Onko muita mieheiä, jotka ovat nuorena menneet naimisiin, muttei ehkä rakkaudesta. Itse menin kun ensimmäinen lapsi oli tulossa. Nyt olen eronnut 19 v jälkeen ja rakastuin itseäni melko paljon nuorempaan, minun tyyliseen sielunkumppaniin. Nyt tuntuu etten malta odottaa kosia häntä. Haluan kerran elämässä mennä RAKKAUDESTA NAIMISIIN!
rakkaudesta naimisiin
Jaska H.
71048
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
olisi oikeasti upeaa Purjehtia avioliiton satamaan joskus ja rantautua sinne pysyvästi ja Yllättää Monet tutut ja sukulaiset
Miksi menet naimisiin, jos et rakasta toista?
Mielestäni vaikeudet, epäonnistumiset ja niistä selviämiset vahvistavat rakkautta ja liittoa.
"Nyt olen eronnut 19 v jälkeen ja rakastuin itseäni melko paljon nuorempaan, minun tyyliseen sielunkumppaniin."
Tuosta herää kysymys, että oliko suhteenne osittain päällekkäin edellisen ja nykyisen kanssa?
Siinä ainakin on sitoutumisasteen suuruus näytetty, jos samaan aikaan katselee uusia tuulia. Useasti tämä toistuu uudestaan ja uudestaan.
Tietenkään en tiedä tilannettanne, mutta joskus on palstakirjoituksissa ollut tuollainen tilanne.
Itse hyppäsin suhteeseen 20 v sitten. En todella uskonut, että niin suurista tunteista tulisi mitään kestävämpää. Eivät uskoneet tuttunikaan, varoittelivat vaan "häntäheikistä"! Sanoin heille, että haluan tuntea tämän rakastettuna/ rakastuneena olemisen tunteen, sillä voihan käydä niin, että en muuten saa sitä koskaan tuntea. Elämä on elettävä juuri nyt!
Heti muutettiin yhteen (pari viikkoa ensitapaamisesta) ja mentiin naimisiin 5 kk tapaamisesta)ja edelleen yhdessä ollaan. Otin siis tietoisen riskin ja en voisi kuvitella olevani kenenkään muun kanssa. Elämä vaan paranee, miehen syövästä (selätetty jo) huolimatta.
Jos niin onnekkaasti käy, että sielunkumppanin löytää, niin täytyy uskaltaa hypätä joskus pelottavalta tuntuvaan tuntemattomaan. Elämästä ei selviä kolhuitta ja ne meitä eniten kasvattavat ihmisinä.
Minua kauhistuttaa se, kun ihmiset menevät parikymppisinä naimisiin. Kuka ikinä voi siinä vaiheessa oikeasti tietää, minkätyyppinen ihminen kannattaisi valita loppuelämän kumppaniksi? Samoin nuoruus voi teettää kiirettä ja kärsimättömyyttä eli ollaan yli-innokkaita pääsemään perhe-elämään käsiksi ja otetaan joku ok tyyppi ja aletaan leikkiä kotia. Itse olin ainakin täysin kypsymätön siinä vaiheessa ja olen onnellinen, että löysin mieheni vasta kolmevitosena. Tietysti sitä voi pariutua nuorena, hankkia lapset ja mennä sitten myöhemmin rakkaudesta naimisiin.
Toivotan sinulle menestystä uudessa yrityksessä! Koita silti pitää harkinta päällä -varsinkin kun kumppanisi on sinua nuorempi ja varmaan tosi nätti ja seksikäs sinun mielestäsi. Niin, olet ihan oikeassa siinä, että on tosi ihanaa mennä rakkaudesta naimisiin! Kahden aikuisen liitto on parhaimmillaan tosi hieno ja harmoninen, itsetuntemus on hyvä eikä tarvitse kipata omia kompleksejaan puolison niskaan, tiedetään keitä ollaan ja mitä tahdotaan elämältä, menohalut ovat rauhoittuneet ja osataan nauttia kotielämästä ja yhteisestä arjesta.
Vai oikein kauhistuttaa :P Minä ainakin otin sen jota rakastan, jonka seurassa on hyvä olla ja jonka kanssa tunnen sieulunkumppanuutta. En tietenkään voi tietää millaiseksi muutumme kymmenien vuosin kuluessa, mutta eipä voi kolmevitonenkaan tietää millainen se hani on neljävitosena. Persoonallisuuden kehitys on meillä nuorilla tietysti vielä kesken, mutta en katso sitä pelkästään huonoksi. Toistemme seurassa persoonallisuutemme kehittyvät eri tavalla kuin jos emme olisi koskaan tavanneet, tavallaan kasvamme yhdessä ja yhteen, toisiamme täydentäen.
Kyllä parikymppisetkin osaa rakastaa. Ei suhteen kasassa pysyminen vaadi keski-ikäisyyttä, vaan rakkautta, kumppanuutta, intohimoa, luottamusta, kunnioitusta, joskus kovaakin työtä, uskoa yhteiseen tulevaisuuteen, kykyä keskustella ja nähdä asiat myös toisen kannalta. Nämä ominaisuudet puuttuvat monelta tuntemaltani, joukossa niin nuoria kuin "aikuisiakin". Kuuluupa lähipiiriin niitäkin nelikymppisiä, joiden yksikään parisuhde ei ole kestänyt yhtä kauan kuin tämä yksi ja ainoa omani, vaikka olen tällainen hölmö parikymppinen. Ja turha tulla sanomaan ettei meidän suhteessa ole vielä kunnon vaikeuksia ollut, kyllä tässä on itketty ja kiristelty hampaita kun omat ja yhteiset ongelmat painavat päälle (oikein korkea hatunnosto kaikille teille jotka jaksatte pysyä masentuneen kumppaninne rinnalla). Kuinka sitä voisi jaksaa välittää toisesta ja toisen tarpeista kun ei aina jaksa oikein itsestäänkään. Mutta kaikesta selvitään yhdessä, kun vaan tiedostaa mistä kaikki johtuu, kun jaksaa uskoa parempaan huomiseen.
Aikuisuus on korvien välissä, ei vuosirenkaissa. Monet "aikuiset" ovat tavattoman lapsellisia (ei siis lapsekkaita, sehän on positiivinen piirre) ja suoraan sanottuna typeriä, tästä hyvänä esimerkkinä on pettäminen. Lisäksi suhteet kaatuvat ensimmäisiin vaikeuksiin ja ulkonäkö merkkaa enemmän kuin muut arvot, jokaisen uuden partnerin kanssa tehdään lapsi ja kohta ollaankin jo melkoisessa solmussa.
Aikuisuus alkaa mielestäni siitä, kun oppitaan ajattelemaan muutakin kuin "mitäs tänään syötäisiin". Olen ikääni nähden kokenut paljon; kuolemaa, kärsimyksiä ja sairautta, suuria iloja ja suruja. Vasta terapiassa käynti opetti OIKEASTI ajattelemaan, sukeltamaan asioihin paljon pintaa syvemmälle; uskonasioita, maailman menoa, elämää ja kuolemaa, parisuhdetta, perhe- ja kaverisiteitä, tehdyn työn merkitystä. Kiireen keskellä tingitään usein juuri siitä ajasta, jolloin tulisi mietiskellä elämäänsä. Mielestäni se on kuitenkin yksi tärkeimmistä tarpeistamme, vain silloin voimme kysyä, kuinka oikein voimme. Tämä on vaikka elämässämme ei olisikaan mitään suuria solmukohtia ja suruja, silloin saamme voimavaroja siitä, että voimme ajatella kuinka hyvin meillä nyt meneekään ja kuinka onnellisia oikeastaan olemme. Onnellisuudella on tapana kertaantua kun huomaamme sen, silloin voimme olla onnellisia onnellisuudestamme.
Viimeiset jutut nyt meni vähän ohi aiheen, mutta asiat täytyy nähdä kokonaisuuksina.
3 lasta, vois olla vähän vaikeeta:-)
Vaimoni ja minä aloimme olemaa yhdessä kun olin 23 ja vaimo 21. Nyt olen 38, 3 lasta, velaton ok-talo ja purjevene. Hyvin on aina menny ja menee edelleen. Oisko syynä se, että purjehtija jaksaa venata ja kestää kovaa keliä.
Olinpa kihloissakin ennen tätä liittoa 5 vuotta:-)
Että onpa sulla skidi kovat luulot itsestäsi ja mollaat turhaan parikymppisiä.
vai ei nuorena olla jo kypsyneitä? minä menin kaksikymppisenä naimisiin mieheni kanssa ja olin jo aivan kypsynyt. nyt ollaan oltu naimisissa jo 20 vuotta ja vieläkin onnellisia. lapset jo muuttamassa kotoa pois. sinun lapset muuttaa pois kotoaan niin sinä menet samalla hautaan. lapset kannattaa tehdä nuorena kun jaksaa eikä tarvitse vanhana valittaa kuinka ei jaksa ja on jo niin vanha!