Olen asunut avoliitossa viisi vuotta ja olen vieläkin epävarma siitä haluanko viettää avokkini kanssa loppuelämäni. Suhteessa ei ole suurempaa vikaa mutta tuntuu että jokin tietty kipinä puuttuu. Mieheni ei kiinnosta enää seksuaalisesti, mutta olemme toistemme tukipilarit ja parhaat ystävät. Olenkin miettinyt tuleeko jokaisesta suhteesta ns. kämppissuhde vai pitäisikö tulla varmuus siitä että tämä on "sitä jotain"?
Olen miettinyt eroakin mutta en ole uskaltanut vielä lähtä, koska en ole saanut selvyyttä olenko kyllästynyt vai olenko suhteessa enää tottumuksesta.
Olen miettinyt eroakin mutta en ole uskaltanut vielä lähtä, koska en ole saanut selvyyttä olenko kyllästynyt vai olenko suhteessa enää tottumuksesta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ahdistaa aivan hirvittävästi jossain tuossa 10-v tienoilla. Oli pakko päästä pois siitä.
Ero tuli enkä nykyään voi sietää ajatustakaan ko miehestä.
Sehän on vain arki tullut elämäänne. Vaihda
kumppania , kukaan ei ole ainoa oikea jollekkin.
Ehkäpä kumppanisikin helpottuisi tilanteesta kun
huomaisi että on vielä mahdollisuus eläääääää.
Entisen suhteen loppuhan tekee tilaa uudelle.
Mä oon sillä kannalla, että aina kannattaa kuitenki yrittää :) Itselle sopiva keino vastaavanlaisessa tilanteessa (joka kyllä tuli jo 3,5 vuoden jälkeen) oli ihan listata paperille kaikessa rauhassa kaikki mahdolliset ja - puolet, mitä tuli omasta elämästä mieleen. Siinä kyllä huomasi, kun ihan konkreettisesti alkoi asioita ylös laittamaan, että mikä oikeasti kaipaa muutosta ja mikä vain painaa.
Itselläni on huono tapa, että jos vaikka töissä on tylsää ja työpaikkaa olisi kiva vaihtaa tai opiskelu ei kiinnosta, niin puran sen parisuhteeseen ja luulen olevani kyllästynyt siihen suhteeseen. Olikohan nyt vähä sekavasti sanottu.. :)
Mutta kuitenkin.
Mielestäni kannattaa yrittää miettiä, että mitä sitä oikeasti haluaa ja laittaa tosiaan asioita vaikka ylös. Tai jutella ihan koko sen hetkisestä elämästään jonkun kanssa ja etsiä niitä syitä, miksi se parisuhde tuntuu tylsältä.
Luulen, että melkein jokaisessa suhteessa tulee aikoja, jolloin suhde tuntuu tylsältä ja joskushan voi rakkaus vain loppua, eikä sille mitään voi.
En kuitenkaan pidä hyvänä asiana sitä, että eroaa vain eikä selvitä asiaa perinpohjin sekä itsensä että kumppaninsa kanssa. Voihan olla ettet tosiaan olekaan kyllästynyt suhteeseen vaan joku muu vaivaa elämässä :) Tai sitten on vain se kuuluisa arki tullut kylään. Siitä taas selviää pienellä piristyksellä :)
En tiedä, onko kenellekään ketään tiettyä oikeaa olemassa, mutta uskon, että tahdolla ja rakkaudella pääsee pitkälle :) Ja sillä, ettei anna heti periksi. Voithan myöhemmin katua päätöstäsi erota, jos tunteita ja halua olisikin vielä ollut.
Mutta ihan tosiaan vaan minun mielipiteeni :)
Täytyykin listata asioita paperille jotta saisi jäsennettyä paremmin mikä mättää. Ymmärrän kyllä että arki tulee joka suhteeseen, mutta milloin on arkea ja milloin vain tottumusta ja yksinolon pelkoa..
Nykyisin tuntuu että kaikki kumppanin sanoma ja tekemä vain ärsyttää ja minulla ei ole varmuutta siitä että haluan hänen kanssa olla loppuelämäni. Mahtaako sitä varmuutta useilla olla? Toisaalta 30 lähestyy, joten pitäisi jo tietää haluaako perustaa perheen (lapsia meillä ei vielä ole). En kyllä uskalla tähän tilanteeseen lasta edes ajatella, koska pelkona on että ero tulee. Toisaalta on pelko siitä että eron jälkeen huomaisinkin että olisin kuitenkin halunnut vielä jatkaa.
Vaihtoehdot taitaa olla siinä että eroan ja toivon että löytyy jonkun jonka kanssa on varmuus tai päätän jatkaa nykyisen kanssa, yritän tehdä kaikkeni että suhde toimii ja toivon että kipinä tulee joskus takaisin.
Ei ole olemassa täydellistä suhdetta, täydellistä ihmistä. On vain tavallisia ihmisiä kaikkine puutteineen, kaikkine inhimillisyyksineen. Ei ole yhtä oikeaa, on useita kohtalaisen sopivia, joiden kanssa suhde voi onnistua ihan hyvin.
Parisuhteen perusta on kahden ihmisen välinen syvä kiintymyssuhde, ei jatkuvasti palava intohimo. Sen voin sanoa, älä luovuta liian helpolla, sillä jokaisessa suhteessa tulee kriisejä, jokaisessa suhteessa suhteessa on tylsempiä, mutta myös villimpiä kausia. Kysymys on kyvystä rakastaa toista ilman ehtoja, kyvystä jakaa elämänsä läheisen ihmisen kanssa.
Itselläni ehti olla parikin vakavaa ja pitkää suhdetta ennen kuin se oikea löytyi... Sen toisen kanssa olin jo sillä asenteella, että "tämä on nyt sitten varmaan tässä, täytyy sopeutua tähän kun ei ole parempaakaan löytynyt".
Onneksi se oikea lopulta löytyi. Se oli vain kertakaikkinen "jalat alta" -kokemus, jonka jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Vaikeita tilanteita, pahoja riitoja yms. on minulla hänenkin kanssaan ollut. Se ratkaiseva jokin siinä jutussa vain on: koko ajan on sellainen olo, että mitkä tahansa ongelmat ovat hänen kanssaan ajan mittaan ratkaistavissa. Ja että se suhde niiden ongelmien ratkeamisen myötä vain paranee. Jokaisesta suhteesta ei siis todellakaan tule ajan myötä kämppissuhdetta.
Monilla vain rupeaa tikittämään se biologinen kello kolmenkympin lähestyessä, ja sitten otetaan vakituiseksi se sillä hetkellä kädessä oleva kumppani. Ongelmia tulee jossain vaiheessa väistämättä, jos se pohjimmainen sitoutuminen ja tunne yhteenkuuluvuudesta puuttuu.
Toki on niinkin, että kaikkien elämä ei ole samanlaista. Kaikki eivät koe samanlaista "elämäni rakkaus" -tunnetta, eivätkä edes halua. Jotkut eivät edes pysty. Joidenkuiden rakkaus taas syvenee vasta vuosien myötä. Joku löytää sen elämänsä rakkauden vasta myöhäisellä iällä, kun lapset on tullut jo tehtyä jonkun toisen kanssa.
Ei näihin asioihin ole yksinkertaisia ratkaisuja. Ihan hyvältä ei toki kuulosta, ettei miehesi kiinnosta enää seksuaalisesti viiden avoliittovuoden jälkeen. Nosta kissa pöydälle miehesi kanssa, ties vaikka hänellä olisi samoja ajatuksia kuin sinulla. Keskustelkaa siitä, mitä kumpikin haluatte suhteeltanne - onko nykyinen tilanne riittävä vai kaipaatteko vielä jotain. Uuden suhteen rakentaminen on aina vaativaa ja aikaavievää hommaa, joten kannattaa kuitenkin antaa nykyisellesi kunnollinen mahdollisuus.