Olen vähän päälle parikymppinen nainen, joka on seurustellut reilun 15 kuukautta vajaa kolmekymppisen miehen kanssa ja asumme myös yhdessä.
Mies on alusta alkaen ollut hyvin sulkeutunut luonne, lähinnä itseni vastakohta. Meillä molemmilla on ollut vaikea menneisyys, mutta ero on siinä, että itse olen osannut ja pystynyt käsittelemään asioita jo vuosia ilman ammattiapua. Itselläni on ollut aina myös melko vanhanaikaiset arvot ja moraali, pitkä parisuhde ja vähän kumppaneita sänkyyn asti. Hänellä taas paljon ja monenlaisia suhteita, epävakaita, petollisia, paljon seksiä. Vääristyneitä arvoja ja tekoja,
vihamiehiä. Hänellä on myös ollut kuin toinen persoona ja alkoholiongelma, joilla tekosiaan
yleensä selittelee. Mitä enemmän hänelle on tehty
huonoa, sitä enemmän hän on maksanut takaisin -
viattomillekin. Suhteemme alussa erityisesti hän oli täynnä salaisuuksia ja koitti antaa itsestään
paremman kuvan ja näin ollen myös etenin suhteessamme nopeasti, periaatteistani huolimatta.
Hän vääristeli, salaili ja valehteli kirkkain silmin. Ei pystynyt puhumaan asioista oikeilla nimillä vaan minä sain kaiken irti jankkaamalla tai unilla, joita näin ja jotka liittyivät häneen.
Pikkuhiljaa alkoi tuntumaan vain enemmän siltä
etten tunne häntä ja intuitioni varoittivat jatkuvasti siitä, että jokin on pielessä. Vasta vajaa kuukausi sitten sain hänestä enemmän irti kuin koskaan. Toisin sanoen hän salaili menneisyyttään ja ongelmiaan hyvin pitkään. Hän
on saanut satoja tilaisuuksia puhua, sillä on aina antanut myös ymmärtää, että me voimme puhua kaikesta. Samoja asioita hän sanoo pitäneen sisällään vuosia, kertomatta kenellekkään.
Olen suhteemme aikana ollut jatkuvasti kipeänä
ja olen masentunut vakavasti. Hän on hakeutunut
minun ja itsensä vuoksi ammattiauttajalle, mutta
minä en enää luota häneen yhtään. Olen ylipäätään
huono unohtamaan asioita ja arvomaailmani puolesta voin olla hyvin vaikea ihminen. Tuntuu vain, että
olemme toistemme vastakohdat tietyissä asioissa,
jotka myös loukkaavat minua paljon. Minussa on syntynyt paljon vihaa ja jopa agressiivisuutta,
en pysty pitäytymään suunnitelmissa ja mikään ei
tunnu miltään. Riitelemme usein,lähinnä minun toimestani, sillä esiintulleet asiat ovat kuin painajaista minulle vaikkei ole kyse pettämisestä.
Sitä en voisi koskaan antaa anteeksi. Omien ongelmiensa varjolla hän silti valehteli ja loukkasi hyvin pitkään. Minullakin on ongelmani,
mutta en ole koskaan halunnut/pystynyt satuttamaan vaikka minut on laitettu kärsimään pahasti.
Meillä on puheyhteys emmekä ole vielä varsinaisesti eronneet, vietämme aikaa yhdessä,
mutta pelkään sitä kuka hän oikeasti on. Hän vai se toinen. Toista ainakin vihaan. Minulle ihminen on aina kokonaisuus ja menneisyyttään ei voi paeta. Mennyt, tuleva ja tämä hetki merkitsevät
yhdessä. Olen itse pyrkinyt toiminnalla järkeen ja olen uskossa. Hän liittyi vasta kirkkoon. Suhteemme alussa kuitenkin tavallaan kielsi Jumalan. Olen tehnyt useita kompromisseja ja koittanut uskoa hyvään. Tiedän, että hän on rakastanut minua, mutta hän on itsetunnoltaan ja luonteeltaan heikko. Luulin ja toivoin, että hän
on voittanut vaikeimmat aikansa, mutta todellisuudessa veti jonkinlaista roolia ja pyrki tosiasioita pakenemaan. Hän on muuttanut joitakin ikäviä tapojaan ja karsinut ihmisiä elämästään,
joista on ollut vain harmia. Hän vakuuttaa tahtovansa muuttua ja tehdä eteeni mitä vain.
Minä vain en usko häneen.
Kysymykseni kuuluukin,
onko joku ollut vastaavassa tilanteessa ja miten on päättänyt toimia? Minulla on tunteita häneen;
rakkautta ja vihaakin. Pelkään yrittää luottaa taas, sillä olin valmis pistämään suhteemme poikki jo alkuaikoina, jolloin ensimmäiset valheet ja muu ikävä tuli esiin. Hän joi paljon silloin ja tahtoi pitää hauskaa, koolla oli usein hänen useampi vanha sänkykumppani. Nimikkeellä "kaveri". Hän eli myös jonkinlaisessa seksisuhteessa ennen minua,
mitä myöskin pelkäsi paljastaa. Hänellä on aika vahva motiivi menneisyyden toimiinsa, mutta oikeuttaako se satuttamaan minua meidän aikana?
Minä en ole pettänyt häntä tai osoittautunut samanlaiseksi kuin muut. Olen tähän aikaan nähden soveltumaton enkä pysty ymmärtämään vastaavia tekoja keneltäkään. Mikä on sietämisen ja anteeksiannon raja? Annanko vielä yhden mahdollisuuden, sillä hän on tärkeä ja rakas,
mutta onko se oikein, että kärsin silti?
Olen pettynyt ja katkera.
Mies on alusta alkaen ollut hyvin sulkeutunut luonne, lähinnä itseni vastakohta. Meillä molemmilla on ollut vaikea menneisyys, mutta ero on siinä, että itse olen osannut ja pystynyt käsittelemään asioita jo vuosia ilman ammattiapua. Itselläni on ollut aina myös melko vanhanaikaiset arvot ja moraali, pitkä parisuhde ja vähän kumppaneita sänkyyn asti. Hänellä taas paljon ja monenlaisia suhteita, epävakaita, petollisia, paljon seksiä. Vääristyneitä arvoja ja tekoja,
vihamiehiä. Hänellä on myös ollut kuin toinen persoona ja alkoholiongelma, joilla tekosiaan
yleensä selittelee. Mitä enemmän hänelle on tehty
huonoa, sitä enemmän hän on maksanut takaisin -
viattomillekin. Suhteemme alussa erityisesti hän oli täynnä salaisuuksia ja koitti antaa itsestään
paremman kuvan ja näin ollen myös etenin suhteessamme nopeasti, periaatteistani huolimatta.
Hän vääristeli, salaili ja valehteli kirkkain silmin. Ei pystynyt puhumaan asioista oikeilla nimillä vaan minä sain kaiken irti jankkaamalla tai unilla, joita näin ja jotka liittyivät häneen.
Pikkuhiljaa alkoi tuntumaan vain enemmän siltä
etten tunne häntä ja intuitioni varoittivat jatkuvasti siitä, että jokin on pielessä. Vasta vajaa kuukausi sitten sain hänestä enemmän irti kuin koskaan. Toisin sanoen hän salaili menneisyyttään ja ongelmiaan hyvin pitkään. Hän
on saanut satoja tilaisuuksia puhua, sillä on aina antanut myös ymmärtää, että me voimme puhua kaikesta. Samoja asioita hän sanoo pitäneen sisällään vuosia, kertomatta kenellekkään.
Olen suhteemme aikana ollut jatkuvasti kipeänä
ja olen masentunut vakavasti. Hän on hakeutunut
minun ja itsensä vuoksi ammattiauttajalle, mutta
minä en enää luota häneen yhtään. Olen ylipäätään
huono unohtamaan asioita ja arvomaailmani puolesta voin olla hyvin vaikea ihminen. Tuntuu vain, että
olemme toistemme vastakohdat tietyissä asioissa,
jotka myös loukkaavat minua paljon. Minussa on syntynyt paljon vihaa ja jopa agressiivisuutta,
en pysty pitäytymään suunnitelmissa ja mikään ei
tunnu miltään. Riitelemme usein,lähinnä minun toimestani, sillä esiintulleet asiat ovat kuin painajaista minulle vaikkei ole kyse pettämisestä.
Sitä en voisi koskaan antaa anteeksi. Omien ongelmiensa varjolla hän silti valehteli ja loukkasi hyvin pitkään. Minullakin on ongelmani,
mutta en ole koskaan halunnut/pystynyt satuttamaan vaikka minut on laitettu kärsimään pahasti.
Meillä on puheyhteys emmekä ole vielä varsinaisesti eronneet, vietämme aikaa yhdessä,
mutta pelkään sitä kuka hän oikeasti on. Hän vai se toinen. Toista ainakin vihaan. Minulle ihminen on aina kokonaisuus ja menneisyyttään ei voi paeta. Mennyt, tuleva ja tämä hetki merkitsevät
yhdessä. Olen itse pyrkinyt toiminnalla järkeen ja olen uskossa. Hän liittyi vasta kirkkoon. Suhteemme alussa kuitenkin tavallaan kielsi Jumalan. Olen tehnyt useita kompromisseja ja koittanut uskoa hyvään. Tiedän, että hän on rakastanut minua, mutta hän on itsetunnoltaan ja luonteeltaan heikko. Luulin ja toivoin, että hän
on voittanut vaikeimmat aikansa, mutta todellisuudessa veti jonkinlaista roolia ja pyrki tosiasioita pakenemaan. Hän on muuttanut joitakin ikäviä tapojaan ja karsinut ihmisiä elämästään,
joista on ollut vain harmia. Hän vakuuttaa tahtovansa muuttua ja tehdä eteeni mitä vain.
Minä vain en usko häneen.
Kysymykseni kuuluukin,
onko joku ollut vastaavassa tilanteessa ja miten on päättänyt toimia? Minulla on tunteita häneen;
rakkautta ja vihaakin. Pelkään yrittää luottaa taas, sillä olin valmis pistämään suhteemme poikki jo alkuaikoina, jolloin ensimmäiset valheet ja muu ikävä tuli esiin. Hän joi paljon silloin ja tahtoi pitää hauskaa, koolla oli usein hänen useampi vanha sänkykumppani. Nimikkeellä "kaveri". Hän eli myös jonkinlaisessa seksisuhteessa ennen minua,
mitä myöskin pelkäsi paljastaa. Hänellä on aika vahva motiivi menneisyyden toimiinsa, mutta oikeuttaako se satuttamaan minua meidän aikana?
Minä en ole pettänyt häntä tai osoittautunut samanlaiseksi kuin muut. Olen tähän aikaan nähden soveltumaton enkä pysty ymmärtämään vastaavia tekoja keneltäkään. Mikä on sietämisen ja anteeksiannon raja? Annanko vielä yhden mahdollisuuden, sillä hän on tärkeä ja rakas,
mutta onko se oikein, että kärsin silti?
Olen pettynyt ja katkera.
Vastaukset 1
Vanhimmat
miettiä todella tarkkaan. Minusta tämä kohta kertoo jo kaiken: "Olen suhteemme aikana ollut jatkuvasti kipeänä ja olen masentunut vakavasti." Sen sanoisin, että parisuhteen ei pitäisi perustua asetelmalle, että toinen on hoitaja/terapeutti ja toinen hoidettava. poikaystäväsi imee sinulta kaiket voimat ja jättää jossakin vaiheessa kun ei saa sinusta enää mitään irti. Näin se vain menee- tylysti sanottuna.
On olemassa niin paljon parempaa, niin paljon kauniimpaa. Suora ja rehellinen mielipiteeni on se, että jätä kyseinen tyyppi, koska hän tuhoaa sinut ja on osittain tuhonnutkin. Tämä sana on ehkä kärsinyt inflaation, mutta kannattaa kuitenkin miettiä narsisti-käsitettä ja käydä vaikka narsistien tukiryhmä-sivuilla.
Sisarellinen neuvo on, että lähde, ennen kuin on liian myöhäistä.