Valmistuin ammattiin keväällä 1993. Suoritin tuolloin yo-merkonmin tutkinnon kauppaoppilaitoksessa. Lama oli tuohon aikaan
pahimmillaan, eikä vastavalmistuneille ollut juuri mitään mahdollisuuksia päästä kiinni koulutustaan vastaaviin töihin. Tuohon aikaan meille
uskoteltiin, että jos ei töitä ole, kannattaa edelleen opiskella ja käydä kursseja, niin väylä työelämään aukeaa. Tämä ei omalla kohdallani
toteutunut.
Merkonomin paperit saatunani tein pätkätöitä opiskeluajoilta tutussa kesätyöpaikassani
"haalarihommissa", kävin pari atk- ym täydennyskurssia, olin kerran puoli vuotta työllistettynä kunnalla kouluavustajana. Kunnes vihdoin keväällä 1999 minulle tarjottiin vakituista työtä, joka vastasi ammatillista
koulutustani.
Päätin vastaanottaa tarjotun työpaikan, mutta olin ehtinyt perehtyä vasta vajaan kuukauden uuteen tehtävään, kun työnantaja purki työsuhteen
koeaikaan vedoten ja syytä tarkemmin erittelemättä. Vasta monta kuukautta myöhemmin sain tietää kiertoteitse, ettei syynä ollut koulutuksen tai vastaavan pätevyyden puute, vaan työsuhteen purun syynä olivat henkilökohtaiset ominaisuuteni.
Tuo tapahtumasarja romutti lopullisesti unelmani vakituisesta työpaikasta ja uskosta koulutuksen ja ahkeran opiskelun mahdollisuuksiin. Jos kerran
"pärstäkerroin" riittää poispotkimisen syyksi, niin mitä hyötyä on koulutodistuksista ym.
2000-luvulla olen tehnyt sattuneesta syystä vain määräaikaisia hommia, lähinnä varastotöitä. Olen kokenut ne jopa turvallisempana vaihtoehtona verrattuna vaki-paikkaan, sillä määräaikaisuudessa en sitoudu työnantajaan liikaa ja projektilla on selvä alkamis- ja päättymispäivä. Väliajat olen tullut toimeen ansiosidonnaisella päivärahalla.
Nyt kuitenkin on alkanut ahdistaa myös noitten määräaikaisuuksien hakeminen. Lama-aika työttömyydesta ja pätkätöistä tuli ikäänkuin
hyväksyttävämpi sosiaalinen ilmiö, mutta nyt nousukaudella takaisin hektiseen työelämään integroituminen repaleisella CV:llä on vaikeaa. Myös motivaationi on aivan eri kuin 15 vuotta sitten.
Muistan jo lapsesta asti omaksuneeni asenteen, että työ on joku rangaistus, tai ainakin
välttämätön paha, jonka tarkoitus on vain ja ainoastaan rahan ansainta. Sitä se varmasti on monelle muullekin. Kun kohta nelikymppisenä, perheettömänä miehenä mietin elämänkaartani ja
motiivejani, en näe mitään hinkua hypätä kiivaille työmarkkinoille ainakaan kokopäiväisesti. Tähän väliin huomautettakoon, että en ole alkoholin suurkuluttaja. Jos otan, se tapahtuu viikonlopulla. Arkena ei liion dokata, vaikka työttä olisinkin.
Sosiaalisten odotusten ristipaineessa olen kuitenkin pyrkinyt pitämään jonkinlaista kulissia yllä ja välttämään pummiksi leimautumista. Lama-ajan kasvattina kortistossa roikkuminen on siis jollain tavalla edelleen hyväksyttävää, eikä ole ehkä niin suuri häpeä, kuin edellisellä
nousukaudella 80-luvulla, jolloin minullekin vielä lukiossa uskoteltiin kaiken olevan vain itse kiinni.
Nyt olen tavallaan vedenjakajalla. En koe olevani tarpeeksi motivoitut enkä kyvykäs kokopäiväisiin töihin, osa-aikaiseen korkeintaan. Jos minut
todetaan vajaakuntoiseksi ja joudun esim sosiaalisen yrityksen työllistämäksi, tulee tästä leima otsaan, jota en halua. Ehkä paras ja
"kunniallisempi" vaihtoehto olisi osa-aikaisuus yleisillä työmarkkinoilla.
Asteittain lisääntyneet mielenterveyden ongelmat ovat koskettaneet viime vuosina myös minua. Henkisistä syistä on käsittääkseni tullut
tökyvyttömyyden merkittävin tekijä. Mielenterveyshäiriöiten lisääntyminen
ja tunnettavuus eivät ehkä leimaa enää ihmistä niin pahoin kuin ennen, mutta silti minua pelottaa "hullunpaperien" anominen, vaikka järki on
edelleen tallella. Sujuva järjenjuoksu kun ei takaa tasapainoista tunne-elämää, eikä tee immuuniksi masennukselle. Toisaalta työmarkkinoilta poisjääminen olisi suuri helpotus. Olisi edes yksi murhe vähemmän. Tätä ristiriitaa olen joutunut tosissani miettimään.
pahimmillaan, eikä vastavalmistuneille ollut juuri mitään mahdollisuuksia päästä kiinni koulutustaan vastaaviin töihin. Tuohon aikaan meille
uskoteltiin, että jos ei töitä ole, kannattaa edelleen opiskella ja käydä kursseja, niin väylä työelämään aukeaa. Tämä ei omalla kohdallani
toteutunut.
Merkonomin paperit saatunani tein pätkätöitä opiskeluajoilta tutussa kesätyöpaikassani
"haalarihommissa", kävin pari atk- ym täydennyskurssia, olin kerran puoli vuotta työllistettynä kunnalla kouluavustajana. Kunnes vihdoin keväällä 1999 minulle tarjottiin vakituista työtä, joka vastasi ammatillista
koulutustani.
Päätin vastaanottaa tarjotun työpaikan, mutta olin ehtinyt perehtyä vasta vajaan kuukauden uuteen tehtävään, kun työnantaja purki työsuhteen
koeaikaan vedoten ja syytä tarkemmin erittelemättä. Vasta monta kuukautta myöhemmin sain tietää kiertoteitse, ettei syynä ollut koulutuksen tai vastaavan pätevyyden puute, vaan työsuhteen purun syynä olivat henkilökohtaiset ominaisuuteni.
Tuo tapahtumasarja romutti lopullisesti unelmani vakituisesta työpaikasta ja uskosta koulutuksen ja ahkeran opiskelun mahdollisuuksiin. Jos kerran
"pärstäkerroin" riittää poispotkimisen syyksi, niin mitä hyötyä on koulutodistuksista ym.
2000-luvulla olen tehnyt sattuneesta syystä vain määräaikaisia hommia, lähinnä varastotöitä. Olen kokenut ne jopa turvallisempana vaihtoehtona verrattuna vaki-paikkaan, sillä määräaikaisuudessa en sitoudu työnantajaan liikaa ja projektilla on selvä alkamis- ja päättymispäivä. Väliajat olen tullut toimeen ansiosidonnaisella päivärahalla.
Nyt kuitenkin on alkanut ahdistaa myös noitten määräaikaisuuksien hakeminen. Lama-aika työttömyydesta ja pätkätöistä tuli ikäänkuin
hyväksyttävämpi sosiaalinen ilmiö, mutta nyt nousukaudella takaisin hektiseen työelämään integroituminen repaleisella CV:llä on vaikeaa. Myös motivaationi on aivan eri kuin 15 vuotta sitten.
Muistan jo lapsesta asti omaksuneeni asenteen, että työ on joku rangaistus, tai ainakin
välttämätön paha, jonka tarkoitus on vain ja ainoastaan rahan ansainta. Sitä se varmasti on monelle muullekin. Kun kohta nelikymppisenä, perheettömänä miehenä mietin elämänkaartani ja
motiivejani, en näe mitään hinkua hypätä kiivaille työmarkkinoille ainakaan kokopäiväisesti. Tähän väliin huomautettakoon, että en ole alkoholin suurkuluttaja. Jos otan, se tapahtuu viikonlopulla. Arkena ei liion dokata, vaikka työttä olisinkin.
Sosiaalisten odotusten ristipaineessa olen kuitenkin pyrkinyt pitämään jonkinlaista kulissia yllä ja välttämään pummiksi leimautumista. Lama-ajan kasvattina kortistossa roikkuminen on siis jollain tavalla edelleen hyväksyttävää, eikä ole ehkä niin suuri häpeä, kuin edellisellä
nousukaudella 80-luvulla, jolloin minullekin vielä lukiossa uskoteltiin kaiken olevan vain itse kiinni.
Nyt olen tavallaan vedenjakajalla. En koe olevani tarpeeksi motivoitut enkä kyvykäs kokopäiväisiin töihin, osa-aikaiseen korkeintaan. Jos minut
todetaan vajaakuntoiseksi ja joudun esim sosiaalisen yrityksen työllistämäksi, tulee tästä leima otsaan, jota en halua. Ehkä paras ja
"kunniallisempi" vaihtoehto olisi osa-aikaisuus yleisillä työmarkkinoilla.
Asteittain lisääntyneet mielenterveyden ongelmat ovat koskettaneet viime vuosina myös minua. Henkisistä syistä on käsittääkseni tullut
tökyvyttömyyden merkittävin tekijä. Mielenterveyshäiriöiten lisääntyminen
ja tunnettavuus eivät ehkä leimaa enää ihmistä niin pahoin kuin ennen, mutta silti minua pelottaa "hullunpaperien" anominen, vaikka järki on
edelleen tallella. Sujuva järjenjuoksu kun ei takaa tasapainoista tunne-elämää, eikä tee immuuniksi masennukselle. Toisaalta työmarkkinoilta poisjääminen olisi suuri helpotus. Olisi edes yksi murhe vähemmän. Tätä ristiriitaa olen joutunut tosissani miettimään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.