Olen pitänyt tämän asian sisälläni jo jonkun aikaa, tuntuu, ettei kohta ole enää vaihtoehtoja enkä löydä tälle näille asioille mitään selitystä! En tiedä edes, onko minun hyvä kirjoittaa tästä tänne, koska asian laita on minulle vakava. Sisimmässäni toivoisin, että joku elämää nähnyt tai vastaavaa kokenut voisi paremmin johdatella minua selville vesille tämän asian suhteen?
Olen avoliitossa, ikää 24 ja 23 suhde kestänyt vuoden verran ja siitä yhdessä asumista ollut yli puolet. Suhde ollut tähän saakka hyvin tasapainoinen, turvallinen ja luottamus on toiminut puolin ja toisin joka käänteessä. Suhteessa ei ole ollut riitoja kotitöistä, rahasta, muista suhteista tms eli arkiasiat ovat menneet mallillaan. Seksi on ollut myös aina ihanaa ja toimivaa, samoin yhteisiä aktiiviteettejä riittänyt ja puhuminen ollut aiemmin helppoa kummankin taholta.
Asiat alkoivat muuttumaan vuoden vaihteen jälkeen kun sain tietää olevani raskaana eikä lasta oltu missään vaiheessa suunniteltu. Ehkäisy petti ja päätökset piti tehdä asian tiimoilta hyvin nopeastikin. Kerroimme asiasta vain hyville ystävillemme ja anopilleni, joka oli kertoi tukevansa kummassakin päätöksessä. Kertoi ja varoitteli ihan hyvällä kuitenkin siitä, miten elämä ja suhde voisi lapsen myötä muuttua, koska emme vielä ole olleet kauan yhdessä. Silloin alitajuisesti kumpikin olisimme halunneet pitää lapsen, mutta järki jyräsi tunteiden edelle ja päädyimme keskeytykseen.
Ennen keskeytystä ja koko raskauteni ajan olin todella huonovoiva ja makasin vain kipeänä sängyssä, myös seksihaluni lakkasivat tuon tuosta heti raskauden alkuvaiheessa tyystin. Keskeytys meni hyvin jne.., mutta tämän myötä oletin/oletimme, että elämämme jatkuisi taas normisti ja pääsisimme yhdessä asiasta yli. Asia koitui kuitenkin niin minulle, kuin miehellenikin odotettua vaikeammaksi. Tämän myötä olen menettänyt kiinnostukseni töihin palaamisesta, kavereista, harrastuksista ja seksihaluni ovat kadonneet alkuun kokonaan. Pahin kausi oli n.2vkoa, kun itkin, söin huonosti ja tunteeni kaikkia asioita kohtaan turtuivat. Koin pettymystä, syyllisyyden tunnetta ja niinkin fiksuna ja järkevänä ihmisenä kun itseäni pidin, niin haudoin itsemurhaa.
Ensin miestäni vain ärsytti ed.mainittu joka päiväinen käytökseni, jonka jälkeen hän meni rikki kuin kerroin mitä käyn läpi. Ajoittain mieheni lähellä olemisesta on tullut vaikeaa ja läheisyys ei ole tuntunut millekään. Samoin seksi, jota ei ole juurikaan ollutkaan enää. Seksiä ei ole kiinnostanut harrastaa edes yksin enkä ole löytänyt enää kiihottumista saatikka rentoutusta seksissä, vaan minua on alkanut sattumaan henkisesti ja fyysisesti. :(
Miehenikin on muuttunut, eikä ihme! Hän on ollut poissaoleva ja surullisempi, keskittyminen töissäkin on kuulemman ollut toissijaista. Hän kuitenkin päivittäin kertoo rakastavansa ja sanoo, ettei seksihaluttomuuteni ole hänelle ongelma, ja että suhteelle pitää nyt antaa aikaa elää. Hän uskoo, että asiat muuttuvat entiselleen. Minua on vaan alkanut ahdistamaan ja tuntuu, että olen nurkassa josta ei ole pääsyä. Suhteemme on ollut hyvä ja mies ihana, mutta pelkään etten rakasta häntä, mutta MIKSI? Pelkään myös menettäväni "yhden keskeytyksen" takia elämäni miehen ja tulevat unelmamme. En halua sitä, koska välitän hänestä. Miksi kuitenkin fyysinen vetovoima häntä kohtaan on laantunut? Voisiko tämä olla sitä masennusta? On ollut huonoja hetkiä, mutta ajoittain hyviäkin. Tämä tuntuu kauhealle ja minua pelottaa.
Kerroin tänään miehelleni, että tunteet ovat muuttuneet ja nyt minua pelottaa entistä enemmän, koska hänkin on taas rikki ja itkee. Surku! Miten tähän päädyimme ja miten tästä ulos ilman eroa? Kiitos... niille, jotka jaksoivat lukea!
Olen avoliitossa, ikää 24 ja 23 suhde kestänyt vuoden verran ja siitä yhdessä asumista ollut yli puolet. Suhde ollut tähän saakka hyvin tasapainoinen, turvallinen ja luottamus on toiminut puolin ja toisin joka käänteessä. Suhteessa ei ole ollut riitoja kotitöistä, rahasta, muista suhteista tms eli arkiasiat ovat menneet mallillaan. Seksi on ollut myös aina ihanaa ja toimivaa, samoin yhteisiä aktiiviteettejä riittänyt ja puhuminen ollut aiemmin helppoa kummankin taholta.
Asiat alkoivat muuttumaan vuoden vaihteen jälkeen kun sain tietää olevani raskaana eikä lasta oltu missään vaiheessa suunniteltu. Ehkäisy petti ja päätökset piti tehdä asian tiimoilta hyvin nopeastikin. Kerroimme asiasta vain hyville ystävillemme ja anopilleni, joka oli kertoi tukevansa kummassakin päätöksessä. Kertoi ja varoitteli ihan hyvällä kuitenkin siitä, miten elämä ja suhde voisi lapsen myötä muuttua, koska emme vielä ole olleet kauan yhdessä. Silloin alitajuisesti kumpikin olisimme halunneet pitää lapsen, mutta järki jyräsi tunteiden edelle ja päädyimme keskeytykseen.
Ennen keskeytystä ja koko raskauteni ajan olin todella huonovoiva ja makasin vain kipeänä sängyssä, myös seksihaluni lakkasivat tuon tuosta heti raskauden alkuvaiheessa tyystin. Keskeytys meni hyvin jne.., mutta tämän myötä oletin/oletimme, että elämämme jatkuisi taas normisti ja pääsisimme yhdessä asiasta yli. Asia koitui kuitenkin niin minulle, kuin miehellenikin odotettua vaikeammaksi. Tämän myötä olen menettänyt kiinnostukseni töihin palaamisesta, kavereista, harrastuksista ja seksihaluni ovat kadonneet alkuun kokonaan. Pahin kausi oli n.2vkoa, kun itkin, söin huonosti ja tunteeni kaikkia asioita kohtaan turtuivat. Koin pettymystä, syyllisyyden tunnetta ja niinkin fiksuna ja järkevänä ihmisenä kun itseäni pidin, niin haudoin itsemurhaa.
Ensin miestäni vain ärsytti ed.mainittu joka päiväinen käytökseni, jonka jälkeen hän meni rikki kuin kerroin mitä käyn läpi. Ajoittain mieheni lähellä olemisesta on tullut vaikeaa ja läheisyys ei ole tuntunut millekään. Samoin seksi, jota ei ole juurikaan ollutkaan enää. Seksiä ei ole kiinnostanut harrastaa edes yksin enkä ole löytänyt enää kiihottumista saatikka rentoutusta seksissä, vaan minua on alkanut sattumaan henkisesti ja fyysisesti. :(
Miehenikin on muuttunut, eikä ihme! Hän on ollut poissaoleva ja surullisempi, keskittyminen töissäkin on kuulemman ollut toissijaista. Hän kuitenkin päivittäin kertoo rakastavansa ja sanoo, ettei seksihaluttomuuteni ole hänelle ongelma, ja että suhteelle pitää nyt antaa aikaa elää. Hän uskoo, että asiat muuttuvat entiselleen. Minua on vaan alkanut ahdistamaan ja tuntuu, että olen nurkassa josta ei ole pääsyä. Suhteemme on ollut hyvä ja mies ihana, mutta pelkään etten rakasta häntä, mutta MIKSI? Pelkään myös menettäväni "yhden keskeytyksen" takia elämäni miehen ja tulevat unelmamme. En halua sitä, koska välitän hänestä. Miksi kuitenkin fyysinen vetovoima häntä kohtaan on laantunut? Voisiko tämä olla sitä masennusta? On ollut huonoja hetkiä, mutta ajoittain hyviäkin. Tämä tuntuu kauhealle ja minua pelottaa.
Kerroin tänään miehelleni, että tunteet ovat muuttuneet ja nyt minua pelottaa entistä enemmän, koska hänkin on taas rikki ja itkee. Surku! Miten tähän päädyimme ja miten tästä ulos ilman eroa? Kiitos... niille, jotka jaksoivat lukea!
Vastaukset 9
Vanhimmat
minä aloin ihan itkeä kun luin tarinaasi. on surullista ja koskettavaa kokea jotain tuollaista, ja siinä menee kauan aikaa että sen "yli" pääsee eli normaalia elämä taas käynnistyy.
itselläni ei ole kokemusta, mutta hyvä ystäväni teki abortin nuorempana, ja hänenkin elämänsä muuttui muutamaksi vuodeksi kokonaan. hän masentui siitä ja syytti itseään ja vihasi sen aikaista miestään, ehkä piilotajuntaisesti siksi että hän antoi sen keskeytyksen tapahtua.
viiden vuoden päästä siitä hän suree vieläkin, mutta nyt odottaa toivottua lasta, eri miehen kanssa.
tuo on tosi suuri paikka naiselle. siis aivan mielettömän suuri juttu. sitä ei tajua kuin se joka sen kokee. aikaa te tarvitsette ja paljon. en tiedä olisiko hyvä jutella jollekin ulkopuolisellekin?
ja se viha mitä tunnet miestäsi kohtaan, on varmasti aika normaalia tuossa tilanteessa. ei kannata sen takia nyt erota, vaan päivä kerrallaan vaan niin lukot alkaa aukeamaan. parempi tuntea vihaa kuin masentua. masennus on turrutettua vihaa, ja siksi epäterveellisempää. viha on hyvä asia, siitä alkaa toipuminen.
ala tehdä aiheesta vaikka maalauksia vesiväreillä, tai kirjoita päiväkirjaa surustasi ja vihastasi. pääset niin paremmin itsesi kanssa sinuiksi. poppaskonsteja ei ole, tie on kuljettava yksin tai yhdessä.
Kiitos tukevista ja kannustavista lauseista. Edellä mainituissa teksteissä tulee esille tosi paljon samanlaisia tunnetiloja mitä minä ja me käymme mieheni kanssa läpi. Yhtäkkiä hyviä asioita ei ole ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Tyhjyys ja pettynyt olo itseään ja toista kohtaan. Toraa ja saivartelua, samassa paikassa polkemista. En haluaisi erota, mutta tällä hetkellä tuntuu että satutan itseäni ja miestäni kaikilla asioilla. En pysty kanavoimaan tuskaa mihinkään maalailuun, lukemiseen, urheiluun yms... Tuntuu, että todellakin siltä kuin suo olisi niellyt minut pohjamutia myöten. :( itkettää, vihastuttaa enkä saa kiinni logiikasta! En vihaa miestäni... vielä, eikä abortti ollut missään muodossa hänen aloitteesta tehty päätös. Itsekään en varsinaisesti aborttia kadu, mutta siitä huolimatta on tullut pintaan kamalia tunnetuskia.
Miten saan miestäni ymmärtämään paremmin tilanteeni, ilman että asiat ajatuu riitaan kuten viimeaikoina on käynyt emmekä ole päässeet ratkaisuun.
Hei ystävä hyvä,
Olin samanlaisessa tilanteessa pari vuotta sitten, meilläkin oli suht tuore suhde ja kaikki mallillaan. Sitten se kuitenkin tapahtui...ja kävin läpi kaikki kertomasi asiat. Tiedän miten hirveältä kaikki voi tuntua, eikä asioita edes halua kuvailla elävämmin.
Elämä todellakin voi muuttua kylmäksi ja tunteettomaksi, pohjalla on kuitenkin viha, pettymys, häpeä ym... En tiedä olenko vieläkään kokonaan toipunut asiasta, olen tavallaan heikompi, tavallaan vahvempi. Kyllä siitä selviää, mutta olen sinulle rehellinen: ensimmäinen vuosi oli minulle helvettiä.
Nyt vasta parin vuoden kuluttua tajuan, että en ollut tarpeeksi vahva itse, kanavoin vihan poikaystävääni. Kaipasin hellyyttä ja juuri niitä oikeita sanoja. Silti mikään ei tuntunut miltään, enkä halunnut päästää lähelle. Jätin mieheni, se oli helpompaa siten. Mieheni ymmärsi että tein hänestä syntipukin, ja kantoi taakan yksin. Nyt vasta, näin parin vuoden jälkeen, olemme olleet yhteyksissä uudelleen ja sain kuulla että hänellä kesti pari vuotta toipua, ennenkuin pystyi jatkamaan elämäänsä. Suree vieläkin menetettyä lasta ja tyttöystäväänsä.
Itse löysin elämäni miehen vuosi abortista. En tiedä mitä tekisin, jos joutuisin käymään asian nykyiseni kanssa läpi. En pystyisi jättämään miestäni, en ikinä. Varmuuden vuoksi käytämme kaksinkertaista ehkäisyä, traumat jäi, en halua kokea sitä enää uudelleen.
Mietin osaisinko antaa sinulle neuvoja... Minä tein sen virheen, että märehdin yksin säälissäni, koin olevani yksin uhri ja syyllinen. Nyt vasta myöhemmin tajuan, että se oli eksälleni myös vaikeaa, vaikka hän urhoollisesti pysyikin vahvana. Tulkitsin sen ettei hän välitä... Eli yrittäkää selvitä asiasta yhdessä. Yritä muistella miltä tuntuu nauttia miehesi läheisyydestä, miehesi on upea kun on jäänyt rinnallesi. Teillä siis on rakkautta, toivottavasti tämä loppujen lopuksi vain vahvistaa teitä.
Vaikka abortti olikin vaikea ja kadun sitä sisimmässäni aina, tiedän että tein oikean päätöksen ja olen siitä onnellinen. Ehkä myös sinä voit antaa itsellesi anteeksi? Sinusta voi vielä myöhemmin tulla hyvä äiti, nyt ei vielä ollut aika. Nyt on aika keskittyä teidän suhteeseen, ja lujittaa sitä. Tsemppiä teille molemmille.
Hei!
Esitän vilpittömät osanottoni. Selviät aivan varmasti, minäkin olen selvinnyt. :)
Sinulla on tässä nyt oikeastaan 2 prosessoitavaa asiaa. Toinen on surutyö menetetyn lapsen johdosta ja toinen on huoli parisuhteesta. Ensimmäinen on isompi, jälkimmäinen menee omalla painollaan.
Parisuhteesi on nuori, todella nuori etkä voi oikeasti tietää miehesi reagointitapaa, nähdä hänen tunteellista reaktiotaan selvästi. Yritä "ottaa" hänet rauhallisesti. Anna hänelle tilaa olla oma itsensä.
Toisekseen miehet reagoivat eri tavalla lapsen menetykseen kuin naiset. Olen itse käynyt läpi kolmisen keskenmenoa - ja suru niistä on järjettömän syvä, mutta miehelleni se ei ole mitään. Hän ei koe menetystä siten. Hän reagoi minun suruuni tai ahdistukseen, ei lapsen menetykseen. Ja se on oikeastaan hyvä. Ihmiset käyvät suruaan ja elämänkokemuksiaan läpi eri tavalla. Ja se tekee parista vahvemman. Jos hän surisi kaikkia samoja asioita, samalla tavalla kuin minä - olisimme "heikkoja" tai toimintakyvyttömiä samoissa kipupisteissä. Se tekisi tuskasta suurempaa, vaikeammin käsiteltävää, kivusta vahvempaa ja parisuhteesta siten heikomman. Enkä usko, että se olisi hyvä.
Nyt hän on pystynyt nostamaan minut ylös kun olen noussut verisenä, täristen sairaalavuoteelta. Hän ei tee sitä tukemalla, rohkaisemalla, hellimällä, vaan läsnäolollaan, sillä että hän on suhteellisen tasapainoinen kun minun elämäni peruspilarit ja unelmat ovat kertatoisensa jälkeen hajonneet.
Yritän sanoa, että miehesi reagoi ehkä toisin - ja se voi oikeasti olla hyvä asia. Se voi olla sinun vahvuutesikin lopulta.
Kertomuksestasi on pääteltävissä että sinun miehesi reagoi varmaan hieman samoin - enimmäkseen sinun pahaan oloosi ja suruusi. Hän haluaa että olisit onnellinen. Sinullahan on ymmärtäväinen mies, sellainen joka osaa antaa sinulle aikaa nousta takaisin jaloillesi. Ota se aika. Se on arvokasta. Ihmiset usein sanovat mitä tarkoittavat - hän sanoo, että asiat palaavat entiselleen ja että hän rakastaa sinua. Ja puhuu aivan varmasti totta. Ja nämä ovat ISOJA, hyviä, välittäviä sanoja ja tarkoituksia surusi keskellä. Ne tukevat sinua eteenpäin. Miehelläsi on paljon hyvää tahtoa. Anna sen hyvän tahdon kantaa.
Vaikka sinusta tuntuisi että murrut surusi keskellä, voin kertoa että se on ohimenevää. Se on vain surutyötä, mitä teet. Se on osa ihmiseloa. Teet sitä todennäköisesti yksin. Keskenmenneet lapset on haudattu äitiensä sydämeen. Heidän hautapaikkansa on toisilta näkymättömissä. Ja usein siellä haudalla käy vain yksin. Ja se on vaikeaa. Se on hiljaista, salattua surua.
MUTTA keskimäärin kolmessa kuukaudessa ihmisessä tapahtuu merkittävää paranemista, mitä tulee suruun. Tulee päivä kun hetken tunnet ja näet valoa - ja sitten niitä tulee aina enemmän. Pääset jaloillesi.
Surussa ihminen menee hieman sekaisin. Se on normaalia ja tavallista. Pahin kaksi viikkoasi kuulostaa minusta ihan kertakaikkisen normaalilta.
En usko, että kysymyksessä olisi se ettet rakasta miestäsi. Psyykkeesi on varmaan vain pistänyt "tunnelukon" päälle suojellakseen sinua. Minulle ainakin on käynyt näin. En pitkiin aikoihin tuntenut mitään hyviä, positiivisia tunteita. Vain suru, ahdistus tulivat ystävikseni. Jos harrastin seksiä mieheni kanssa, se johti vain mielettömään itkukohtaukseen, pohjattomaan suruun. Jollain tavoin rakastamisen tunne katosi suruun.
Mutta - SE RAKKAUDENTUNNE TULEE TAKAISIN. Ja se tulee takaisin vahvempana, koska tosiasiassa opit vain ymmärtämään elämää, miestäsi ja hänen rakkauttaan ja omaakin rakkauttasi paremmin.
Parisuhteessa on aina aikoja ja vaiheita, erilaisia tunnetuulia. Tulet vielä käymään läpi monenlaisia tunteita - mutta ne ovat ohimeneviä, samoin kuin pelkosi.
Masennuksen ja surun erotat siitä, että masennus tekee elämästäsi harmaata, pitkästi ankeaa. Suru taas liikkuu ikäänkuin aalloissa, tunnistat sen hetkellisissä ylä- ja alamäessä. Jos huomaat kärsiväsi masennuksesta, kannattaa ottaa yhteyttä lääkäriin. Ihan pienelläkin lääkityksellä voidaan purkaa tilannetta. Jos taas kyse on pelkästä surusta, siihen auttaa aika.
Surussakin on tärkeää antaa mielelleen lepoa. Se käy päinsä tekemällä edes jotain hauskaa tai miellyttävää. Salli se itsellesi. Kerro miehellesi, että hän voi auttaa sinua pyrkimällä auttamaan siinä että mielesi pääsee hetkeksi irti asiasta. Jos hän saa sinut hetkeksi rentoutumaan, se auttaa myös häntä. Se tekee hänelle hyvää, että hän voi nähdä sinun nauttivan edes vähän - mistä tahansa, jäätelöstä, elokuvasta...
Pääsette varmasti ulos tilanteesta. Pikkuhiljaa asiat helpottavat ja huomisesta tulee parempi päivä. Suru, ahdistus ja pelko ovat todellakin vain tunteita ja joku päivä ne ovat pyyhkiytyneet pois. Muistot jäävät, mutta elämä on tehty elettäväksi.
Elämä on valintoja. Nyt valitsit näin. Ja se ei välttämättä ole huono valinta eikä vahingoita sinua tai miestäsi loputtomasti. Kun teillä on tähän asti ollut hyvin tasapainoinen ja turvallinen suhde, se on sitä myös todennäköisesti tuossa surussa. Näet sen myöhemmin. Miehesi vaikuttaa tuntevalta, vahvalta ja välittävältä. Se tarkoittaa, että teillä on todellakin hyvät edellytykset ripeästi päästä takaisin raiteille. Unelmia syntyy sitten uusia kun niiden aika tulee.
Se on vain hetkellinen "talviuni", missä unelmanne, rakkautenne ja elämänne tällä hetkellä on. Pidä kiinni sen aikaa.
Voimia!
Sydämellisesti tervehtien,
Taivas
Surette molemmat yhdessä ja kumpakin erikseen omalla tavalla tapahtunutta.Sinulla on hyvä kumppani, tekstistäsi sain sen käsityksen. Aika vain auttaa tässä ja ajan päästä huomaat, että ei se rakkaus ole mihinkään kadonnut. Fyysiset tarpeet vain häviävät masennuksen ja surun alle, teillä molemmilla. Avoimuus on parasta, älkää pitäkö tunteitanne sisällä. Kaikkea hyvää ja voimia toipumiselle.
Kuulostaa viestisi perusteella, että mies ymmärtää sinua ja välittää sinusta. Hän myös kuuntelee.
Sinulla on huono olo ja vain kaadat lisää painolastia miehesi päälle. Hän saa kestää sekä lapsen menetyksen ETTÄ sinun tuskasi. Se ei ole reilua. Lapsen menetys voi tuntua miehestä ihan yhtä pahalta kuin sinustakin.
Hanki ammattiapua. Varsinkin, jos on masennuksen oireita tai muuta. Ammattiauttajalle voit purkaa pahaa oloa kerta toisensa jälkeen.
Miehellekin voit kertoa tuskaasi, mutta kuuntele sinä myös häntä. Mieti, että mitä sinä voit tehdä hänen oloaan helpottaakseen. Ilmeisesti sinä teit lopullisen päätöksen abortista.
Älä kaada kaikkea p*skaa miehesi niskaan.
Mitäs jos vain itket hänen sylissään ja hän lohduttaa, ei siihen loukkaavia sanoja tarvita. Anna hänen lohduttaa, hän varmaan haluaa tehdä paljon helpottaaksesi sinun oloasi.
tuyturw: Olenko sanonut, ettei miehestäni saisi tuntua pahalta ja että kaadan kaikki hänen niskoilleen?:O Luetun ymmärtämistä jatkossa, kiitos!
Hei,
Kiitos kaikista sanoista ja vilpittömyydestä, se sai jo minua näkemään asioita toivon merkeissä. Tajusin eilen itsekin kuinka harhaan johtava voi ihmisen mieli olla tällaisessa tilassa. Järkevästi ajateltuani, ymmärsin ettei rakkauteni miestäni kohtaan ole mihinkään lähtenyt, vaan kaikki on vaan "jäässä" ja siksi pelästyin näitä tunteita! Oletin ,että se olisi merkki siitä, ettei rakkautta enää ole niin paljon! Olen päättänyt kääntyä ammattipsykologin puolelle, koska haittaa siitä ei taatusti olisi. En vihaa miestäni enkä ole hänelle katkera keskeytyksestä, vaikka ajottain hänestäkin tuntuu sille, että keskeytys oli suuri virhe!
Tällaisina hetkinä kaikki tuki, rohkaisu ja välittäminen merkitsee todella paljon, vain niistä saa huonoihin päiviin voimia. Ei toista ihmistä voi laittaa vastuuseen toisen onnesta, mutta toisen hyvinvointiin voi vaikuttaa pienilläkin eleillä, sanoilla ja teoilla. Luettuani muiden kertomuksia sain hyvää mieltä ja voimia uskoa jatkoon. Itse on vaikea nähdä vierestä toisen ihmisen hyviä tekoja ja sitä tuen ja ymmärtämisen määrää. Todellisuudessa mieheni on ollut aina tukena kun sitä olen pyytänyt eikä ole koskaan pois ajanut kun olen halunnut sydäntäni purkaa. Eikä hänkään ole aina varmaan halunnut paha oloaan näyttää kun ei halunnut minua enempää satuttaa! En voisi mitenkään päästä sellaista miestä käsistäni!
Vaikka elämän tuomat haasteet ja mäet pelottavatkin suhteessa, niin parhaiten niistäkin kai selviää yhdessä hyvässa ja pahassa! Olen herkkä ja tällä hetkellä vielä herkempi kaikelle vastoinkäymiselle, mutta toivotaan että tämän jälkeen olen entistä vahvempi ja ehjä. :)
Miten itsekin totesit niin varmaan kannattaisi mennä jonkun ulkopuolisen asiantuntijan kanssa keskustelemaan asioista. Saisit kertoa tuntemuksistasi ja saisit ehkä uusia tapoja käsitellä asiaa. Sinä olet saanut kokea paljon ja asian käsittely vie aikansa ja sille kannattaa antaa aikaa. Teillä molemmilla on oma tapansa surra. Asia on molemmille kipeäkin niin sitä saattaa olla vaikea käsitellä yhdessä.. Varmaan saat asiaan apua, jos vaan haluat ja sitä suosittelisin... Toivotan sinulle voimia..