Mun biologinen isä kuoli kun olin 2v, samaan aikaan äitini meni naimisiin mun isäpuolen kanssa.
Häntä kuitenkin pidin ihan isänäni, kerran otti ja lähti toisen naisen matkaan ja saivat muksun! Tähän lapseen ei missään tekemisissä kuitenkaan, sen äiti ei antanut vuosiin ja lopuksi isä ei enää halunnut. Äiti kuitenkin loppujen lopuksi otti sen takasin.
Mä en siitä paljoa tajunnut koska olin vasta kolmannella, mutta nyt.
Oli mun 18v synttärit ja iskä soittaa että he eroavat, äiti itki puhelimessa ja kaikki kaadettiin mun niskaan! Onko se reilua? Musta ei.
Isä sitten otti ja lähti taas. En tiedä missä se asuu, en jaksa edes kiinnostua.
Jotenkin outo olo, se oli kuitenkin mun elämässä 16vuotta, nyt en ole nähnyt moneen kuukauteen eikä hänkään pahemmin ole yhteyttä ottanut.
On ikävä, olen katkera ja vihainen, silti en halua häntä nähdäkkään koska teki näin meille :(
Jotenkin musta on tullut ihan tunteeton vuosien varrella, tätäkään asiaa en jaksa edes käsitellä pääni sisällä tai poikaystäväni kanssa! Kukaan ei edes ole kysynyt miltä musta tuntuu. Annan vain asioiden olla koska en vain jaksa miettiä niitä, parempi unohtaa niin säästyy murheilta :/
Miksi ihmiset tekee näin vaikeaksi elämän!
Häntä kuitenkin pidin ihan isänäni, kerran otti ja lähti toisen naisen matkaan ja saivat muksun! Tähän lapseen ei missään tekemisissä kuitenkaan, sen äiti ei antanut vuosiin ja lopuksi isä ei enää halunnut. Äiti kuitenkin loppujen lopuksi otti sen takasin.
Mä en siitä paljoa tajunnut koska olin vasta kolmannella, mutta nyt.
Oli mun 18v synttärit ja iskä soittaa että he eroavat, äiti itki puhelimessa ja kaikki kaadettiin mun niskaan! Onko se reilua? Musta ei.
Isä sitten otti ja lähti taas. En tiedä missä se asuu, en jaksa edes kiinnostua.
Jotenkin outo olo, se oli kuitenkin mun elämässä 16vuotta, nyt en ole nähnyt moneen kuukauteen eikä hänkään pahemmin ole yhteyttä ottanut.
On ikävä, olen katkera ja vihainen, silti en halua häntä nähdäkkään koska teki näin meille :(
Jotenkin musta on tullut ihan tunteeton vuosien varrella, tätäkään asiaa en jaksa edes käsitellä pääni sisällä tai poikaystäväni kanssa! Kukaan ei edes ole kysynyt miltä musta tuntuu. Annan vain asioiden olla koska en vain jaksa miettiä niitä, parempi unohtaa niin säästyy murheilta :/
Miksi ihmiset tekee näin vaikeaksi elämän!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulosti tosi ikävältä, ettei sua, lasta huomioitu ollenkaan vaan kohdeltiin kuin olisit asiassa ulkopuolinen silminnäkijä. Vaikka tollanen jättää jäljet, oot nähnyt parhaaksi kuolettaa ne ikävät tunteet. Joskus kun aikaa on kulunut, ja saat asioihin etäisyyttä, olisi kuitenkin ehkä hyvä jutella ikävätkin asiat ja tunteet lävitse jonkun luotettavan kanssa, jotteivät ne salakavalasti alitajunnasta käsin vahingoita enää elämääsi. On iso ja tärkeä askel, kun uskalsit tänne purkaa tuntojasi. Onneksi ihminen on kova toipumaan ja selviämään uskomattomimmistakin jutuista. Elämä ei lopu, sinullakin on jo oma lapsi, jossa elämä jatkuu. Lapsesi ja poikaystäväsi kanssa sinulla on mahdollisuus rakentaa se ehjä perhe, jota sinulla ei ollut itselläsi lapsena. Pidä sitä asiaa tärkeänä sydämessäsi, vaikka omat ikävät muistot voivat joskus saada jaksamisen tuntumaan vaikealta. Kaikkea hyvää sulle ja omalle perheellenne!