Kadotetut tunteet!

Haliton kirjoitti:

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä kaksi ja puoli vuotta. Asuneet yhdessä puolitoista vuotta. Olemme jo keski-ikäisiä, mielestäni elämämme parhaassa iässä. Meillä suhde rakoilee aika pahasti. Syytän siitä enemmän miestäni, joskaan en minäkään mikään pulmunen ole. Meillä kaikenlainen läheisyys, henkinen ja fyysinen, on kuollut kokonaan. Mies on ollut alusta asti vähemmän kiinnostunut, enkä minäkään enää niitten kaikkien torjutuksitulemiskertojen jälkeen jaksa tehdä aloitetta, enkä edes yrittää lähelle. Mies hokee, että hänellä on oma elämä ja omat asiat ja ne ei kuulu mulle. Mikä oma elämä, mitkä omat asiat, jos yhdessä asutaan ja jaetaan elämämme. Seksielämä on tyrehtynyt kokonaan. Ihan alussa petipuuhia oli pari kertaa viikossa (minä olisin silloinkin halunnut useammin), sittemmin muutaman viikon välein, nyt viime kerrasta on kolme kuukautta. Muutama viime kerta on mennyt täysin miehen pillin mukaan, ilman esileikkiä suoraan sisään, aamupäivällä pikaisesti. En ole ikinä ollut aamuihmisiä, joten en tietenkään ole päässyt alkuunkaan juttuun mukaan. Jäänyt vähän likainen olo, eikä minkäänlaista tyydytystä. Ja mistä tämä tilanne johtuu? Jaa-a. Viimeaikaiset hänen puheet ja teot ovat antaneet ymmärtää, että mieheni väheksyy minua. Hän ei kunnioita eikä osaa arvostaa minua samalle tasolle itsensä kanssa. Joten häntä ei kiinnosta tämä juttu. Onko kiinnostanut alusta alkaenkaan. Todennäköisesti ei. Ja hän kun ei tunteistaan puhu, vaan annetaan asioitten olla, sanoo. Mistä tuollaiset ajatukset? Osittain minun menneisyydestä. Esim. Olen eronnut 11 vuotta sitten pitkästä avoliitosta. Siitä suhteesta syntyi kaksi lasta, jotka olivat eron aikaan 4 ja 7 vuotiaat. He jäivät minun työni takia isälleen asumaan, vaikkakin jokainen viikonloppu mulla. Isän oli helpompi järjestää heidät hoitoon ja kouluun, normaalimmat työajat. Olen aina ollut lasteni kanssa erittäin läheisissä väleissä. Muutama viikko sitte pienen riidan mainingissa nykyinen mieheni sanoi mulle, että kaupungilla puhutaan että olen huono äiti. Ihmettelin sitä ja hän sanoi, että olinhan minä hylännyt pienet lapset. Kaikkihan siitä puhuu. Sanoinkin hänelle, että viimeiseksi kuulisin hänen suustaan tuollaista väitettä. Tuo loukkasi aika syvältä. No, muutama päivä sitte hän alkoi kehumaan suvullaan. Hän on ennenkin ohimennen sanonut että heidän suku on paljon parempi kuin meidän suku. Nyt sain oikeen perusteellisen selostuksen sille ajatukselle. Heidän suku on "puhdasveristä" ja heillä on hyvä geeniperimä???? Meidän suku on metsäläisiä. Emmekä tiedä mistään mitään, mitä ympärillä tapahtuu. Nuo väitteet selitti mulle aika pitkälle hänen käyttäytymistään. Ja välinpitämättömyyttään. Ja kiinnostuksen puutettaan. Olemme niin eri tasolla. Hän pitää itseään paljon paljon parempana kuin mitä minä olen. Sellaisessa tilanteessa ei voi mikään muukaan asia kohdata. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että rakkaus on kuollut kokonaan. Toivoisin, että hän ymmärtäis lähtee, ettei minun tarvitse käskee lähtemään. Olemme nykyään enää kämppäkavereita, vaikka kuitenkaan minä en saa yksin käydä ja kulkea missään. Hyvä kun töissä saan käydä.
Minä haluaisin lopettaa tämän leikin kokonaan, mutta vihaan ajatusta yksinäisyydestä ja siitä, että pitäis taas aloittaa uusi suhde kaikkien alkukiemuroitten kautta. Kaipaan niin tavallista tasaista elämää ja läheistä parisuhdetta. Miestä, jonka kanssa vanheta rauhassa ja rakkaudessa. Mulla on takana (lasten isän suhteen jälkeen) kolme suhdetta, jotka kestivät puolesta vuodesta neljään vuoteen. Kaikkiin oli perusteltu syy, miksi ei suhteet olleet sen pitempiä. Nykyisessä suhteessa ei olis esteinä mitään muuta kuin kunnioituksen puute. Jos heitän tämänkin suhteen pois päiväjärjestyksestä, olenko jo huono nainen?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä