Minä en ole unohtanut vuosien takaista ensirakkauttani, vaikka elän uudessa suhteessa..
Usein mietin mitä ensirakkaudelleni mahtaa kuulua? Miksi hän jätti minut,sanomatta syytä? En varmaan voi koskaan häntä unohtaa..? Ajattelekohan hän koskaan minua..?
Oletteko te voineet unohtaa häntä?
Usein mietin mitä ensirakkaudelleni mahtaa kuulua? Miksi hän jätti minut,sanomatta syytä? En varmaan voi koskaan häntä unohtaa..? Ajattelekohan hän koskaan minua..?
Oletteko te voineet unohtaa häntä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Aiheesta "rakkaus ja rakastaminen"osiossa.. nimimerkillä unohtuuko ensirakkaus koskaan
Itselläni on lähinnä sellainen unohtumaton "ensirakkaus", että tapasin yli 13 vuotta sitten pojan, johon sitten ihastuin niin etten tänä päivänäkään ole pystynyt unohtamaan tätä poikaa, vaikka olen seurustellutkin jo toisen kanssa 10 vuotta. Ja kerrottakoon vielä, että puolisolleni olen kyllä usein jutellut tästä, ettei kenenkään nyt tartte käydä moralisoimaan tms.
Emme koskaan päässeet edes suuteluasteelle, vaikka kiinnostus oli kyllä kovaa ja molemminpuolista, mutta ujous kai esti kaiken tapahtumasta. Se oli niin lähellä että olisin saanut itselleni sen pojan, jonka ensi näkemältä tiesin haluavani, ja vaikka meni vuosi ennen kuin näimme uudestaan, olin koko ajan elänyt toivossa törmätä häneen uudestaan. Enkä lisäksi en ollut sellainen tyttö, joka saisi pojan kuin pojan siitä vaan, joten kun sitten unelmien poika tuli vastaan ja oli kiinnostunut, se oli kuin lottovoitto.
Se oli niin täydellinen silmissäni ja sai mut melkein itkemään ilosta pelkällä hymyllään, nauramaan yhdestä sanasta ja katsellaan sai sydämeni kirjaimellisesti tykyttämään rinnassani.
En yksinkertaisesti ole pystynyt unohtamaan, koska vieläkin huomaan hänen olevan kiinnostunut (teot ovat puhuneet puolestaan) kun silloin tällöin kohdatessamme katsomme toisiamme niin pitkään ja merkitsevästi silmiin, että mun sydämeni on mennä aina vaan uudestaan sijoiltaan.
Kukaan muu ei ole saanut mussa sellaisia tunteita niin fyysisesti kuin henkisesti aikaiseksi kuin tämä poika. On tullut itselleni selväksi kyllä, etten koskaan pääse yli tästä asiasta.
Ja miksi en sitten tee asialle yhtään mitään jos kerran kiinnostusta on?
Molemmilla on omat elämät, omat puolisot.
Enkä koskaan tahtoisi särkeä niitä unelmia ja niitä muistoja, joita mulla on tästä pojasta, koska mä olen ihminen, joka näyttää elävän muistoista, ja omasta nuoruudestani vain tämä on sellainen muisto, joka ei saa koskaan särkyä.
Mulla on niin, etten lähes 30 vuoden jälkeenkään ole voinut unohtaa häntä! En tajunnut/tiennyt syytä eroomme. Vielä nytkin joskus tirautan yksin itkut ja mietin missä hän on, mitä hänen elämälleen kuuluu, onko hänellä puoliso ja miksi se en ole minä, onko hänellä lapsia.. Miksi... miksi... miksi... En vain kykene häntä unohtamaan vaikka järkisyyt niin sanookin, että unohda jo hyvä nainen ei mitään järkeä... Kuitenkin olen elänyt elämäni parisuhteessa ja saanut 3 ihanaa lasta ja olen piakkoin isoäitikin...
Tulipahan mieleen.Olimme Annen kanssa samalla luokalla kansakoulun ekasta luokasta alkaen vuodesta -65 samalla luokalla yhdeksän vuotta ja senjälkeen kolme vuotta vielä lukiossa rinnakkaisella luokalla.Hän oli ainoa rakkauteni koko sinä aikana ja jos rehellisiä ollaan niin Anne on edelleenkin mun mielessä. Usein mietin, mitä hänelle kuuluu.Vaikkakin omaa elämää ja omat lapset jo on, mutta se suurin rakkaus jäi kokematta, mikä vaivaa läpi elämän.Hannu
Tarinasi on tosi kaunis!! Melkein piti tirauttaa pelkästä myötätunnosta. Mutta miksi siitä suhteesta Anneen ei tullut mitään? Omalta kohdaltani olen itsekseni surrut, ettei todella suurta rakkautta elämässäni ole ollut. On kuin joku olisi sen viekkaudella tai raakuudella vienyt/varastanut minulta pois.
lukiessa rupesi pelottamaan, että pystynköhän minä unohtamaan ensi rakkauttani ikinä. Erostamme on reilu puoli vuotta ja silti ajattelen päivittäin häntä, mitä hän tekee, miksi hän loppujen lopuksi jätti, onkohan hän jo unohtanut minut jne. Olen miettinyt että milloinkahan pystyn unohtamaan hänet. Toivon todellakin että siihen ei menisi vuosia. Alkaa pikku hiljaa rasittamaan tämä ikävä ja miettiminen, että en tiedä pääsenkö elämässä koskaan kunnolla eteenpäin jos vain vatvon häntä mielessäni.
Ei sitä vaan unohda vaikka vuodet kuluu ja uusia rakkauksia on tullut ja mennyt. Ensirakkaus vaan on ja säilyy mielessä vaikka ei sen ihmisen perään enää haikaile.