Tällästä juttua pukkaa ja tiedän että puolisonikin tämän lukee :-)
Yhdessä ollaan oltu 6 vuotta, siinä välissä, reilu vuosi sitten erottiin ja muutaman kuukauden kuluttua palattiin yhteen, asia jota moni voisi pitää typeränä, mutta tämän jälkeen suhteemme alkoi menemään todellakin parempaan suuntaan. Suhde on aina ollut yhtä suurta vuoristorataa joka tarkoittaa sitä että menee joko helvetin hyvin tai helvetin huonosti. Ongelmana on aina ollut se, ettei puolisoni ole osannut kommunikoida tai kertoa tunteistaan avoimesti. Myöskin tietynlainen itsenäistyminen lienee jäänyt kokematta ja se tosiasia että minä rakastavana ihmisenä olen joskus ylihuolehtivainen, ei ole auttanut asiaa mitenkään. Avovaimoni kylläkin vihjaili pitkään että haluaa jotain minkä kokee omakseen tai edes yhteiseksi ja monta vuotta hän halusi myöskin viedä suhdettamme eteenpäin. Lopulta annoin hänen valita asuinpaikkakunnan ja vaikuttaa hankittavaan asuntoon, sekä tehdä asunnostamme sellaisen kun hän parhaaksi kokee. Viime syksynä päätin myös luopua omista peloistani parisuhteessa ja luottaa tulevaan -> menimme kihloihin. Tästä alkoi avovaimoni ahdistus, ilmeisesti nämä suuret asiat kuitenkin tekivät itsenäistymättömälle ihmiselle tietynlaisen paniikin ja hän alkoi katumaan tehtyjä yhteisiä päätöksiä. Nyt olemme siinä tilanteessa että kaiken yhdessä koetun ja opitun jälkeen minä olen huomannut puolisossani todella hienoja piirteitä ja rakastunut häneen,mutta samaan aikaan hän haluaa rimpuilla suhteesta irti jä lähteä kokemaan jotain "omaa ja villiä". Arvatkaa ottaako kaaliin? Nyt olemme sopineet että ennekuin hän tekee mitään lopullista ( hän on tosin jo purkanut kihlauksemme ), minä puolestani lupaan antaa hänelle hieman omaa tilaa ja elää omaa elämääni parhaaksi katsomallani tavalla. Jatkuva pelko kuitenkin kaivaa mieltä, koska tiedän että nyt jo "ex" avovaimollani on myös tietynlainen ihastus meneillään toiseen mieheen ja toisaalta pelkään että itse sekaannun johonkin josta ei ole paluuta. Kuitenkin perimmäisenä tarkoituksena on saada pidettyä suhde ihmiseen jota todella rakastan. Kertokoot joku MITEN saan annettua toiselle hänen tarvitsemaansa tilaa ? Ei minusta ole kuitenkaan olemaan välinpitämätön toista kohtaan ja esim. olla antamatta sitä ihanaa halausta aamuisin ja iltaisin.
Tuosta itsenäistymisestä vielä: Olen itsekin elänyt parisuhteissa siitä asti kun kotoa pois muutin 16 vuotiaana, olen kokenut avioeron ja muuta raskasta mutta siltikään en koe että joku yksin rälläämisen väliin jättäminen olisi ollut paha asia, ehkä sitten vain itse olen " parisuhde ihminen" , vai onko sellaista olemassakaan ? Vai pitäisikö tässä itsekin 32 vuotiaana haistattaa pitkät kaikelle toisen rakastamiselle ja alkaa vain tuijottamaan omaa napaa ?
Yhdessä ollaan oltu 6 vuotta, siinä välissä, reilu vuosi sitten erottiin ja muutaman kuukauden kuluttua palattiin yhteen, asia jota moni voisi pitää typeränä, mutta tämän jälkeen suhteemme alkoi menemään todellakin parempaan suuntaan. Suhde on aina ollut yhtä suurta vuoristorataa joka tarkoittaa sitä että menee joko helvetin hyvin tai helvetin huonosti. Ongelmana on aina ollut se, ettei puolisoni ole osannut kommunikoida tai kertoa tunteistaan avoimesti. Myöskin tietynlainen itsenäistyminen lienee jäänyt kokematta ja se tosiasia että minä rakastavana ihmisenä olen joskus ylihuolehtivainen, ei ole auttanut asiaa mitenkään. Avovaimoni kylläkin vihjaili pitkään että haluaa jotain minkä kokee omakseen tai edes yhteiseksi ja monta vuotta hän halusi myöskin viedä suhdettamme eteenpäin. Lopulta annoin hänen valita asuinpaikkakunnan ja vaikuttaa hankittavaan asuntoon, sekä tehdä asunnostamme sellaisen kun hän parhaaksi kokee. Viime syksynä päätin myös luopua omista peloistani parisuhteessa ja luottaa tulevaan -> menimme kihloihin. Tästä alkoi avovaimoni ahdistus, ilmeisesti nämä suuret asiat kuitenkin tekivät itsenäistymättömälle ihmiselle tietynlaisen paniikin ja hän alkoi katumaan tehtyjä yhteisiä päätöksiä. Nyt olemme siinä tilanteessa että kaiken yhdessä koetun ja opitun jälkeen minä olen huomannut puolisossani todella hienoja piirteitä ja rakastunut häneen,mutta samaan aikaan hän haluaa rimpuilla suhteesta irti jä lähteä kokemaan jotain "omaa ja villiä". Arvatkaa ottaako kaaliin? Nyt olemme sopineet että ennekuin hän tekee mitään lopullista ( hän on tosin jo purkanut kihlauksemme ), minä puolestani lupaan antaa hänelle hieman omaa tilaa ja elää omaa elämääni parhaaksi katsomallani tavalla. Jatkuva pelko kuitenkin kaivaa mieltä, koska tiedän että nyt jo "ex" avovaimollani on myös tietynlainen ihastus meneillään toiseen mieheen ja toisaalta pelkään että itse sekaannun johonkin josta ei ole paluuta. Kuitenkin perimmäisenä tarkoituksena on saada pidettyä suhde ihmiseen jota todella rakastan. Kertokoot joku MITEN saan annettua toiselle hänen tarvitsemaansa tilaa ? Ei minusta ole kuitenkaan olemaan välinpitämätön toista kohtaan ja esim. olla antamatta sitä ihanaa halausta aamuisin ja iltaisin.
Tuosta itsenäistymisestä vielä: Olen itsekin elänyt parisuhteissa siitä asti kun kotoa pois muutin 16 vuotiaana, olen kokenut avioeron ja muuta raskasta mutta siltikään en koe että joku yksin rälläämisen väliin jättäminen olisi ollut paha asia, ehkä sitten vain itse olen " parisuhde ihminen" , vai onko sellaista olemassakaan ? Vai pitäisikö tässä itsekin 32 vuotiaana haistattaa pitkät kaikelle toisen rakastamiselle ja alkaa vain tuijottamaan omaa napaa ?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Oltiin kihlattuni kanssa yhessä 10 vuotta. Tuo tarinasi oli kuin omani.
"Viime syksynä päätin myös luopua omista peloistani parisuhteessa ja luottaa tulevaan -> menimme kihloihin"
Näin minäkin tein, päätin sijoittaa kaiken mitä minulla on korvien välissä (ja tilillä) siihen suhteeseen. 7 vuoden jahkailun jälkeen :) Mentiin kihloihin ja ostettiin yhteinen asunto.
No pari vuotta meni kivasti mutta yhtäkkiä pommi tippui niskaan. Ilmeisesti ihastus toiseen mieheen ja siihen loppui. Kuin seinään. Ei puhettakaan korjaamisesta tai minkäänlaisesta panostuksesta. Det var det.
Söin masennuslääkkeitä jotta selvisin, kyllä totaalinen "lopetus" kävi usein mielessä. Hän vain häipyi. Minä jäin myymään asuntoa ja keräilemään palasia. Elämäni EHDOTTOMASTI hirvittävin asia mitä olen kokenut, ja kokemuksia yleensä minulla kyllä riittää...
Ikävä kyllä sinä et voi tehdä mitään asialle, sinun on päästettävä irti ja katsottava tulevaisuuteen. Hän tulee takaisin jos tulee, jos et ole ehtinyt tavata uutta vaimoehdokasta. Sinä et asialle voi mitään.
Älä haistata rakastamiselle pitkiä. On kaksi vaihtoehtoa elää,
1. Pelkää ja kylmettyy, hyvinä puolina on että kukaan ei pääse satuttamaan eikä tule ylläreitä. Huonot puolet on se että et ikinä koe aidon rakkauden ihanaa tunnetta. Onnellisuutta.
2. Rakastaa ja uskaltaa. Tässä on vaarana että tulee siipeen (ja välillä tulee varmasti) mutta hyvä puoli on se että on aina mahdollisuus kokea jotain todella upeaa, ihanaa ja mahtavaa rakkautta. Se ei pelaa joka pelkää.
Kumman otat?
noin kävi minullekin. Tosin ensin tehtiin kaksi lasta ja talo ja sitten se rakas avovaimoni totesi, ettei voi olla kanssani. Minulle kävi kohdan 1. mukaisesti ja sille ei voi mitään, vaikka haluaisikin. Nyt ei mikään tunnu miltään ja noista yhden illan jutuista tulee vain paha olo ja halu lähteä äkkiä pois. Vituttaa...
Aluksi ajattelin että olisipa minulle jäänyt käteen edes lapsi mutta ei jäänyt käteen mitään. Sitten kun alkoi pahin helpottaa ymmärsin että se olisi vielä tuskallisempaa jos olis lapsi, en pääsisi ex-avokista eroon millään. Tämän sinä taidat tietää paremmin kuin hyvin...
Meillä rakas ex-avokkini vain karisti pölyt jaloistaan, muutti sinkkuyksiöön helsinkiin ja aloitti miesten tapailun. Oli kuulemma ihastunut johonkin mieheen mutta yritti lohduttaa minua että tapailee muitakin. Eli minut vaihdettiin tapailuun. Voin sanoa että olo oli aika halpa.
Ensin syytettiin että minä ajoin hänet siihen, en käynyt kuulemma tarpeeksi anoppilassa (se tuskin korjaantui nyt...) ja loppuja syitä en edes muista, niin tuulesta temmattuja ne oli.
Haluaisin kuitenkin yrittää lohdutuksen sanaa. Kun pahin depressio ja ahdistus oli laantunut, tapasin ihanan tytön ja pakotin itseni luottamaan häneen. Ajattelin että ei tämä enempää voi sattua ja jos huonosti käy, en voi alemmas enää vajota, pohja näkyi jo.
Nyt olen seurustellut 3kk ja suurimman osan ajasta tuntuu mahtavalta. Yksin kotona kaikki palaa välillä mieleen ja tulee hirveitä takapakkeja mutta kuten sanottu, suurimman osan ajasta olen onnellinen ja rakastunut. Ehkä kesään mennessä olen jo jaloillani tai sitten en. Voi olla että kaikki kaatuu taas mutta sitten yritän taas uudestaan.
Itselleni nuo yhden illan jutut ei toiminut, ei fyysisesti eikä henkisesti. Olin niin palasina että minulla ei edes seisonut, edes selvipäin. Kesti noin kuukausi nykyisen tyttöystäväni kanssa että pystyin seksiin.
Ainoa ongelma on että en tiedä uskallanko koskaan tehdä lapsia. Siitä voi tosiaan tulla iso ongelma.
Tsemppiä, Laimeaa mutta en muutakaan voi sanoa.
Muista että lapset jos nitä teet on aina myös sinunlapsia. Isä saat olla jos haluat aina omille lapsilesi
ehkäpä vaimosi ei rakasta sinua tarpeeksi tai on jotenkin tunnevammainen.no sinä voit saada hänet vielä takaisin ehkä huomaa mitä menettää.minun sulhaseni kuoli muutama kuukausi sitten tekisin mitä vain että saisin hänet takaisin mutta niin ei käy.on vain pakko jatkaa ei ole vaihtoehtoja.joten voit odotella että toinen tulee takaisin mutta kannattaako tuhlata aikaansa siihen .ehkä jossain on se joka haluaa jakaa kanssasi kaiken ilman epäröintiä.elämä voi loppua äkkiä jos haluat onnen elämääsi mieti mitä itse haluat elämääsi.itsenäinen voi olla parisuhteessakin ei tarvitse olla sinkku.siksipä luulen että vaimosi ei taida rakastaa sinua tarpeeksi tai ruoho on vihreämpää jossain muualla.kaikki eivät ole koskaan valmiita parisuhteeseen eikä siihen auta aika.tsemppiä ja kohti kevättä.älä heitä hyvästejä rakkaudelle.aito rakkautta ihanampaa tunnetta ei olekaan.
Näin kait se on tunnustettava että "vaimo" , siis todellisuudessa jo ex-puolisoni ei todellakaan rakasta minua. Viimeksi tänä aamuna juteltiin asioista ja hän sanoi suoraan ettei rakasta minua. Toisaalta, kaiken tämän keskellä hän on vihdoinkin alkanut puhumaan asioista ja kertomaan mikä ärsyttää ja sekös omaa harmitusta lisää kun vihdoinkin asiat menevät silläkin saralla eteenpäin mutta samaan aikaan alkaa päivä päivältä vaikuttamaan siltä että hän todellakin on lähdössä. Mietin vaan että onko yksi hiivatin työpaikkaihastuminen naimisissa olevaan mieheen todellakin kohtuulinen syy kaataa kaikki niskaan? Taustalla on kyllä muutakin, mutta tuo laukaisi tämän kriisin.
Kamala kasa kysymyksiä vaan herää: Jos hän olisi todellakin lähdössä ja kanssani olisi niin paha olla, miksei hän ole jo lähtenyt edes johonkin sukulaiselleen asumaan tms ? Miksei hän ole käytännössä tehnyt mitään oman asunnon löytämiseksi ? Miksi hän kuitenkin joka ikinen ilta istuu vieressäni ja antaa koskettaa ? Miksi hän kuitenkin keskustelee kanssani ? Miksi hän selvästikin kieltää tunteensa ?
hän ei vissiin rakasta sinua kun ei taida vielä oikein tietää kuka on ja mitä tekee. totta on, että sitä odotellessa menee kaltaisesi mukava mies helposti hukkaan..
ihastuminen varattuun mieheen taisi olla vain jonkinlainen avunhuuto, miete että tätäkö haluan päivästä toiseen? enpä usko että se oli mitään sen vakavampaa, luottasit sinäkin vaimoosi (oli ex tai ei), jonka kanssa olet jo niin pitkään asunut.
en jaksa uskoa että luonasi niin paha olla on, koska hän ei ole vielä(kään) sieltä mihinkään poistunut. epävarmuutta mielestäni tukee sekin, että ei uutta asuntoa ole ovet paukkuen lähtenyt etsimään (moni näinkin hommat hoitaa). kosketusta meistä jokainen kaipaa, vai etkö itse tee niin? oikeasti uskon, että kyse on puhtaasti epävarmuudesta, prioriteettien uudelleen asettelusta ja elämän suurien kysymysten esittämistä itselleen. mutta oletko antanut vaimosi myös elää omaa elämäänsä? ettet ole liian suojelevainen tältä pahalta maailmalta?
Et kummiskaan usko, mutta sanompa vaan että mikäli alat tuossa vielä yrittämään, ammut itseäsi jalkaan.
"Jatkuva pelko kuitenkin kaivaa mieltä, koska tiedän että nyt jo "ex" avovaimollani on myös tietynlainen ihastus meneillään toiseen mieheen"
Niinpä. Tässä on se syy miksi sinusta tahdotaan eroon.
"ja toisaalta pelkään että itse sekaannun johonkin josta ei ole paluuta. "
Anna mennä vain, tuosta jamasta nimittäin ei ole enää paluuta.
"Vai pitäisikö tässä itsekin 32 vuotiaana haistattaa pitkät kaikelle toisen rakastamiselle ja alkaa vain tuijottamaan omaa napaa ?"
Ei tietenkään, vaan sinun pitää nyt vain etsiä sellainan nainen, joka oikeasti tahtoo sitoutua. Tuollaiseen nykynaisten peliin ei pidä suostua. Itsekin potkaisen ämmän nykyään samantien pihalle, jos tuontyyppistä kriisiä pukkaa. Jos aletaan puhua erosta ja ylimäärinen mies alkaa pyörimään ympärillä = niskapersotteella ulos talosta ja uutta kehiin. Turha siinä on alkaa jonkun naikkosen pillin mukaan tanssia, se on loputon suo.
Naisena voin sanoa, että ap vaikuttaa hyvältä, fiksulta ja mukavalta mieheltä. Jos olisit vapaalla, niin ottajia kyllä löytyisi. Mieti mitä sinä ansaitset. Ja saatko sitä tällä hetkellä. Se ei ole itsekästä, jos et voi itse hyvin, et voi olla hyvä puoliso.
Itselläni on siinä mielessä asiat kivasti ja itsetunto kohdallaan että tiedän maailmassa olevan naisia jotka osaavat arvostaa sitä mitä olen ja ajoittain tuntuu siltä että elämääni on "jono" ;-) MUTTA: Perhana sentään kun se mitä haluan oikeasti olisi pitää tämä ihminen jota rakastan, aina ei vissiin voi voittaa !
..olevani nainen, joka juuri elää tuota vaihetta, kun 6 vuoden parisuhde ahdistaa ja kokematta jäänyt itsenäisyys houkuttaa..
Ap:n ja monen muunkin teksti kyllä pysäytti todella, sillä miehen näkökulmasta ja noin aidoin sanoin kerrottuna minusta tuntui pahalta omien, itsekkäiden ajatuksieni takia! Oma mieheni ei osaa puhua, kuunnella kyllä muttei vastata. Kun toissapäivänä puhuin hänelle tunteistani, hän veti tilanteen leikiksi. En tiedä ymmärsikö hän mitä tarkoitin sillä, että tahtoisin elää vähän aikaa vain itselleni!?
Rakastan häntä aivan mielettömästi, olemme vain olleet käytännössä juuri ja juuri täysi-ikäisitä asti yhdessä ja minula on jäänyt jokin vaihe kokematta, mihin nyt on suuren suuri tarve!
Näiden tekstien jälkeen, mitä te olette tänne kirjoittaneet tunteistanne, huoleni heräsi mieheni puhumattomien ja kertomattomien tunteiden puolesta :( Jospa hän ei näytä, mitä sisällään tuntee minun puheideni suhteen?
Viimeinen asia mitä tahdon, on loukata tai satuttaa häntä! Siksi olen sanonut myös, että hänellä olisi myös oikeus elää hetki itselleen, en kuitenkaan tahdo erota, siitä ei ole kyse! Mutta vain hetki...
Nyt harmittaa, kun en tiedä mitä tehdä ja mitä uskallan enää sanoa tai mieheltäni kysyä..
Yhteistä eloa avokkini kanssa lähes kymmenen vuotta, yhteinen asunto ei lapsia. Itse muutin avovaimoni luokse suoraan vanhempieni luota ja oma itsenäistymiseni varmaaan jäänyt kokematta. Itellä alkanut tuntua että haluaisi asua yksin ja mitä enemmän ajattelen niin sen paremmalta se alkaa tuntua. Tästä hänen kanssa kerran keskusteltu mistä kauhea huuto, itku yms. Nyt kitkuteltu "varaliekillä" muutama kuukausi taas eteenpäin. Periaatteessa kaikki päällisinpuolin kunnossa mutta iteltä vaan puuttuu se "jokin"? Eli onko tässä nyt sitten juminut johonkin kivaan tuttuun josta ei ole "munaa" potkaista itseänsä irti, ei helvetti...
Nyt vielä sitten meikä mennyt ja ihastunut toiseen naiseen tosin en aio tätä ihastusta viedä eteenpäin koska ei olisi reilua avokkiani kohtaan. Tästä herääkin kysymys onko sitä jollain tavalla helpommin ihastuva jos tuntee että omassa suhteessa ei ole kaikki OK?
Johan tuli kirjoitettua sekavasti mut kaitpa se johtuu siitä kun tuntuu pää olevan sekaisin kun seinäkello....Apua...
Nyt tuli vähän tuttua tekstiä lisää.. Oon nimittäin itse tutustunut n.kk sitten yhteen mieheen, joka sekottaa tunteita entisestään!
Että kirjotus:
"Nyt vielä sitten meikä mennyt ja ihastunut toiseen naiseen tosin en aio tätä ihastusta viedä eteenpäin koska ei olisi reilua avokkiani kohtaan. Tästä herääkin kysymys onko sitä jollain tavalla helpommin ihastuva jos tuntee että omassa suhteessa ei ole kaikki OK?"
... on tuttua juttua!
Aivan samaa pohdin!! mitenköhän tuo asia nyt on..
Oon ite ehkä vähän päätynyt siihen, että se on se oljenkorsi mihin tarttua ettei huku siihen suhteeseen. En haluaisi lopullisesti erota,jotain muuta kyllä kaipaan. Ongelmahan on loppupeleissä ihan simppeli, koska ei voi syödä kakkua ja säästää kakkua! Mutta mitäs jos en olekaan pidemmänpäälle onnellinen sinkkuna? En voi toimia ja elää niinkuin sinkku vahingoittamatta miestäni,ja sitä en tahdo!
Mutta miten sitten käy näille vapaudenkaipuu-tunteille jos tukahdutan niitä ja olen uskollinen? Alanko vihata miestäni, koska en voi olla vapaa?
Sekaisin myös täällä, kuin seinäkello:)
Kahden edellisen kirjoittajan jutut tuntuu tosi tutuilta. Pidettiin taukoa kuukauden verran loppuvuodesta ja tulin painostuksen alla takaisin. Hetken meni ok nyt sama ahdistus ja vapauden kaipuu iskenyt taas. Ei millään haluaisi satuttaa toista tai tehdä elämänsä suurinta virhettä mutta toisaalta pelkään että jos elän itseni "uhraten" enkä koskaan saa kokea sitä vapautta niin muutun pettäväksi puolisoksi joka näyttää ulospäin että kaikki on ok. Onko reilua 20 vuoden päästä todeta että halusi pois jo ajat sitten? Ja jos tämä onkin "se oikea" ihminen minulle niin enkö sitten löydä tieni takaisin vaikka nyt muuttaisinkin pois?
mitä sitä häpeämään,
sen vain kokemuksesta tiedän ,ettei se vapaus,ja villikko aika voita hyvää parisuhdetta..
olet tosi yksinäinen,monet kerrat, ei kaverit korvaa sitä jota Rakastaa!
Ollaan oikeen jengiydytty tänne, kaikki samassa jamassa:)
Mietin itse tota juttua myös, että en tahtoisi "uhrata" itteäni.. Ja tarkotan sitä monella tapaa, koska kaikki jotka hyvässä suhteessa elävät, tietävät, että parisuhteen eteen on todellakin tehtävä uhrauksia ja myönnytyksiä, kompromisseja! Ja just niihin oon kyllästynyt!! Ihan lopen uupunut..
Mä menen meidän suhteessa tosi paljon mieheni ehdoilla, hänen aikataulujensa ja toiveidensa mukaan. Toki on mulla omakin elämä ja menoni, mutta kilttinä tyyppinä ja sovun säilyttämiseksi joustan omistani enemmän kun mieheni.Tosi pieniä juttujahan ne on, tyyliltään "haen sut siihen ja siihen aikaan, vaikka joudun muuttamaan omia menojani" tai jotain tuon tyylistä... Mutta just ne pienet asiat vaikuttaa niin paljon! Kaipa se niin menee, et kun suuria ongelmia ei ole, niin kompromissien ja myönnytysten tekeminen sitten tulee ongelmaksi! Olisi vaan niin ihanaa ja itsekästä hetki olla vaan itselleen ja omille menoilleen! Ei tartte etukäteen miettiä että kauan missäkin paikassa ja kenenkin seurassa voi olla ennen kun Pitää jo lähteä kun on Sovittu :/ Ja voisi kutsua omaan kotiinsa kavereita tai muita ilman, että siitä tarttee tehdä selvitys miehelle että ketä, monelta ja käykö se hänelle..
Kauheeta tää valitus mut näistä jutuista ei totisesti oo helppo puhua kaikille, varsinkin kasvotusten..
Pohditaan yhdessä:D
Mutta mitäs jos se hyvä parisuhde ei voi jatkua hyvänä ilman sitä villikko/vapausaikaa??
Edellinen siis "kaikenkokeneelle"..
Että meillä mies teki juuri nuo samat temput 8 vuoden yhdessäolon jälkeen. Halusi olla yksin ja itsekseen ja miettiä tarkemmin mitä haluaa. Eikä tuntenut että minä olen hänen elämänsä nainen vaikka niin kovasti muka rakastikin. Kihloissa oltiin, häitä suunniteltiin ja talo oli.
Nyt ollaan oltu muutama kuukausi erillään ja hän on se joka ei ole päässyt lainkaan jaloilleen. Lähes joka päivä ollaan yhteyksissä ja aina minä saan olla se joka sanoo hänelle, että ei voida olla koko ajan yhteyksissä. Hän on valintansa tehnyt ja nyt hänen pitäisi elää sen kanssa. mutta näyttää oleva todella vaikeaa. Ja jos hän haluaisi takaisin tulla, niin voisi sitten sanoa sen suoraan. En kyllä tiedä ottaisinko, voisinko koskaan enää luottaa...tuskin...
Joo-o ite olen tosin jo miettinyt pitäisikö ihastumisestani kertoa avokilleni koska silloinhan se olisi ainakin reilua. Se voisi myös avata avokkini silmät "ruususen unesta" että ei meillä ehkä nyt niin hyvin menekkään.
Itse olen myös ehkä "liian kiltti" ja en haluaisi aiheuttaa toiselle pahaa mieltä Tosin tässä alkaa tuntua kohta siltä että oma mieli sekoaa kohta lopullisesti jos tässä ei jotain tapahdu suuntaan tai toiseen.
Voi voi kyllä sitä on vellihousu mikä vellihousu...
Mä oon nyt päätynyt siihen että "Mutta mitäs jos se hyvä parisuhde ei voi jatkua hyvänä ilman sitä villikko/vapausaikaa??" niinkuin joku viisas täällä totesi. Eli etsin asunnon ja aion lähteä kahden viikon päästä, itketty on ja pahaa tekee nähdä toinen niin hajalla, kuitenkin tiedän itse että jos en saa sitä kokea niin se kriisi on edessä jossain vaiheessa. Nyt ei ainakaan ole lapsia, asuntolainaa yms. joka pidättelis. Aion kokeilla omia siipiä, voi olla aivan kamalaa, sitten mietitään uudelleen, eipähän sitten enää tarvitse miettiä, mitä jos...
Kuulostaako kamalalta?
"Anna mennä vain, tuosta jamasta nimittäin ei ole enää paluuta. "
Juu , EI OLE ! Nyt loppui mun yksipuolinen yritys joka johti vain siihen että toinen oli selkeästi päätöksensä tehnyt, mutta viivytteli lähtöä kun osotteli " laskuvarjon" ilmestymistä kehiin. Heitän siis "vaimon" pihalle ! Aika tylysti sanottu, mutta ei tosiaan kannata hakata päätä seinään enää. Viikko aikaa pakata tavaransa ja siirtyä eteenpäin. Harmittaa , surettaa , itkettää mutta ei voi mitään ! Eilen tuli lisäksi ilmaistua asiat todella törkeällä tavalla, mutta mitta tuli täyteen...no can do !
eipä sitä voi heittää jos se kuitenkin itse lähtee. muista että et sitten itse käytä niitä laskuvarjoja..
Tuttua, kovin tuttua. Taitaa olla nykyään naisilla niin heikko itsetunto, että omien itsekkäiden tavoitteiden takia rikotaan perhe tai parisuhde kevyesti. Kuka nämä tytöt on tällaisiksi kasvattanut?