Jotenkin tuntuu etten jaksa enää tätä suhdetta. Olemme asuneet yhdessä noin viisi vuotta, seurustelua vähän pitempään. Suhteen alussa tunsin rakkautta enemmän kuin koskaa aikaisemmin ja tunsin myös että saan rakkautta. Silti koko tämän viisivuotisen taipaleen aikana on yksi asia kaihertanut meidän suhdetta ja se on minun lapseni, nykyään jo täysi-ikäiset. Hän, avomieheni, ei ole koskaan mielestäni hyväksynyt lapsieni olemassa oloa. Lapset saa kyllä käydä täällä, sitä hän ei ole kieltänyt koskaan, mutta hänen käytöksensä kyllä kertoo mitä mieltä hän on heistä ja heidän vierailustaan. Ei sano päivää, ei ole samassa huoneessa heidän kanssaan, ei keskustele mitään, jne... Tämä asia on aiheuttanut monia riitoja koko suhteen aikana, mutta minä uskottelin pitkään, että kaikki muuttúu viimeistään kunhan he ovat aikuisia, mutta ei näytä vaan muuttuvan. Nyt minulla on tullut seinä vastaan, en jaksa enää uskoa ihmeeseen. Jotenkin silmäni ovat auenneet. Tätä menoa menetän lapseni kokonaan, en ole tärkeä heidän elämässään. Kertokaa hyvät ihmiset mitä teen? Olenko ollut tyhmä sinisilmäinen?
miksi tunteet kuolee?
anel
2615
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sehän on sanomattakin selvää että lapset on aina sijalla yksi. Ei sun lapsistakaan varmasti kovin mukava oo sinulle vierailulle tulla jos siellä on uppiniskainen "isäpuoli" samassa huushollissa. Jos se sinun mies ei oo yli viiden vuoden aikana tullut toimeen lastesi kanssa, niin ei se homma siitä tuu muuttumaankaan. Itsehän toki ratkaisusi teet, mutta en minä ainakaan voisi elää suhteessa jossa toinen osapuoli ei tunnu hyväksynän mun lapsia.
Minkätyylisiä ne sun lapset sitten ovat ja onko miehellä omia lapsia edellisestä suhteesta? Millainen mies on noin yleisesti muiden ihmisten seurassa? Onko omiin oloihinsa vetäytyvää sorttia?