Hei! Olen tamperelainen 25-vuotias nainen ja miesystäväni on minua 2-vuotta vanhempi, eli 27v. Olemme seurustelleet 3 vuotta, kihloissa olemme olleet nyt vuoden. Mutta emme siis asu yhdessä.
Syynä siihen että emme ole vielä yhteen muuttaneet on siinä, että ainakin itse olen asunut ehkä vähän liiankin kauan aikaa yksin ja kyllä miehenikin on asunut kauan yksin eikä siis kummallakaan ole aikaisempaa "kokemusta" yhdessä asumisesta edellisistä suhteista.
Itse olen asunut 16-vuotiaasta asti yksin, mieheni on 22-vuotiaasta asti. Eli ongelma siis siinä, että kun on asunut kauan aikaa yksin niin on tottunut siihen että saa tehdä kotona mitä huvittaa, sisustaa asunnon miten huvittaa, jne. jne.
Nyt kuitenkin on vähitellen jo alkanut tympimään tämä kun emme edelleenkään asu yhdessä. Ajatus on tässä vuosien kuluessa muuttunut, eli ensin en voinut edes ajatellakaan sitä että asuisin jonkun toisen kanssa. Ja tätä suhdetta ennen minulla on ollut muutama aikaisempi suhde ja silloin ajattelin samalla tavalla, eli että en ikinä pystyisi asumaan kenenkään kanssa. Mutta ajatus siis vähitellen on muuttunut, jokin aika sitten pystyin jo ajatuksen tasolla kuvittelemaan yhteen muuttoa, mutta todellisuudessa en kuitenkaan. Nyt sitten on tullut se ajatus että sen voisi jopa toteuttaa ihan oikeasti.
Ja olemme muutamia kertoja kyllä puhuneetkin yhteen muuttamisesta, ensin olimme molemmat sitä mieltä että ei missään tapauksessa, sitten myöhemmin olemme jo vähän puhuneet että minkälainen asunto, yms. Ja syystä että molemmat olemme asuneet kauan yksin yhteen muuttamiselle on molemmilla ollut ns. "ehtoja". Ja olemme niissä olleet kyllä täysin samaa mieltä.
Mutta nyt taas emme ole hetkeen puhuneet mitään asiasta. Ja se on ollut kyllä mieheni joka on ottanut asian aina ensin esille, olisin toki itsekin ottanut mutta haluan että mieheni tekee aloitteen. En ole siis mitenkään vanhanaikainen, voisin ihan itsekin tehdä aloitteen mutta luonteeni vain on sellainen että haluan miehen sen tekevän.
Toivon vain että joku päivä hän kysyisi minulta sitä muutetaanko yhteen ihan oikeasti. No, odotan ja odotan...
Vai voisinko jotenkin johdatella häntä kysymään sitä asiaa? En ole sitten täysin varma onko hän tosissaan puhunut asiasta minulle, mutta kun olen sen kuitenkin itse niin jyrkästi kieltänyt, olen kuitenkin ihan siis osallistunut keskusteluun mutta olen puhunut sillä tavalla että siitä on voinut rivien välistä lukea että haluan asua yksin. Vaikka ihan oikeasti viimeksikin (siitä tosin on aikaa) kun puhuimme yhteen muuttamisesta, ihan oikeasti sitä halusinkin, mutta en tajua miksi kuitenkin osallistuin keskusteluun sillä asenteella että rivien välistä pystyy lukemaan että en halua sitä oikeasti, en tajua miksi!
Eli kertokaahan omia kokemuksia, kuinka pian seurustelun aloittamisen jälkeen olette muuttaneet yhteen ja oliko se ns. "helppo päätös", eli tuntuiko siltä että ei voisi millään jakaa kaikkea jonkun toisen kanssa, niinkuin minusta silloin joskus tuntui.
P.S. Silloin kun olin jotain 18-vuotias niin kaverini jotka seurustelivat olivat jo muuttamassa poikaystäviensä kanssa yhteen, ja kaikki parit muuten ovat edelleenkin yhdessä. Itse myös seurustelin silloin, mutta en olisi edes voinut kuvitella sitä että asuisin jonkun kanssa ja jakaisin kaiken, ihmettelin vain kavereitani, että miten he pystyvät asumaan toisen kanssa kun ei voi kotona tehdä mitä itse haluaa, toinen aina vieressä "mäkättämässä". Nyt kuitenkin on ajatus muuttunut. Ja luulen että se johtuu siitä, että rakastan miestäni ihan oikeasti ja haluan elää hänen kanssaan, koska ihan aluksihan en vielä yhteen muuttamista voinut hänen kanssaan kuvitella. Nyt viime aikoina on jo aivan liiankin kanssa alkanut tympimään tämä kun emme asu yhdessä.
Syynä siihen että emme ole vielä yhteen muuttaneet on siinä, että ainakin itse olen asunut ehkä vähän liiankin kauan aikaa yksin ja kyllä miehenikin on asunut kauan yksin eikä siis kummallakaan ole aikaisempaa "kokemusta" yhdessä asumisesta edellisistä suhteista.
Itse olen asunut 16-vuotiaasta asti yksin, mieheni on 22-vuotiaasta asti. Eli ongelma siis siinä, että kun on asunut kauan aikaa yksin niin on tottunut siihen että saa tehdä kotona mitä huvittaa, sisustaa asunnon miten huvittaa, jne. jne.
Nyt kuitenkin on vähitellen jo alkanut tympimään tämä kun emme edelleenkään asu yhdessä. Ajatus on tässä vuosien kuluessa muuttunut, eli ensin en voinut edes ajatellakaan sitä että asuisin jonkun toisen kanssa. Ja tätä suhdetta ennen minulla on ollut muutama aikaisempi suhde ja silloin ajattelin samalla tavalla, eli että en ikinä pystyisi asumaan kenenkään kanssa. Mutta ajatus siis vähitellen on muuttunut, jokin aika sitten pystyin jo ajatuksen tasolla kuvittelemaan yhteen muuttoa, mutta todellisuudessa en kuitenkaan. Nyt sitten on tullut se ajatus että sen voisi jopa toteuttaa ihan oikeasti.
Ja olemme muutamia kertoja kyllä puhuneetkin yhteen muuttamisesta, ensin olimme molemmat sitä mieltä että ei missään tapauksessa, sitten myöhemmin olemme jo vähän puhuneet että minkälainen asunto, yms. Ja syystä että molemmat olemme asuneet kauan yksin yhteen muuttamiselle on molemmilla ollut ns. "ehtoja". Ja olemme niissä olleet kyllä täysin samaa mieltä.
Mutta nyt taas emme ole hetkeen puhuneet mitään asiasta. Ja se on ollut kyllä mieheni joka on ottanut asian aina ensin esille, olisin toki itsekin ottanut mutta haluan että mieheni tekee aloitteen. En ole siis mitenkään vanhanaikainen, voisin ihan itsekin tehdä aloitteen mutta luonteeni vain on sellainen että haluan miehen sen tekevän.
Toivon vain että joku päivä hän kysyisi minulta sitä muutetaanko yhteen ihan oikeasti. No, odotan ja odotan...
Vai voisinko jotenkin johdatella häntä kysymään sitä asiaa? En ole sitten täysin varma onko hän tosissaan puhunut asiasta minulle, mutta kun olen sen kuitenkin itse niin jyrkästi kieltänyt, olen kuitenkin ihan siis osallistunut keskusteluun mutta olen puhunut sillä tavalla että siitä on voinut rivien välistä lukea että haluan asua yksin. Vaikka ihan oikeasti viimeksikin (siitä tosin on aikaa) kun puhuimme yhteen muuttamisesta, ihan oikeasti sitä halusinkin, mutta en tajua miksi kuitenkin osallistuin keskusteluun sillä asenteella että rivien välistä pystyy lukemaan että en halua sitä oikeasti, en tajua miksi!
Eli kertokaahan omia kokemuksia, kuinka pian seurustelun aloittamisen jälkeen olette muuttaneet yhteen ja oliko se ns. "helppo päätös", eli tuntuiko siltä että ei voisi millään jakaa kaikkea jonkun toisen kanssa, niinkuin minusta silloin joskus tuntui.
P.S. Silloin kun olin jotain 18-vuotias niin kaverini jotka seurustelivat olivat jo muuttamassa poikaystäviensä kanssa yhteen, ja kaikki parit muuten ovat edelleenkin yhdessä. Itse myös seurustelin silloin, mutta en olisi edes voinut kuvitella sitä että asuisin jonkun kanssa ja jakaisin kaiken, ihmettelin vain kavereitani, että miten he pystyvät asumaan toisen kanssa kun ei voi kotona tehdä mitä itse haluaa, toinen aina vieressä "mäkättämässä". Nyt kuitenkin on ajatus muuttunut. Ja luulen että se johtuu siitä, että rakastan miestäni ihan oikeasti ja haluan elää hänen kanssaan, koska ihan aluksihan en vielä yhteen muuttamista voinut hänen kanssaan kuvitella. Nyt viime aikoina on jo aivan liiankin kanssa alkanut tympimään tämä kun emme asu yhdessä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olin asunut 4 vuotta yksin kun tapasin mieheni. Hän oli ollut omillaan 6 vuotta. Joku siinä sitten loksahti...Joulun alla aloitimme seurustelun ja talven mittaan mieheni alkoi olla useammin ja useammin luonani yötä myös viikolla viikonloppujen lisäksi.
Siinä sitten aloimme puhua että mitä järkeä tässä on? Pitää kahta asuntoa kun olemme käytännössä vain minun luonani. Asiaa kypsyteltiin vielä kevät ja alkukesästä mies toi loputkin tavaransa,sen hammasharjan ja kalsareiden lisäksi :)
Itse en olut ikinä asunut kenenkään kanssa,olin tottunut omaan elämääni sellaisena kun se oli. Omat arkirytmit ja rutiinit. Alkuun mietinkin että miten pystyisin jakamaan kaksioni sen toisen kanssa. Mutta tulenpalava rakastuminen joka hetkeä myöhemmin syventyi rakastamiseksi ja rakkaudeksi meni kaiken edelle
No voi hyvää päivää! Eihän se mies sinulta enää kysy, että muutetaanko yhteen kun olet niin monta kertaa asian törmännyt. Se nyt oottelee sinun aloitetta. Kyllä oot osannut asian vääntää vaikeaksi. Nyt menet ja sanot sille: "Oon miettinyt, että voitas muuttaa yhteen. Mitäs tuumit?" Jotain rajaa neitimäiseen hienosteluun ja asioiden ylianalysointiin.
Nim. merk. viisi vuotta seurustellut ja 4½ yhdessä asunut.
No tuota, tuota.. Ehdottomasti kannattaa alkaa harkitsemaan samaa osotetta, kunhan teette toisillenne selväksi sen, että oma aika on myöskin tärkeetä... Sellaseen tulokseen, kun pääsette, niin on vaan oma mielikuvitus rajana... Kummatkin ootte itsenäisiä ja muuta, niin mixei... Lupaat miehelles, että hän saa olla "kaukosäätimen herra" ja tällasia pieniä asioita, niin eiköhän se siitä lähde.. =) Ja jos ei toimi homma, niin kuka/mikä estää palaamasta vanhaan hyvään.. Että näin antaisin alkupalat teille...
Mitä pienempi kämppä sitä ahtaammaksi se kumppanin kanssa yhteen muuttaessa tulee. Yhteen kannattaa muuttaa kun on varaa hankkia perheelle sopiva asunto. Eli jos olette valmiita menemään pankin kanssa naimisiin olette valmiita myös asumaan yhdessä.
Tuntuu, että olet itse tehnyt asiasta itsellesi ongelman.
olet sanonut miehellesi, että et halua muuttaa yhteen ja hän on hienotunteinen sinua kohtaan ja kunnioittaa päätöstäsi.
mikä ihme tarve sinulla on *johdatella* miestä ehdottamaan yhteenmuuttoa!???
huijaustahan se silloin on ja sinä et ole muka sitten ottanut asiaa mielestäsi puheeksi vai?
mitäs jos nielet ylpeytesi ja otat sen muuton ihan itse puheeksi. reilusti. kieroilematta. suoraan.
voithan saada pakit, mutta silloin on sinun vuorosi kunnioittaa miehesi päätöstä.
itse olet saanut aikaan, että tilanteenne on nykyiselleen jatkunut.