siivosin omani mutta hänen käytävänsä on edelleen siivoamatta. En huomauttanut siitä koska ajattelin että jos hän huomaa minun sotkuni niin hänen on huomattava myös omansa.
Nyt tuntuu siltä että kaikki mitä hän sanoo tai tekee loukkaa minua jotenkin.
En voi vain etääntyä hänestä -kuten olen aina ennen tällaisissa tapauksissa tehnyt-
Koska asumme edelleen tiiviisti lähekkäin ja väistämättäkin näen häntä päivittäin.
Henkinen etääntyminen tuntuu yhtä satuttavalta koska tunnen kuitenkin tarvitsevani sitä ystävääni joka minulla joskus oli.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ymmärrän sinua erittäin hyvin. Minulla on tai ainakin oli eräs todella hyvä ystävä. Yhtäkkiä kuin taikaiskusta hän kuitenkin muuttui etäiseksi ja ilkeäksi. Hänellä on tapana nykyään vit****** minulle jatkuvasti. En voi ymmärtää, miten tässä yhtäkkiä kävi näin. Olen kysynyt häneltä syytä tähän, mutta hänen mielestään mikään ei ole muuttunut. Ei ole edes tapahtunut mitään sellaista, jonka vuoksi hänellä olisi syytä tehdä tällaista. yhtäkkiä hän vaan oli kuin toinen ihminen. Ennen puhuimme kaikista asioista keskenämme ja vietimme kaiken liikenevän ajan yhdessä. Nyt häntä ei huvita nähdä kuin pienen ajan joskus. Ennen oli joka päivä soittoja tai tekstiviestejä, nykyään ei moneen päivään saata kuulua mitään. En tiedä, mitä tehdä, koska en tiedä mistä on kysymys. Ei kai sitä väkisinkään voi toisen seuraan tuppautua.Tämä on kuitenkin painanut mieltäni jo kauan, koska hän on minulle niin tärkeä ihminen. Olen sen myös hänelle sanonut, mutta ei tunnu auttavan. Miten tällaista voi käydä?
Voimia sulle.....
Ystäväsi taitaa kärsiä itseluottamuksen puutteesta ja riippuvuudesta. Nuorempana hän pysyi vauhdissasi ja halusi varmaan olla kuin sinä. Kaipa hänellä kuitenkin oli vähemmän resursseja kuin sinulla, eikä onnistunut yhtä hyvin. Hänellä on varmaan huono pettymyksen sietokyky. Hän kadehtii sinua ja osoittaa sen kiukkuamalla ja muulla huonolla käytöksellä. Sinun pitäisi lakata murehtimasta kadotettua ystävyyttänne ja jatkaa ilman häntä. Tietysti voit olla hänelle ystävällinen mutta koska hän ilmeisesti on aikuinen niin hänen kuuluu itsensä auttaa itseään tai hakea apua asiantuntijalta, hänen asiansa eivät vaikuta oikein hyviltä. Liikaa auttamalla ja tukemalla voi tehdä karhunpalveluksen lähimmäiselleen. Muista, että olet vastuussa vain omasta olemisestasi!