Hei,
tässä vähän varoittelen kaikki naisi, joilla miehen äiti on pelottavan ÄITILLINEN. Uskon suuresti siihen että mieheni on kotikasvatuksessa oppinut tapansa, joilla hän sai minut eroamaan suhteesta.Tietysti on muistettava, että olisinhan voinut olla vahvmpi ja taistella, mutta kun yrjöttää koko mieheni perhe ja mies niin oli helpompi näyttää itselleen ovea.
Naiset juoskaa karkuun silloin, jos huomaatte että miehesi ja hänen äidin välillä on aina semmoinen mies vihaa ja äiti palvoo suhde niin eikun kannat vastakkain ja juoksuksi. meillä varsinkin kuin mieheni alkoitti perheväkivallan hekisesti ja fyysisesti, kohdistaen tämän myös äitiinsä, isäänsä ja veljiinsä, niin anoppini vaan sano että ei minun poika ja jokin sitä painaa kun se lyö. Kun mies hakkui minut lyttyyn ja poikamme niin anoppia vaan huvitti, mutta kun mies hakkui äitinsä hän itki ja huusi että olen kaikkeni sinun eteen tehnyt. Myöhemmin kun lääkärit totesivat mieheni "seonneen" anoppini vaahtosi lääkkeistä ja avohoidosta, tietäen että mieheni oli jo vaaraksi itselleen ja muille.
Viimeisen kerran kun yritin hommata mieheni hoitoon tuloksestta, totesin että olen jotenkin ihan lopen kyllästynyt siihen että kun koittaa auttaa perhettään, miestäni, minua ja poikaani niin anoppi teki kaikkensa että miehestäni ei vaivaa mikä eikä hänen poikansa tarvitse apua vaan rakastavaa äiti hoitoa. No tietysti tein klassisen virheen yrittäessäni saada apua mieheni perheeltä tilanteeseemme. Omaa minulla ei ole joten se tuntui oikealta ratkaisulta silloin. tajusin kuitenkin sen vasta liian myöhään kaiken sen rasituksen alla, että anoppini tapa hoitaa asiaa lietsoi miestän ivaan toimimaan enemmän sairaalla tavalla, ja että lopulta se johti siihen että tosiaan näytin itselleni sitä ovea.
Harmittaa vaan vähän se että kaiken sen yrittämisen jälkeen, jossain joku kokee ihan saman vielä kuin minä, helvettiperheen nimittäin.
Mitä appiukkooni tulee niin, vaikka hän juo ja valehtelee kuin pieni eläin, niin hän pisti yhteydet poikki poikaansa ja sano että ei ole koskaan opettanut häntä lyömään naista tai lapsia. Hänen omaan elämään ei häpeältä poikansa enää mahdu. Olen kiitollinen juopolle appiukolleni sen verran että taidan käydä katsomassa häntä eronkin jälkeen. Hän oli nimittäin ainoa joka tuli väliin silloin kuin kun muut katsoivat vierestä kun mieheni alkoi tönimään ja riuhtomaan minua. Anoppia vihaan varmaan yhtä paljon kuin hän minua.
tässä vähän varoittelen kaikki naisi, joilla miehen äiti on pelottavan ÄITILLINEN. Uskon suuresti siihen että mieheni on kotikasvatuksessa oppinut tapansa, joilla hän sai minut eroamaan suhteesta.Tietysti on muistettava, että olisinhan voinut olla vahvmpi ja taistella, mutta kun yrjöttää koko mieheni perhe ja mies niin oli helpompi näyttää itselleen ovea.
Naiset juoskaa karkuun silloin, jos huomaatte että miehesi ja hänen äidin välillä on aina semmoinen mies vihaa ja äiti palvoo suhde niin eikun kannat vastakkain ja juoksuksi. meillä varsinkin kuin mieheni alkoitti perheväkivallan hekisesti ja fyysisesti, kohdistaen tämän myös äitiinsä, isäänsä ja veljiinsä, niin anoppini vaan sano että ei minun poika ja jokin sitä painaa kun se lyö. Kun mies hakkui minut lyttyyn ja poikamme niin anoppia vaan huvitti, mutta kun mies hakkui äitinsä hän itki ja huusi että olen kaikkeni sinun eteen tehnyt. Myöhemmin kun lääkärit totesivat mieheni "seonneen" anoppini vaahtosi lääkkeistä ja avohoidosta, tietäen että mieheni oli jo vaaraksi itselleen ja muille.
Viimeisen kerran kun yritin hommata mieheni hoitoon tuloksestta, totesin että olen jotenkin ihan lopen kyllästynyt siihen että kun koittaa auttaa perhettään, miestäni, minua ja poikaani niin anoppi teki kaikkensa että miehestäni ei vaivaa mikä eikä hänen poikansa tarvitse apua vaan rakastavaa äiti hoitoa. No tietysti tein klassisen virheen yrittäessäni saada apua mieheni perheeltä tilanteeseemme. Omaa minulla ei ole joten se tuntui oikealta ratkaisulta silloin. tajusin kuitenkin sen vasta liian myöhään kaiken sen rasituksen alla, että anoppini tapa hoitaa asiaa lietsoi miestän ivaan toimimaan enemmän sairaalla tavalla, ja että lopulta se johti siihen että tosiaan näytin itselleni sitä ovea.
Harmittaa vaan vähän se että kaiken sen yrittämisen jälkeen, jossain joku kokee ihan saman vielä kuin minä, helvettiperheen nimittäin.
Mitä appiukkooni tulee niin, vaikka hän juo ja valehtelee kuin pieni eläin, niin hän pisti yhteydet poikki poikaansa ja sano että ei ole koskaan opettanut häntä lyömään naista tai lapsia. Hänen omaan elämään ei häpeältä poikansa enää mahdu. Olen kiitollinen juopolle appiukolleni sen verran että taidan käydä katsomassa häntä eronkin jälkeen. Hän oli nimittäin ainoa joka tuli väliin silloin kuin kun muut katsoivat vierestä kun mieheni alkoi tönimään ja riuhtomaan minua. Anoppia vihaan varmaan yhtä paljon kuin hän minua.
Vastaukset 9
Vanhimmat
en puolustele yhtään ex-miehes väkivaltaisuutta.
Mutta et sä nyt voi noin suoraan mennä ja väittää anopissa olleen vika. Vaikka olisikin omalla tavallaa kieroutunut, niin ei se ole syy siihen ett miehellä lanttu levis.
Ihan kellä tahansa meistä voi puhjeta mielenterveydellisiä ongelmia, muista se.
Koita päästä tosta katkeruudestas eroon ja lakkaa syyttelemästä. Asiat ovat nyt miten ovat ja kate eteenpäin.
Moi,
pääsenkin tästä kirjoituksesta mielenkiintoiseen kysymykseen (omasta mielestäni tietty), että miksi ihminen joutuu tyytymään sellaisiin päätöksiin/lopputuloksiin jotka eivät välttämättä ole niitä omia haluamia asioita? Esim; Siis minun on pakko luopua suhteestamme, koska en kykene alentamaan itseäni jatkuvasti, ja juuri siksi joudun tyytymään siihen että en voinut saada läpi asiaa jolla olisimme voineet löytää tasapainon perheellemme? Tämä ei ole siis minun valinta, vaan pakote ja samalla velvoite pyrkiä pysymään yhteiskunta kelpoisena ihmisenä, jota vaaditaan lapsenkin osalta Suomessa.
katkeruus ei ole hyväksi, mutta se o nprosessi surutyössäni jonka joudun käymään läpi.
mulla oli aikanaan myäs mies joka kyllä jaksoi naputtaa ja nalkuttaa kaikesta mahdollisesta.
Yks päivä kyllästyin taas kerran siihen jatkuvaan nalkuttamiseen ja päätin antaa samalla mitalla takasin, ja aloin ihan kiusallani seuraamaan miehen tekemistä ja nalkutin ja huomauttelin takasin mitä pienimmistäkin asioista. No, hermothan siinä meni mieheltä ihan täysin, ja minä vaan jatkoin. Ja muutaman päivän päästä kysyin ihan suoraan että miltä tuntuu kun joku on koko ajan vieressä nalkuttamassa ja stressaamassa asioista. -no, kyllä tajus pointin, ja jaksoi muutaman viikon olla hiljaa ja taas sama homma alkoi. ei varmaan tartte arvata miksi se mies on tällä hetkellä ex!!!
Sitä en tiedä mikä mahtaa toimia teidän tilanteessa, hakautukaa ihmeessä jollekkin avioliittoneuvojalle tai teillä on pitkä ja kivinen tie edessä sitten kun vauva syntyy, ehkä avioliittoneuvoja saa lyötyä jarkeä päähän tossa nalkuttamis jutussa. Mutta koskaan se ei tule toimimaan jos päätät koittaa muuttaa itseäsi.
Oli hyvä kirjoitus mutta opettele kirjoittamaan oikein ettei tarvitse arvailla mitä tärkoitat.
Olet ihan oikeassa että mammanpojat on pilattu liiallisella passaamisella eikä heidän ole koskaan tarvinnut itsenäistyä .
Moi,
pahoittelen kirjoitukseni heikkoutta. En vaan oikein vieläkään tajua miten ne menee aina väärin vaikka kuinka tavaisi. Onhan tuo lukihäiriökin olemassa, mutta pitäisi koittaa opetella tosiaan niitä sanoja lukemalla vaikka paljon kirjoja.Joskus aikoinaan se lievensi kirjoitusvirheitä ja kirjoitusasua paljon.
Toivoisin todellakin että tämän miehen kohdalla jonkinlainen havahtuminen tapahtusi ja saisin itselleni elinikäisen kumppani, koska uuden kanssa aloittaminen voi päätyä vielä pahemmin. Koskaan kun ei voi tietää millaisia virheitä toinen omaa, ennen kuin ne oppii tuntemaan.
Yhden pojan äitinä, kuitenkin tahtoisin välttää liiallisen paapomisen ja pysyä jotenkin kuitenkin äidillisenä. Saa nähdä olenko itsekään kuitenkaan sen parempi kuin anoppinikaan tai monet muut äidit.
En ole lukihäiriöinen, mutta aina jokin virhe joka tekstiin tunkee. Firefoxin oikoluku on auttanut minua paljon. Se on muutenkin parempi kuin Internet Explorer. Ja ilmainen myös.
http://www.mozilla-europe.org/fi/products/firefox/
Hei!
Ette kukaan kestänyt miehen mielenterveyden pettämistä!
En puolusta miehesi käytöstä, mutta ymmärräthän että hän oli sairas.
Toisaalta sinäkin jäit tuon sairauden alle. Koko perheyhteisönne olisi tarvinnut runsaasti tukea, konkreettista apua ja valistusta.
On onnetonta, että vieläkään eivät mieleltään sairastuneet ja heidän läheisensä asiantuntevaa ammattimaista apua terveydenhuollon taholta.
Moralisointi ja syyttely on turhaa. Anoppisi ei ole kyennyt käsittelemään poikansa sairastumista. Se on ollut hänelle liian suuri sokki myöntää.
Miehen isäkään ei ole asiallinen poikansa sairastumisesta, koskapa hylkää tämän.
Tottakai on häpeällistä lyödä naisia ja lapsia. Psykoottinen ihminen ei ole oma itsensä ja on harhojensa vallassa. Hän on syyntakeeton.
Kukaan ei pakota sinua enää avioon miehesi kanssa. On turhaa kuitenkin syyttää miehen äitiä, joka ei koskaan voi ottaa eroa äitiydestää. Jossain sydämensä syvyyksissä hän syyttää itseään poikansa tilanteensa. Se on kauhea taakka kantaa.
Älä syytä ketään, sinunkin on helpompi kun uskallat myöntää, että ette kestäneet mielisairaan kanssa elämistä.
Jokainen hajositte omalla tavallanne.
Ainoa jota kannattaisi syyttää, on psykiatrinen huolto joka jättää ihmiset noin oman selviytymisensä varaan.
moi,
me käytiin kaksi vuotta vaikka minkälaisissa hoidoissa ja kyllä minä yritin kestää, Ensinkin siksi että rakastan miestäni vieläkin ja meillä on lapsi jolle toivon perheen olevan yhtä ja voivan hyvin. Toiseksi en usko että elämässä voi olla toista niin hyvää ihmistä minulle. Tarkoitan nyt niitä aikoja kun mieheni voi hyvin ja hoidatti itseään.
Kuitenkaan kukaan ei minusta ikinä saa asioita sillä läpi menemään että kun on mielisairas. Jos minä antaisin itseni romahdella milloin mistäkin, niin olisin useasti ollut jo kuollut tai pistänyt kaiken ihan pilalle elämässäni.Jokainen aikuinen pitää kantaa vastuunsa ruumiilisesta ja henkisestä hyvinvoinnistaa jotta yhteiskunta voisi hyvin. Valiettavasti juuri tälläinen me ymmärrämme kun sulla on mielenvikaa asenne antaa mahdollisuuden mielenvikasten mellastaa miten tahtoo.
En usko siihen että hänen äitinsä on jotenkin pettynyt ja häpeissään poikansa käyttäytymisestä. Olen kerennyt lyhyeen ikääni nähdä vaikka mitä, mutta en koskaan sellaista välinpitämättömyyttä faktoja kohtaa kuin tässä asiassa.
Sen voin myöntää että olen heikko siltä osalta että en enää jaksa taistella perheestä ja hyvinvoinnista siinä. On liian vaikeaa katsoa kun hiekka valuu käsistä läpi ja että en voi saada sitä pysymään siinä vaikka kuinka yritän.
Katkeraksi en voisi koskaan muuttua, mutta tosiaan toivoisin että ihmiset tajuaisi jo hyvissä ajoin että mielenterveyspotilaitten tasaisen arjen pyörittäminen on sulamahdottomuus, jos ympärillä pyörii ihmisiä/ihminen jonka tarkoitusperät ovat avusta kaukana.
Lisätäkseni siihen että anopissa todella on jotain outoa, niin en ole ensimmäinen nainen joka on karttanut perheen kaukaa seurustelujen jälkeen hänen muidenkin poikien kohdalla. Ja joka kerta olen kuullut samat sanat, että yhtä sairaita kaikki.
Enhän toki ole lyömässä sinua, en lyö lyötyä.
Tottakai olet tehnyt oikein, että olet eronnut.
Ihmisellä on jaksamisen rajat!
Se että anoppisi on se mikä on, on hänen oma tragediansa.
Siihenkin syynsä, ehkä hänen omista lapsuudenkokemuksistaan käsin. Yleensä nämä ongelmat siirtyvät kuin kirous sukupolvelta toiselle.
En missään nimessä ole halunnut syyttää sinua mistään.
Jaksamisia eteenpäin!