Olenko epänormaali vanhempi, kun en halua enempää lapsia? Lapsemme on "vasta" 3,5v, mutta olen hyvin nopeasti huomannut lapsen syntymän jälkeen, että en halua toista lasta. Eikä tämä missään nimessä johdu siitä etten rakastaisi lastani. Rakastan häntä kaikkein eniten maailmassa ja olen valmis mihin vaan hänen vuokseen.
Päätökseeni etten halua toista lasta vaikuttaa paljon lapsemme vaativuus vauvana. Oli koliikit ja hän alkoi nukkumaan kunnon öitä noin 2-vuotiaana. Tosin silloin alkoi myös korvatulehduskierre, joka päättyi putkitukseen reilu puolen vuoden jälkeen.
Suurin syy minun päätökseeni on kuitenkin, että olen tullut hyvin mukavuudenhaluiseksi. Kun elämä oli silloin niin rankkaa ja sen huomaa kuinka helpolla nyt pääsee niin en halua enää elää "pallo jalassa". Se ahdistaa ja tämä vapaus on aivan uskomatonta. Tunnen menettäväni taas vapauteni mennä, jos olisin raskaana ja syntyisi uusi lapsi.
Onko muita samojen kokemusten ja tunteiden kanssa? Miksi te olette päätyneet vaan yhteen lapseen? Nyt en puhu tahattomasta lapsettomuudesta.
Olen siinä suhteessa onnellisessa semassa, että mies on minun kanssani samoilla linjoilla.
Minulle itselleni henkilökohtaisesti omat sisarukset eivät ole niin tärkeitä, kun paras ystäväni että sikäli en ole huolissani lapseni tulevaisuudesta, koska hän on ollut aina hyvin sosiaalinen ja tulee varmasti löytämään tärkeän ihmisen elämäänsä. Eikä sisaruksia mielestäni kuulu lasten takia tehdä vaan ihan muista syistä. Toki kukin elää tyylillään.
Onko muita, jotka jättää lapset siihen yhteen, jotta välttyy sisrusten riitelyistä ja muutenkin pääsee elämässä helpommalla? :) En sano etteikö useampi lapsi myös toisi rakkautta enemmän, mutta itse olen tyytyväinen näin.
Saan varmaa suuret vihat ylleni omahyväisyydestäni, mutta ehkä täältä löytyisi myös kohtalotoveri, jolla on samoja ajatuksia.
Päätökseeni etten halua toista lasta vaikuttaa paljon lapsemme vaativuus vauvana. Oli koliikit ja hän alkoi nukkumaan kunnon öitä noin 2-vuotiaana. Tosin silloin alkoi myös korvatulehduskierre, joka päättyi putkitukseen reilu puolen vuoden jälkeen.
Suurin syy minun päätökseeni on kuitenkin, että olen tullut hyvin mukavuudenhaluiseksi. Kun elämä oli silloin niin rankkaa ja sen huomaa kuinka helpolla nyt pääsee niin en halua enää elää "pallo jalassa". Se ahdistaa ja tämä vapaus on aivan uskomatonta. Tunnen menettäväni taas vapauteni mennä, jos olisin raskaana ja syntyisi uusi lapsi.
Onko muita samojen kokemusten ja tunteiden kanssa? Miksi te olette päätyneet vaan yhteen lapseen? Nyt en puhu tahattomasta lapsettomuudesta.
Olen siinä suhteessa onnellisessa semassa, että mies on minun kanssani samoilla linjoilla.
Minulle itselleni henkilökohtaisesti omat sisarukset eivät ole niin tärkeitä, kun paras ystäväni että sikäli en ole huolissani lapseni tulevaisuudesta, koska hän on ollut aina hyvin sosiaalinen ja tulee varmasti löytämään tärkeän ihmisen elämäänsä. Eikä sisaruksia mielestäni kuulu lasten takia tehdä vaan ihan muista syistä. Toki kukin elää tyylillään.
Onko muita, jotka jättää lapset siihen yhteen, jotta välttyy sisrusten riitelyistä ja muutenkin pääsee elämässä helpommalla? :) En sano etteikö useampi lapsi myös toisi rakkautta enemmän, mutta itse olen tyytyväinen näin.
Saan varmaa suuret vihat ylleni omahyväisyydestäni, mutta ehkä täältä löytyisi myös kohtalotoveri, jolla on samoja ajatuksia.
Vastaukset 33
Vanhimmat
tilanne mut mulla on yksi 8 kk:n ikäinen poika,ja se on ihan hirveen vaativa lapsi,pitäis olla koko ajan ihan lähellä et ois tyytyväinen..
oon miettiny et miten ihmeessä jotku äidit selviää et on monta lasta ku minä selviän hikisesti yhen kans. tottakai haluaisin toisen lapsen ja mies on kans sitä mieltä et sit myöhemmin.. oon miettiny sitä et toisaalta ois järkevä "tehä" toinen melko nopeesti et ois sit kaks pientä ja ne kasvais yhtä aikaa.. mut oikeesti en jaksais!!!! oon varmaan normaalia huonommin jaksava ihminen. et ihan mun jaksamisesta riippuu jaksaako sitä toista sit....
"tottakai haluaisin toisen lapsen"
"mut oikeesti en jaksais!!!!"
Siis haluatko oikeasti toista lasta itse, vai vaan siksi, että kuuluu haluta?
Tervejärkinen aikuinen tunnistaa myös omat voimavaransa ja toimii niiden mukaan. Aloittaja on erittäin hyvä esimerkki tällaisesta ihmisestä.
nyt sit oli?? siis se tarkotti sitä että haluaisin kyllä toisen lapsen,olisi mukava senkin takia et sais lapsi kaverin,mutta tällä hetkellä oon niin lopussa et en jaksais vaikka välillä tuntuuki et ois ihana se toinenki lapsi..
miks kuuluis haluta toista lasta??
mä olin ajatellu aiemmin et haluisin 5-6 lasta mut nyt tän ekan lapsen vaativuuden takia oon luopunu tuosta haaveesta...
mikä oli ongelma? Jos haluat toisen lapsen, sitten teette sen; jos tuntuu ettet nyt jaksa, niin sittenhän et oikeasti tässä kohtaa halua toista lasta, ja se on ihan ok!
En ymmärtänyt tuota "haluaisin, mutten nyt jaksa.."? Sehän on jokotai!?
Jokotai???
No minä haluaisin etelään, mutta ei oo rahaa. Onko sekin sit jokotai? Mitä helvettiä? Tai haluaisin laihtua, mutta en jaksa lähteä lenkille. Tarkoittaako se sit sitä, että oikeesti en halua, koska en jaksa lähteä lenkille??? Oletpa fiksu!
IHAN OIKEASTIKO pidät jotain etelänlomaa samana kuin lapsen hankkimista?!
Edit: jos sulla ei ole rahaa lähteä lomalle, mistä sitä yht'äkkiä taiot. Eli et PÄÄSE reissuun, vaikka kuinka haluaisit. Jos sulla ei ole toista lasta, sulta löytyy kuitenkin ne värkit millä lapsentekoa voi ainakin yrittää. Todennäköisesti sen lapsen myös halutessasi saat.
Eli lasta joko halutaan OIKEASTI, tai sitten ei. Jos toista lasta ei JAKSA, ei sitä myöskään oikeasti (juuri sillä hetkellä) HALUA. Vai oletko muka kuullut kenenkään (ei-lestadiolaisen) suusta: "emmä kyllä jaksaisi enää lasta, mut kyl me se silti päätettiin tehdä..". Ei niin. Eli JOKOTAI.
Kiitos, että olen mielestäsi fiksu. Ikävä kyllä en voi sanoa samaa sinusta.
Kyllä lasta voi haluta, eikä sitä silti voi hankkia.
Haluaako lestaäidit lapsia vai päästä taivaaseen?
Minun mielestäni sinä et ole fiksu. Yriti alkaa väänää asiaa, jonka normaali-ihminen kyllä ymmärtää.
Heiopat sulle, idiootti! Älä suotta vastaa, en palaa tänne.
pitää vääntää??! Kyllä lasta voi toki haluta, mutta nyt oli kyse siitä, että HALUAISI LAPSEN, MUTTA EI NYT JAKSA. Eli EI, että haluaisi lapsen, muttei voi saada, opiskelut kesken yms.yms. Tuossahan on ihan selvä ristiriita. Ymmärsitkö, vai haluatko saman tavutettuna?
Välillä ihan ihmetyttää, mitä järjenjättiläisiä tänne kirjoittelee, ilmeisesti ihmisiä, joille lasten tekeminen on ainoa keino päteä?
rullalle lankaa =).
Ymmärsin tuon edellisen suunnilleen näin =):
"Haluaisin lapsen, mutta juuri nyt olen epävarma jaksamisestani. Ehkei haavetta ja toivetta kuitenkaan kokonaan kannata sysätä syrjään; voi tulla aika, jolloin olen voimissani ja mieleni ja sydämeni kevyempi. Ehkä silloin on lapsen aika, kun haluni ja jaksamiseni ovat tasapainossa".
Minulla on yksi aikuinen lapsi =). Enkä ollenkaan usko edellisen koittavan päteä millään muotoa. Kaikki eivät vain osaa ilmaista itseään yksiselitteisesti kirjoittaen. Et myöskään sinä =).
halua toista lasta, eikä meille tulekaan (miehelle tehty sterilisaatio). Eikä tyttö (1v10kk) ole ollut koskaan mitenkään "vaativa", nukkunut 3kk-->täydet yöt jne. Pidän paljon lapsista (ammatiltani lto), mutta tämä riittää meille. Tytöllä kuitenkin on sisko ja veli mieheni edellisestä suhteesta. Minun kohdalla ei ole siis kyse voimavaroista/jaksamisesta, en vaan halua lisää lapsia ja piste.
Joillekin perheille riittää yksi lapsi, eikä siihen ole muilla mitään sanomista. Se on jokaisen avioparin uhan ikioma asia.
Sitä vaan liian usein kuulee, että on väärin jättää lapsi ilman sisaruksia. Kuinka lapselle tulee yksinäinen elämä jne. Monet ystävistäni ovat jo saaneet toisen lapsen tai viimeistään yrittämässä sellaista. Siksi olen heidän ja muidenkin ihmisten silmissä itsekeskeinen ihminen. :)
Heitän lisäkysymyksen tähän väliin... Entä, jos kaikesta huolimatta tulisit raskaaksi? Meillä on ehkäisy käytössä. Ikämme vuoksi sterilisaatio ei olisi edes mahdollista.
Pitäisitkö lapsen vaikka olisit päättänyt ettet halua lisää lapsia?
Minulle tämä asia on niin harvinaisen selvä, että abortti olisi ainut ratkaisu asiaan. Tätä ei tiedä kuin paras ystäväni ja mieheni. Moni olisi varmasti järkyttynyt päätöksestäni, koska puitteet ovat meille aivan tavalliset. Talous ja parisuhde kunnossa. Silti olen abortin kannalla.
Moni varmasti ajattelee, että mieli muuttuisi, kun huomaisin raskautestin positiivisuuden. Minulla on toisinaan epäsäännööliset kuukautiset ja joudun välillä tkemään raskautestiä varmistaakseni asian. Haluan aina tehdä testin mahdollisimman nopeasti että mahdollinen raskaus saadaan varmasti pysäytettyä ajoissa.
En tiedä miksi mietin näitä asioita täällä. Ehkä halusin kuulla, että on muitakin samoin ajattelijoita, koska harvoin sellaisia vastaan tulee. Aina meiltä tivataan, että joko oon raskaana ja kysymyksiä tulvii, kun kuullaan että emme halua lasta. Aina kuvitellaan, että meillä on parisuhde on rempallaan.
Ei se muille tietysti kuulu tuleeko meille lisää lapsia vai ei, mutta miksi sitä sitten aina kysellään? Jos se kerta on parin henkilökohtainen asia?? Miksi henkilökohtaisia asioita udellaan? Varsinkin, jos on moneen kertaan on sanottu ettei tule... Kai se on vaan opittava jättämään ne kysymykset omaan arvoonsa. Ehkä kysymykset seuraavan 10 vuoden aikana loppuvat, kun ihmiset huomaan vat ettei tulosta synny.
...kävi niin. Esikoinen oli neljä vuotta ja olin jo pitkään ajatellut että ainoaksi jää. Elämä oli jo muuttunut helpoksi, ja sain vihdoin ja viimein omaa aikaa. Työpaikalla oli ovet avautuneet uusiin haasteellisiin tehtäviin. Unelmatilanne ja sitten ehkäisy petti.Ekana tuli mieleen abortti,mutta nukuin yön yli. Aamulla en keksinyt yhtäkään argumenttia jonka voisin lääkärille esittää,ja joka puoltaisi aborttia.
Raskausaika oli hirveä! Mitään suhdetta en masuasukkiin muodostanut( esikoiselle,hänen ollessa massussa, soitin Mozarttia ja juttelin, hieroin masua etc.)Salaa taisin toivoa että kesken menisi, ja rääkkäsin itseäni työssäni joka on todella raskasta. Vihasin miestäni koko raskausajan,hänhän oli syyllinen, hih!
Ei mennyt raskaus kesken ei,ja sinä hetkenä kun tyttö nostettiin rinnalleni synnytyssalissa rakastuin tuohon pikkuiseen.
Nyt yritän sopeutua tilanteeseen.Luonto on onneksi järjestänyt sen niin,että tämä ei-toivottu tyttövauva on todella helppo tapaus. Olen varma siitä, että katkeruus ja viha elämää kohtaan tulee vielä nostamaan päätään. Tätä en halunnut elämältäni, mutta tämän sain ja nyt on vain siirrettävä itsensä taka-alalle taas neljäksi vuodeksi,ja tehtävä tästä hetkestä onnellista aikaa vauvelille ja esikoiselle.
Sterilisaatiota harkitsen,ja psykologin apua haen heti,kun katkeruus ottaa vallan, jos ottaa...
Aika rajulta kuulostaa tuo tarinasi.
Et varmaan itsellesi osanut aborttia perustella, koska Suomessa lääkäri ei perusteluja juuri kaipaa. Riittää ettei lasta halua ja sillä selvä.
Minä en juuri tuon takia ottaisi uutta lasta vastaan, koska minusta olisi niin väärin etten haluaisi lasta oikeasti. Varmasti minäkin rakastuisin lapseeni, sitä en epäile, mutta myöskään juuri sitä katkeruutta ja vihaa en voisi kuitenkaan estää. En voisi nauttia raskaudesta ja vauva-ajasta toisin kuin esikoisen kanssa. Valokuva-albumeita on nyt pinoittain ja kaikki piirustukset olen säästänyt lapsen "kasvukansioon", jonka olen itse tehnyt. Ensikengät on säästetty jne. Kaikki tämä jäisi puuttumaan toiselta lapselta, koska innostusta siihen ei olisi.
Minullekin on tarjoutunut uusia mahdollisuuksia työelämässä ja en missäännimessä vaihtaisi niitä mahdollisuuksia toiseen lapseen...
No sä voit sitten kuolinvuoteella miettiä miten kivoja ja hienoja töitä teit elämäsi aikana!
En oikeen aina ymmärrä kaikkien elämänarvoja. Ja tämä on vain minun mielipiteeni. Mieti vaan ite, että kuka katuu kuolinvuoteellan, että voi kun olisin tehnyt enemmän töitä...
Minulla on elämässä paljon muitakin päämääriä kuin lisääntyminen ja näitä muita asioita haluan myös muistella kuolinvuoteellani. :) Tiesitkö, että työnteosta voi myös nauttia ja työssään voi viihtyä...
Niitä muistoja tuo vaan IHMISET! Ja sekö sitten on hyvä muisto, että ai että kun oli kivankokoinen palkka silloin vuonna 2008?
Ja voihan siitä nauttia, mutta ei se sinulle mitään vanhuuspäiville anna. Usko pois. Sitten sitä katuu, kun vierellä ei olekkaan ketään, kun sitä työtä ei enää ole. Ja mitään ei hautaan mukaan saa.
Noh, mutta jotkut vaan herää liian myöhään.
Ketä minun vierelläni ei olisi? Minulla on lapsi ja mies. Ystäviä ja sukulaisia. Eihän sitä tietysti tiedä kuka tässä maailmassa elää enää silloin, kun minä kuolemaa teen. Minun kuolema saattaa koittaa vaikka huomenna ilman, että tarvitsee kuolinvuoteella edes niitä rakkaita ihmisiä katsella ja hyvästellä.
Sekö on sinusta hyvän elämän mittari, että kuinka monta lasta on saanut aikaan ja he ovat kaikki vierelläsi, kun kuolemaa teet? Tuon teorian mukaan lapsettomat ihmiset elävät tylsän ja yksinäisen elämän ja kuolinvuoteellaankin saavat maata yksin. :) Kovin on kyyninen elämänkuva sinulla, jos näin on.
Olenko puhunut jotain palkasta, kun puhun työstäni? Tarkoitan työn tuomaa haastetta ja nautintoa, jota elämääni haluan perheen lisäksi. Nautin työn mukana tulevasta mielihyvästä en palkkasta. Olen varmaan mielestäsi hullu, jos nautin työstäni. :) Minusta se on suuri rikkaus, jota voi myös miettiä kuolinvuoiteellaan vaikka niiden rakkaiden seurassa. Mistä siis on elämässä nauttinut jne.
Eikä se ole sanottu, että ne lapset kuolinvuoteella ovat. Tiedän kyllä tapauksia. Kaikki ei ole aina niin itsestäänselvää ja puhdasta.
Mutta, mitä tätä asiaa väittelemään. Jokainen elää elämänsä niin, että voi olla siihen tyytyväinen, kun vanhana elämäänsä ajattelee. Nauttii sitten työstään tai suurperheenäitiydestä. Jokainen tyylillään ja kummassakaan ei ole mitään vikaa, kunhan itse on onnellinen! Eikö näin?
ihan noin autuaaksi tekevä asia ole.
Suomessa on yksinäisiä, ns.perheellisiä vanhuksia tarpeeksi. Ei lapset auttamatta tarkoita sitä, että et ole yksin vanhana. Ja onhan sitä vanhuksillakin harrastuksensa ja palvelutalonsa, ei se kurjuus mistään lapsettomuudesta tai vanhuudesta ala :)
Työssä tapaa myös toisia ihmisiä aika eri tavalla kuin kotiympyröissä ja ainakin itselläni on pitkäaiakisia ystävyyssuhteita syntynyt myös työporukoista.
Ja lopuksi sanoisin, ettei lapsestaan kannata odottaa seuraa vanhoille päivilleen. Vai kuinka paljon itse käyt vanhempiesi luona (olettaen että olet suht normaali ihminen, joka käy työssä, jolla on omia ystäviä, työpaikka, harrastukset, mahdollisesti puoliso ja lapsia)?
Lapseton ihminen ei välttämättä ole ystävätön.
"Ikämme vuoksi sterilisaatio ei olisi edes mahdollista."
Ei ole pakko olla 30, että saisi sterilisaation. Kyllä riittää se, että ei halua enää lapsia. Lääkäri kirjoittaa sitten paperin, että menee pykälät oikein.
Suosittelisin hakemaan sterilisaatiota, jos olet valmis jopa aborttiin ts murhaan.
En ole koskaan kuullut, että 23-vuotias olisi saanut sterilisaation. Taidat olla väärässä!
Olen itse päätynyt siihen, etten halua enempää kuin yhden lapsen. Miehen kanssa asiasta on vielä vähän vääntöä, mutta eiköhän tämä tästä. Ensimmäinen lapsi menee jo kouluun.
Syynä "vain" yhteen lapseen ei kuitenkaan ole se, että lapsi olisi ollut erityisen vaativa, vaan puhdas mukavuudenhalu. Mielestäni usein, kun vanhempi puhuu vaativasta lapsesta kyse on todellisuudessa aivan keskivertovaativasta lapsesta. Kaikki lapset ovat vaativia, jos vertailukohtana on elämä ilman lasta. Uskon toki, että lapsen hoito voi esim. lapsen sairastelukierteen takia olla haastavaa, mutta useimmiten lapsensa vaativaksi leimaavat vanhemmat eivät vain kestä myöntää olevansa itse mukavuudenhaluisia. Kaikkien ei tarvitse olla "äitityyppejä".
Jos sinä olet epänormaali vanhempi niin sitten täällä ilmoittautuu toinen samanlainen.
Tekstisi siis oli osittain kuin minun päästäni.
Oma tilanteeni siis on/oli niin, että olin jopa 30 v asti varma etten "haluaisi" lapsia ikinä. Ei sen takia, että inhoisin lapsia vaan minulla ja miehelläni on siskojemme lapsia 10 lähellä = ). Eli lapsivihasta tai inhosta ei ollut kyse. Takana pitkä parisuhde (nyt 12 v).
Sitten tuli kesä ja mieheni alkoi puhumaan että haluaisi kanssani lapsen ja kyllä sitten kuitenkin se ajatus kutkutti minuakin, aloin ajattelemaan että nyt alkaa olla viimeinen mahdollisuus tehdä lapsi ettei sitten myöhemmin kaduta yms.
Odotusaika oli ihanaa kaikesta surusta huolimatta, eli äitini kuoli syöpään (yllättäen) odotusaikanani ja siis aivan liian nuorena.
Lapseni ei ollut varmastikkaan edes vaativa lapsi, ollut siis aina huono nukkumaan ja nukkunut kesimääräisesti aika vähän. No, minulla kyllä oli jonkinlaista masennusta ja hormoonit aivan sekaisin. Onneksi tilanne helpotti kun poika oli puolivuotias.
Rakastan poikaani yli kaiken, mutta minulle on pikkuhiljaa varmistunut ajatus etten yksinkertaisesti halua toista lasta. Joskus kun valvomme pitempään öitä (poika kun aloitti päiväkodin puoli vuotta sitten niin alkoi aikamoinen sairastelukierre)niin mieleeni hiipii ajatus siitä että sillä jo alkujaan oli tarkoitus kun en niitä aikoinani halunnut.
Minusta sinun kirjoitus oli hyvin rehellinen ja nimenomaan vastuunottava, välillä ihmettelen äitejä jotka ovat ihan loppu jo kahden lapsen jälkeen ja lisää tehdään. Itse en siihen pystyisi, eli monenlaisia tunteita on päässä pyörinyt lapsen saanni jälkeen ja halauan pojalleni hyvän elämän, mutta ilman sisruksia. Onneksi pojalla on 10 läheistä serkkua = ).
Tavallaan minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, eikä "biologinen kello tikittänyt", mutta jännää on todellakin se että kun pikkasen päälle 30 v tekee sen ainokaisen niin itse aloin heti stressaamaan sitä että toinen pitää tehdä "heti" ja ympäristö loi paineita ja suku ..... onhan kaikilla siskoillamme niin monta lasta.
Nyt tunnen suurta helpotusta ja olen sinut itseni kanssa kun olen hyväksynyt sen ettei minusta lapsen saannin jälkeen tullut semmoista äitihahmoa joka miettii kuinka elämässä ei ollut mitään ennen lapsia. Toisaalta voin olla vähän kadekkin, mutta ainakin nyt sinut asian kanssa että meidän perhe on tässä. Yksi lapsi ja karvakuono riittää meille.
Itse en siis pelkää sitä ettei rakkaus riittäisi useammallekkin lapselle vaan myönnän itsestäni tai jaksamisestani en olisi varma .......
Kirjoituksesi siis oli hyvä, mutta pakko myöntää että seuraavassa kirjoituksessa kun otit abortin puheeksi niin pelästyin hieman ja pelästyin sitä minkälainen hyökkäys sinua kohtaan tulee. Voit käydä tuolla aborttipalstalla lukemassa niitä sotia, todella arka aihe siis. Sanotaanko tähän että ymmärrän ajatuksesi hyvin !
Kaikkea hyvää sinulle Toivottaa yhden lapsen äiti !
mulle vois tehdä sterilisaation samantien, en todellakaan jaksais enempää kuin tämän yhden vilkkaan kaksivuotiaan ja ihmettelen tosiaan niitä, jotka haluaa enemmän lapsia. Yhden kanssa pääsee kulkemaan vielä aika helposti, mutta kahden kanssa olisi todella sidottu kotiin, elämä olisi yhtä siivoomista, pyykkäämistä ja ruuanlaittoa. Ei kiitos!
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Yksi lapsi riittää ja thats it! Itse myönnän olevani niin mukavuudenhaluinen ja jo melko vanhakin (34-v)äiti, etten edes fysiikkani puolesta jaksaisi toista lasta. Tämä ainokaisemme on nyt 4 kk ja mielestäni aika vaativa lapsi, valvottaa paljon öisin ja päivisin kiukuttelee milloin mistäkin. Tai ehkä vaan kuvittelen hänen olevan vaativa, koska minulla ei ole vertailupohjaa.
En ole koskaan voinut käsittää miten jotkut hankkivat esim. 4 lasta! Miten sellaisen perheen äiti ylipäätään pysyy hengissä univelkoineen ja velvollisuuksineen?!
Myös tuosta aborttiasiasta olen kanssasi samaa mieltä. Jos nyt tulisin raskaaksi, tekisin abortin. Vaikka se kuulostaakin julmalta, niin vielä julmempaa olisi lapsia kohtaan, että äiti olisi kävelevä katastrofi. Minä nimittäin olisin sellainen, jos elämääni tulisi vielä yksikin rasite lisää. Ja lapsi on iso rasite, ei sille mitään voi. Loppuun vielä maininta, että toki rakastan omaa lastani enemmän kuin mitään muuta maailmassa :) Mutta ei ole väärin myöntää, että äitiys on tosi rankka juttu.
On ollut ihanaa huomata etten olekaan mikään "outo" äiti. Eikä oma mukavuudenhalu ole paha asia!
Minäkään en ymmärrä näitä 4 lapsen äitejä, mutta ehkä hekään eivät ymmärrä minua. Monet näistä yli kahden lapsen äidestä vaan turhan usein valittaa kuinka elämä on rankkaa, ei pääse mihinkään ja lapset vie kaiken ajan.
Minä nautin elämästäni, kun se ei ole pelkää ruoanlaittoa ja pyykkäämistä. Voin lähteä kavereiden kanssa kahville ja vaikka viihteelle, jos siltä tuntuu. Lapsi ei ainakaan ole este tälle asialle etten voisi "toteuttaa" itseäni sillä tavalla kuin haluan. Ehkä minulle sitten ei vaan sovi tämä "vankilassa" eläminen ja ehkä nämä 4 lapsen äidit eivät tunne olevansa "vankilassa" vaikka moni minun tunemistani äideistä näin sanookin. Jos sii lapsia on siunaantuntu enemmänkin... Siinä tilanteessa en voi vain kuin ihmetellä kuinka he ovat päästäneet itsensä siihen pisteeseen.
Minulla on ihana lapsi, mutta samalla voin elää vapaasti myös omilla ehdoilla. Tietysti tilanne olisi toinen, jos olisin yksinhuoltaja eikä mies hoitaisi lasta silloin, kun haluan omaa aikaa.
Ymmärrän todellakin jos ei halua toista lasta. Kun on yksi lapsi eikä halua siihen toista enää "sotkemaan", niin miksi pitäisi. Meillä on kaksi lasta nyt, mutta kolmatta en halua. Ennen toista lasta oli melkoisen helppoa, elämä rullasi ja parisuhteessa meni hyvin.
Toinen tuli taloon ja kaikki kääntyi päälaelleen.. Lapsi toki on rakastettu, mutta vanhempina mennään jaksamisen äärirajoilla ja yritetään selvitä. Joskus tuntuu, että ennen niin mukava elämä, on nykyään yhtä selviytymistaistelua. No lapsi kasvaa ja elämä toivottavasti helpottaa.. Mutta sitten joskus, kun alkaa kahden lapsen kanssa tuntumaan helpolta, niin en taatusti tee siihen kolmatta sotkemaan taas kuvioita.. :)
>Ehkä minulle sitten ei vaan sovi tämä "vankilassa" eläminen ja ehkä nämä 4 lapsen äidit eivät tunne olevansa "vankilassa" vaikka moni minun tunemistani äideistä näin sanookin. Jos sii lapsia on siunaantuntu enemmänkin... Siinä tilanteessa en voi vain kuin ihmetellä kuinka he ovat päästäneet itsensä siihen pisteeseen. <
Mutta sitä ei kukaan tiedä etukäteen millaiseksi elämä useamman lapsen kanssa muodostuu..
Monista vanhemmista ajatus monesta lapsesta tuntuu varmaan hyvältä silloin, kun se on ajatuksen tasolla. Käytäntö ja elämä on toinen asia. Jokunen vanhempi saattaa ajatella, että jos olisin tiennyt, niin ehkä vähempi olisi riittänyt.. Mutta sellaista ei toki sovi ääneen sanoa. Ja kukapa jo olemassa olevaa lasta enää pois antaisi.
Minusta äidin omaan aikaan ja sen määrään vaikuttaa lasten isän panos huomattavasti. Olipa lasten lukumäärä mikä tahansa. Meillä lasten isä osallistuu todella hyvin lasten hoitamiseen ja antaa minulle omaa aikaa niin paljon kuin haluan. Omalla kohdallani urheiluharrastus vie todella monta iltaa viikossa ja vkoloppuja siihen päälle. Mies on mielellään lasten kanssa, että minä pääsen harrastukseeni. Voihan yhdenkin lapsen isä olla sellainen, että ei hoida lasta. Silloin siihen yhteenkin lapseen on sidoksissa niin paljon, että ei välttämättä pääse mihinkään.
viiden lapsen äitinä.Toiset ajattelevat asioista vaan eri tavalla.Olen ihan vapaaehtoisesti hankkinut nämä lapseni ja nautin äitinä olemisesta.En tunne jääneeni mistään paitsi,ympärillä on ollut tukiverkkoa sen verran,että on ollut aikaa myös omiin harrastuksiin ja menoihin.Viihdyn lasten kanssa,nautin pienistä ihmisistä.Nyt minulla on lapset maailmalla ja lapsenlapsia kolme.Otan heitä usein seurakseni,ihan omasta halustani.Se ei ole minulle mikään velvollisuus tai pakko,vaan saan siitä iloa ja virkistystä itselleni.Jos osaa samaistua tällaisten,siis minunlaisten ihmisten ajatusmaailmaan,ymmärtää,ettei se suurempikaan määrä lapsia ole maailmanloppu ja kauhistus kaikille naisille.
Oma kokemus oli sellainen, että suurin muutos oli luonnollisesti, kun esikoinen syntyi, toisenkin syntymä oli paljon lisää hommia ja arki oli aika raskasta alkuun. Toki kahden vanhimman vaikeudet ja sairastelut vaikuttivat myös. Kun kolmas syntyi, elämä jatkui lähes muuttumattomana, saimme terveen tyytyväisen vauvan. Pyykin määrä tietysti kasvoi, mutta muutoin en kokenut enää "vaivan" lisääntyneen lainkaan. Ainoastaan auto piti vaihtaa isompaan. Nyt tuo nuorinkin on jo iso leikki-ikäinen. Ihan samalla huolehtii kolmesta kuin kahdestakin. Joskus on mielessä pyörinyt, että oliskohan neljännen kanssa sama juttu, eli uskaltaisikohan vielä haaveilla. Tietysti talous siinä tiukkenisi.
Vuosien kuluessa on ehkä helpottanut oma kokemuksen kasvaminen, ennen niin isot murheet ovat nykyään pieniä, ja elämään ja arkeen ei enää suhtaudu niin vakavasti. On oppinut jotenkin ottamaan rennommin.
Itse en olisi tehnyt lasta miehen kanssa, joka ei osallistuisi myöskin perheen elämään. Vaadin ja odotan häneltäkin täyttä panosta, eikä siitä ole tarvinnut neuvotteluja käydäkään. Isän panos on todella suuri, ja se vaikuttaa suoraan myöskin arjen raskauden kokemiseen. Toki puolisokin on kasvanut vanhemmuuteen vuosien saatossa ihan niin kuin itsekin olen.
Univelkoja on ollut, mutta olen koko elämäni tullut toimeen aika väihllä yöunilla. :) Mulla on neljä lasta ja koti ja sydän tuntuu juuri sopivan täydeltä.
Mulla on myös oikein hyvä ura menossa ja ansaitsen enemmän kuin esimerkiksi mieheni. Saan kotoa ja lapsista voimaa töihin -ja toisin päin.
Jaksamisen salaisuuksia on varmaan se, että nautin lapsista ja elämänmenosta kotona, en kaipaa hiljaisuutta, en ole perfektionisti kodin siisteyden ja asioiden sujumisen kannalta (kommelluksia sattuu lasten kanssa aina!) ja osaan elää ja rentoutua kaaoksenomaisessa tilanteessakin! :) Verrattuna parhaimpiin ystäviini, heillä on useimmilla yksi tai kaksi lasta ja he kukin tuntuvat asettavan niin korkeita vaatimuksia itselleen ja lapsille (esim. juuri kodin siisteyden suhteen), etteivät he ehdi muuta tehdäkään kuin kotia laittaa niinä hetkinä, jotka lapselta jäävät yli. Eli luulenpa että tähän asiaan vaikuttaa paljon oma persoonallisuus ja kuinka paljon pystyy "kestämään" elämää lapsen kanssa.
Kaikki tavallaan! En pidä itseäni yhtään parempana äitinä kuin ketään muutakaan ja musta on hienoa jos osaa sanoa jo selvästi etukäteen, että lapsia ei enää toivota. Meitä kaikenlaisia perheitä mahtuu maailmaan! :)
5 lasta olen ihan tietoisesti hankkinut.Eivät ole olleet koskaan minulle rasite,vaan voimavara.Kyllä tällaisessa perheessä sattuu ja tapahtuu,mutta tämä elämänmeno sopii minulle.Kaikki tavallaan.
Elämä on tarpeeksi rankkaa muutenkin, ei sitä kannata miettiä vaihtoehtoja, jotka tuntuvat tekevän siitä entistäkin rankempaa. On ihan ymmärrettävää, että vaikean varhaislapsuuden jälkeen (unettomuuden kroonistumisen myötä) miettii kaksi kertaa miten haluaa elämäänsä jatkaa. Ei se tee ihmisestä huonoa äitiä, jos ei olekaan suunnitelmissa liuta lapsia. Katsoo vain, ettei hemmottele pilalle sitä yhtä ;-).
Yhteiskunta on muutenkin niin vaativa ja kiireinen, sitten pitäisi olla mahdollisuus nauttia rauhassa äitiydestä ja perheestä, kun sellaisen tekee. Jos sitten käykin niin, että se on yhtä vähäisen ajan riittävyyden kikkailua ja taloudellisissa ongelmissa tuskailua, eikä mikään ota luonnistuakseen kovinkaan sujuvasti, miksi sitä itsensä uudelleen sellaiseen tilanteeseen laittaisi?
Se on vain järkevää ajattelua, punnita omaa jaksamistaan vieläkin isompaan vanhemmuuteen. Eikä tuo lelliminenkään niin yksiselitteistä ole, ystävällä on kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla, ja kumpikaan ei näytä osaavan olla kiitollisia mistään pienestä, vaan aina pitäisi olla kallista ja suureellista kaikki. Että se mitä lapselle opetamme, välittyy siitä huolimatta, onko hänellä sisarus vai ei.