en kertakaikkiaan ymmärrä tätä, syyttääkö tästä sitten murrosikää vai mitä...
kotona vanhemmilla on nauhat niin solmussa että parempi kun ne eroais, bestiksellä on vakava ongelma eikä se huomaa että muillakin on raskasta vaikka sille sanoo, koulukaverin kanssa on jatkuvasti riitaa ja tuntuu että se ihan tahallaan ärsyttää, koulussa olin ennen ihan priimus, nyt on ka laskenut lähes numeron, opettajat joutuu huomauttelemaan että oo hiljaa, en ymmärrä miten oon koulussa niin yliaktiivinen ja oikeesti mieli ihan maassa.
en voi oikeestaan puhuu kellekkään. mulla on joku kymmenisen lähempää kaveria joista paras kaveri, riitapukari, muutama kauempana asuva, ja luokkatoverit on pois laskuista, koska neki ovat aika loppu tähän kaikkeen.
en kehtaa terkkarille mennä koska bestis ravaa siellä yhtenään. en tiiä, oon saanu välit mummoon tulehtumaan, kotona on muutenki tarpeeks rankkaa ja en vaan osaa puhua kellekään.
mitä mä teen?
kotona vanhemmilla on nauhat niin solmussa että parempi kun ne eroais, bestiksellä on vakava ongelma eikä se huomaa että muillakin on raskasta vaikka sille sanoo, koulukaverin kanssa on jatkuvasti riitaa ja tuntuu että se ihan tahallaan ärsyttää, koulussa olin ennen ihan priimus, nyt on ka laskenut lähes numeron, opettajat joutuu huomauttelemaan että oo hiljaa, en ymmärrä miten oon koulussa niin yliaktiivinen ja oikeesti mieli ihan maassa.
en voi oikeestaan puhuu kellekkään. mulla on joku kymmenisen lähempää kaveria joista paras kaveri, riitapukari, muutama kauempana asuva, ja luokkatoverit on pois laskuista, koska neki ovat aika loppu tähän kaikkeen.
en kehtaa terkkarille mennä koska bestis ravaa siellä yhtenään. en tiiä, oon saanu välit mummoon tulehtumaan, kotona on muutenki tarpeeks rankkaa ja en vaan osaa puhua kellekään.
mitä mä teen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Onpa nuorella huolia. Koulussa pitää mennä terkkarille, kuraattorille, koska sitä varten ne siellä on.
terkkarilla tai kuraattorilla käyntiä. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kun vaikeista asioista puhuu, sen jälkeen on itsellä huomattavasti kevyempi ja rennompi olo. :)
jos en vaan voi?
se olisi aika säälittävää jos minäkin alkaisin ravaamaan tk:lla tai koulukuraattorilla/psykologilla.
oikeastaan ongelmat lähtevät ajan kanssa, kaikilla on joskus huonompia päiviä jolloin kaikki tuntuu olevan pielessä. Ei siinä sen kummempaa, kyllä tämä tästä ajan kanssa menee.
sitä odotellessa vaan pitää yrittää löytää keino purkaa jotenkin omaa huonoa oloa. jopa täällä asiasta puhuminen helpottaa hieman, kyllä se alkaa siitä selkenemään.
mitenkään säälittävää käydä kuraattorin juttusilla. Ihmisillä on eirlaisia vaivoja, on sekä fyysisiä, jotka näkyy ulospäin, ja psyykkisiä, joita ei välttämättä niin helposti huomaa. Molempiin on olemassa päteviä hoitokeinoja.
Perinteisesti psyykkisiä ongelmia on vain pidetty jotenkin outoina ja erikoisempina kuin fyysisiä vaivoja. Kuitenkin molemmat ovat aivan yhtä lailla hoidettavissa eikä niissä sinänsä mitään eroa olekaan. :)
Mun neuvo on tosiaan käydä kuraattorin juttusilla, mutta itehän sä ratkasun teet.
Itse olin nuorena hiljainen aika syrjään vetäytyvä, kavereita oli pari, mutta en näin jälkikäteenkään luokittelisi heitä tosi ystäviksini. Pinnalta näytin rauhalliselta siistiltä ja kiltiltä tytöltä, mutta pinnan alla kuohui.
Vanhempani olivat eronneet jo ajat sitten. Alkoholiongelmaista isääni en tuohon aikaa nähnyt juuri nimeksikään. Puhelimessa puhuttiin, mutta vain kun isä oli juovuksissa. Asuimme maalla äitini ja hänen uuden avomiehensä kanssa. Perheemme ei ollut mitenkään idyllinen onnellinen perhe. Isosiskoni kanssa liittouduimme äitiämme vastaan, kun hän sai raivokohtauksia ihan mitättömistä asioista. Äidin avopuoliso ei puuttunut näihin välien selvittelyihin ollenkaan. Pian heidänkin suhteensa alkoi rakoilla, ainaista riitelyä ja huutamista. Vetäydyimme huoneisiimme aina riitojen ajaksi ja itkin usein, en tiedä miksi, eihän riitä minua koskettanut. Vuodet kului ja siskoni muutti pois kotoa. Tuntui kuin äitini olisi alkanut raivota ja huutaa minulle enemmän koska oli kohteita oli yksi vähemmän. Teki asiat kuinka hyvin vain ja kaikki käsketyt asiat niin silti sai haukut äidin tullessa kotiin. Loppujen lopuksi ajauduin niin huonoon jamaan itsekin että vain sulkeuduin huoneeseeni koko päiväksi, itkin nukuin ja katselin televisiota. Muistan kesäloman jolloin en poistunut kotoa kahteen viikkoon muualle kuin koiraa viemään pikaiselle lenkille pari kertaa. Siinä menni sitten koulu, ystävät, perhe, tulevaisuus. Aika kului tusallisen hitaasti, ajattelin päivittäin itseni hengiltä viemistä, uskallus ei riittänyt, itkin, itkin ja itkin vain. Äitini haukkui minua hulluksi, läskiksi tyhmäksi, mitä ikinä voikaan sanoa rakastava äiti nuorelle tyttärelleen. Vihdoin koitti se hetki että pääsin pois kotoa. Pääsin omilleni eroon kaikesta pahasta. Luulin että ongelmani olisi ratkennut, mutta ei aivan. Olen sisältä aivan yhtä rikki edelleen, en tiedä mitä tehdä, taidan olla edelleen masentunut, välillä edelleen mietin synkkiä ajatuksia. Aivan kuin nuoruuteni takia en olisi pystynyt kasvamaan. Kun muut nuoret tekivät nuorena pikku tyhmyyksiään ja oppivat niistä, minä nukuin neljän seinän sisällä ja säälin itseäni.
En edelleenkään tunne itseäni kokonaiseksi ihmiseksi. En kykene luomaan kontaktia kehenknään, uusiin ihmisiin tutustuminen on erittäin vaivallista, en uskalla näyttää tunteitani, joita minulla hyvin harvoin on en uskalla tuntea mitään. Yritän miellyttää muita jotta he pitäisivät minusta, koska eihän minusta kukaan voi oikeasti pitää. Selviydyn arjesta itse, mutta se vie minulta kaikki voimani.
Jos yhden asian voisin parantaa menneisyydestäni, toivoisin että äitini olisi sen suhteen ryhtynyt tekoihin kun hän haukkuin minua hulluksi ja sanoi minun kuuluvan hullujenhuoneelle. Hän sanoi vievänsä minut psykiatrille. Sen olisin halunnut oikeasti tapahtuvan. Halusin niin hartaasti pois kotoa, mikä on todella typerää.
Tämä kaikki sepostus siksi että tajuaisit mennä ajoissa kuraattorille tai terveydenhoitajalle puhumaan, sillä itse en tiedä voiko elämääni enää pelastaa. Josko sait tästä rohkeutta.