...kun tänne lisään joukon jatkoksi tällaisen viestin..
Löysin ehkä "täydellisimmän" miehen, jonka voin koskaan löytää sattumalta... Ja silti tiedän menettäväni hänet.
Erosin exästäni vuoden vaihteessa, olo oli ärtynyt ja turhautunut, kun jälkeen päin miettii, ei kai se vuosi niin "syvää rakkautta" ollutkaan. Kuitenkin, turhautuneena jatkuviin pettymyksiin, päätin harrastaa vain irtosuhteita. Alussa ne olivatkin ihania, pelkkää seksiä, ei tunteita ja vastuuta vain kondomin käytöstä.
Eräänä päivänä törmäsin netissä yhteen mielenkiintoiseen tapaukseen ja päätin vietellä hänet. Vaihdoimme mailiosoitteita ja viestittelimme muutaman kerran ja sovimme tapaamisesta. Tapasimme, sekstasimme ja lähdin seuraavana aamuna pois. Pari kertaa menikin, sitten yhtenä yönä innostuimme puhumaan ja löysimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja asioita.
Ajattelin, että tästä tyypistä voisi saada ystävänkin, kun kerran toimeen tulimme niin hyvin. Oli virhe jatkaa tapaamisia.
Hän etsi vakavampaa, sanoi jopa kerran, että tämä olisi viimeinen yömme.
Kolmisen viikkoa ja hän otti yhteyttä ja sanoi haluavansa tavata taas. Tunsin lämpimän tunteen taas rinnassani ja tajusin, että olin epäonnistunut ja ihastunut.
Hän ei ole peluri, joka vain käyttäisi hyväksi, itsehän pelkkää seksiä etsin ja hän saisi sitä esittämättäkin. Tiedän, että hän tuntee samoin, se katse ja ne sanat eivät valehtele, eivät samoin kuin aikaisemmat miehet. Osaan olla varovainen, suhde narsistin kanssa siihen opetti.
Mutta miksi juuri nyt minun piti löytää hänet? Ensimmäinen henkilö, joka oikeasti viehättää kaikin tavoin tutustumisesta lähtien, niin fyysisesti kuin henkisestikin...
Ongelmani ei ole, etten vakavaa suhdetta haluaisi, haluan. Eikä hänkään ole sitoutumiskammoinen. Mutta tämä on vain itsekidutusta, kun lähden ulkomaille, eikä hän voi tulla mukaani. Vielä en ole häntä menettänyt, mutta se tieto, että menetän ikuisiksi ajoiksi, raastaa kipeästi...
Tiedän, etten koskaan löydä samanlaista ja jos joskus palaan, on aivan liian myöhäistä. En ennen uskonut siihen oikeaan, olin pessimisti välittämisen suhteen.
Hän on se oikea, tiedän sen.
Löysin ehkä "täydellisimmän" miehen, jonka voin koskaan löytää sattumalta... Ja silti tiedän menettäväni hänet.
Erosin exästäni vuoden vaihteessa, olo oli ärtynyt ja turhautunut, kun jälkeen päin miettii, ei kai se vuosi niin "syvää rakkautta" ollutkaan. Kuitenkin, turhautuneena jatkuviin pettymyksiin, päätin harrastaa vain irtosuhteita. Alussa ne olivatkin ihania, pelkkää seksiä, ei tunteita ja vastuuta vain kondomin käytöstä.
Eräänä päivänä törmäsin netissä yhteen mielenkiintoiseen tapaukseen ja päätin vietellä hänet. Vaihdoimme mailiosoitteita ja viestittelimme muutaman kerran ja sovimme tapaamisesta. Tapasimme, sekstasimme ja lähdin seuraavana aamuna pois. Pari kertaa menikin, sitten yhtenä yönä innostuimme puhumaan ja löysimme yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja asioita.
Ajattelin, että tästä tyypistä voisi saada ystävänkin, kun kerran toimeen tulimme niin hyvin. Oli virhe jatkaa tapaamisia.
Hän etsi vakavampaa, sanoi jopa kerran, että tämä olisi viimeinen yömme.
Kolmisen viikkoa ja hän otti yhteyttä ja sanoi haluavansa tavata taas. Tunsin lämpimän tunteen taas rinnassani ja tajusin, että olin epäonnistunut ja ihastunut.
Hän ei ole peluri, joka vain käyttäisi hyväksi, itsehän pelkkää seksiä etsin ja hän saisi sitä esittämättäkin. Tiedän, että hän tuntee samoin, se katse ja ne sanat eivät valehtele, eivät samoin kuin aikaisemmat miehet. Osaan olla varovainen, suhde narsistin kanssa siihen opetti.
Mutta miksi juuri nyt minun piti löytää hänet? Ensimmäinen henkilö, joka oikeasti viehättää kaikin tavoin tutustumisesta lähtien, niin fyysisesti kuin henkisestikin...
Ongelmani ei ole, etten vakavaa suhdetta haluaisi, haluan. Eikä hänkään ole sitoutumiskammoinen. Mutta tämä on vain itsekidutusta, kun lähden ulkomaille, eikä hän voi tulla mukaani. Vielä en ole häntä menettänyt, mutta se tieto, että menetän ikuisiksi ajoiksi, raastaa kipeästi...
Tiedän, etten koskaan löydä samanlaista ja jos joskus palaan, on aivan liian myöhäistä. En ennen uskonut siihen oikeaan, olin pessimisti välittämisen suhteen.
Hän on se oikea, tiedän sen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tunnen yhden naisen, ei kuka tahansa nainen vaan sellainen kenen vuoksi antaisin epäröimättä sieluni ja elämäni. Hän on sen arvoinen. Rakastan tätä naista enemmän kuin mitään. Ei ole eikä tule toista hänen kaltaistaan, hän on se Oikea, sen tiedän. Aivan kuin sinä tiedät sen tuosta miehestäsi. Koskaan en kuitenkaan saa tuota naista, en koskaan.
Tuo nainen on hyvä kaverini, mutta useasti ajatus siitä, ettei häntä koskaan saa kiduttaa, raastaa ja saa elämän maistumaan turhalta ja arvottomalta. Joskus taas muisto hänestä, kasvot, hymy ja ääni pelastaa huonoimmankin päivän ja tuntuu siltä, että huomenna herätessä asiat voisivatkin olla paremmin.
Se on, ainakin minulle, katkeran suloista rakastaa jotain yli kaiken samalla tietäen, ettei sitä koskaan saa. Tuo ajatus on niin kovaa henkistä kidutusta, että kovinkaan fyysinen kipu ei yllä lähellekkään samaa tasoa. Toisaalta se rakkaus on se ainoa asia minkä avulla usein jaksaa aamulla herätä.
Tuo nainen on muuttamassa muualle pysyvästi ja pelkkä ajatus on itsessään musertava. En halua edes kuvitella miten pahalta silloin tuntuu. Mutta en käytä aikaa nyt sen murehtimiseen, vaan vietän hänen kanssaan niin paljon aikaa kun vain mahdollista. Muuton jälkeen on aika murehtia, ja silloin voi käydä mielessään niitä hyviä muistoja joita on kertynyt. Laiha lohtu, ainakin minun mielestäni, mutta enempää en siitä naisesta itselleni koskaan saa joten siihen on tyydyttävä
jos sydän sanoo että se on hän, toimit kyllä sen mukaan.. älä tee elämästäsi marttyyrileffaa, vaan kuuntele sydäntäsi ja saat kyllä onnen:)