Poikaystäväni valehtelee. Lähinnä pienistä asioista, jotka koskevat hänen talouttaan, mutta kolmen vuoden aikana on ilmennyt myös asioita, jotka ovat tehneet minut todella surulliseksi. Olemmme puhuneet asiasta useita kertoja ja aina hän on luvannut lopettaa, mutta tulosta ei ole näihin päiviin asti syntynyt. Minusta surullisinta on, että muuten suhteemme toimisi todella hyvin, meillä on hauskaa keskenämme ja kaikenlaisia "omia juttuja" , joita muut eivät ymmärrä... :) Olemme olleet myös toistemme tukena, ja selvisimme myös hyvin vaikeasta kaudesta, jolloin olin uskoton.
Nyt tuntuukin hieman nurinkuriselta nostaa hänen pienistä valheistaan äläkkää, kun hän itse antoi minulle anteeksi asian, jossa todellakin oli paljon sulattelemista. Rakastamme toisiamme ja olemme pysyneet yhdessä. Olemme oppineet tuntemaan toisemme paremmin. Ainakin niin luulin...no, ainakin näen hänen katseestaan ja kuulen hänen äänestään heti kun hän valehtelee.
Onko tämä patologista valehtelua? Syiksi valehtelulleen hän on sanonut muun muassa sen, että pelkää reaktiotani jos hän kertoo jostakin asiasta totuuden, ja myös sen, ettei yksinkertaisesti tiedä syytä valehtelulle.
Uskoni häneen on heikentynyt merkittävästi vuoden aikana ja joudun koko ajan varmistamaan häneltä, että teitkö sen ja sen jutun ja menitkö sinne varmasti vai vai vai...?
En koskaan ole "vahdannut" hänen tekemisiään, ja hän on lähipiirin mukaan aina valehdellut jonkunverran. Lähinnä silloin jos tuntee olonsa uhatuksi tai pelkää nolaamista.
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia...? Kannattaako minun enää käyttää aikaani tähän suhteeseen vai olisiko parempi etsiä rehellisempää seuraa? Rakastan häntä paljon, mutta jatkuva valehtelu uuvuttaa minut ja tekee minut surulliseksi. En voi käsittää miksei hän voi luottaa minuun ( valehtelua on ollut koko suhteemme ajan, se ei alkanut uskottomuuteni jälkeen ), kun itse kerron hänelle kaiken maan ja taivaan väliltä.
Nyt tuntuukin hieman nurinkuriselta nostaa hänen pienistä valheistaan äläkkää, kun hän itse antoi minulle anteeksi asian, jossa todellakin oli paljon sulattelemista. Rakastamme toisiamme ja olemme pysyneet yhdessä. Olemme oppineet tuntemaan toisemme paremmin. Ainakin niin luulin...no, ainakin näen hänen katseestaan ja kuulen hänen äänestään heti kun hän valehtelee.
Onko tämä patologista valehtelua? Syiksi valehtelulleen hän on sanonut muun muassa sen, että pelkää reaktiotani jos hän kertoo jostakin asiasta totuuden, ja myös sen, ettei yksinkertaisesti tiedä syytä valehtelulle.
Uskoni häneen on heikentynyt merkittävästi vuoden aikana ja joudun koko ajan varmistamaan häneltä, että teitkö sen ja sen jutun ja menitkö sinne varmasti vai vai vai...?
En koskaan ole "vahdannut" hänen tekemisiään, ja hän on lähipiirin mukaan aina valehdellut jonkunverran. Lähinnä silloin jos tuntee olonsa uhatuksi tai pelkää nolaamista.
Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia...? Kannattaako minun enää käyttää aikaani tähän suhteeseen vai olisiko parempi etsiä rehellisempää seuraa? Rakastan häntä paljon, mutta jatkuva valehtelu uuvuttaa minut ja tekee minut surulliseksi. En voi käsittää miksei hän voi luottaa minuun ( valehtelua on ollut koko suhteemme ajan, se ei alkanut uskottomuuteni jälkeen ), kun itse kerron hänelle kaiken maan ja taivaan väliltä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Elin edellisen mieheni kanssa kolme vuotta. Melko alkuvaiheessa suhdetta huomasin että hän jättää kertomatta monia juttuja, mitä oli päivän aikana tapahtunut, tai saattoi kertoa niistä viikkojen tai kuukausien päästä (yleensä vahingossa jonkun asian yhteydessä..). Sitten hän jäi kiinni valheesta, joka satutti minua todella paljon. Vielä siinäkin vaiheessa valehteli ja uskotteli silmät pyöreinä, ettei ole tehnyt mitään, vaikka todistusaineistoa oli silmien edessä. Myöhemmin sama toistui.
Valheiden määrä kasvoi ja alkoi todella nakertaa luottamusta ja pikkuhiljaa ei tuntunut olevan enää syytä jatkaa koko juttua.
Tällainen valehtelu ja asioiden pimittäminen on toisen aliarvioimista ja välinpitämättömyyttä toista kohtaan. Tulee tunne ette ole yhtään tärkeä toiselle...
Mitään neuvoja ei voi toiselle antaa, kyllä sen sitten huomaat jos tulee mitta täyteen ja missä menee raja sinun sietokyvylläsi.
Valheiden kanssa on kyllä erittäin raskasta elää pidemmän päälle.
Onneksi löytyy miehiä joille myös on rehellisyys tärkeätä.
Ärsyttävää on myös, että toisinaan hän laittaa valehtelunsa minun tiliini. Koska olen joskus suuttunut joistakin hänen teoistaan ( esimerkiksi harkitsemattomasta rahankäytöstä uuteen pelikoneeseen, kitaraan tms ) , on hän yrittänyt kuulema sen vuoksi pimittää sellaisia asioita, joista hän epäilee minun suuttuvan. Mielestäni tämä ei ole mikään selitys valehtelulle, eikä ongelma ole minussa. Totta kai minulla on oikeus suuttua, riidat kuuluvat parisuhteeseen. Aluksi hän tosiaankin yritti mustanmaalata minua, mutta nykyisin pienten valheiden kuittaus on "en vain kehdannut sanoa totuutta" tai "ajattelin sulla olevan niin paljon omiakin huolia etten viitsinyt vaivata"
Lapsuudessaan hän joutui valehtelemaan vanhemmilleen aika paljon, sillä kuri oli ankaraa ja esimerkiksi ystävien luokse pääsi harvoin. Olen huomannut, että hänen äidilläänkin on sairaalloinen tapa valehteluun, ja hänen valheensa ovat paljon pahempia kumppanini valheisiin verrattuna. Pelkään poikaystäväni suistuvan samaan, valehteluun, jossa totuus vääristellään omien unelmien mukaiseksi.
Ajanko minä sitten poikaystävääni valehteluun? Pitäisikö minun vain niellä kiukkuni kun hän seuraavan kerran narahtaa kiinni valheesta tai unohtaa koko juttu hän käyttää rahansa johonkin harrastukseensa sen sijaan, että maksaisi erääntyviä laskujaan? Eihän seurustelu voi tarkoitaa sitäkään, että toisten asioihin ei puututa ollenkaan. Koen ainakin hänen asioidensa kuuluvan jossakin määrin minullekin, vaikken hänen päätöksiinsä voi hirveästi vaikuttaa. Seurustelu on vastuuta ja vapautta sopivissa määrin ja tuntuu, ettei poikaystäväni ymmärrä vastuuta, joka hänelle lankeaa. Esimerkiksi juuri rehellisyys kuuluu tähän.
Surullista on, että poikaystäväni on monen valehtelusta seuranneen riidan jälkeen pyytänyt anteeksi ja vakuuttanut rakastavansa minua. Tiedän olevani hänelle tärkeä, mutta se ei estä valehtelua. Ei minun silti kuulu olla mikään terapeutti, joka vain yrittää ymmärtää ja hoitaa asian parhainpäin. Muutos lähtee hänestä itsestään, mutta hän ei selvästikään pysty siihen. Tuntuu pahalta, että hän pilaa muuten toimivan suhteemme asialla, joka loppujen lopuksi tuntuu mitättömältä. Kaikki olisi hyvin jos hän ymmärtäisi rehellisyyden tärkeyden.
Olen niin monesti miettinyt eroa, mutta aina olemme päätyneet istumaan toistemme sylissä vakuutellen suhteen kestävyyttä. Tiedän, etten enää kovin kauaa jaksa ja hieman pelkäänkin erosta aiheutuvaa tuskaa ja yksinäisyyttyä. Hänestä on tullut minulle niin tärkeä, ettei erosta ainakaan ole tulossa helppoa.
Rikot itsesi tuollaisessa parisuhteessa. Aino tie muutokseen on se, että miehesi itse tajuaa ongelmansa, tiedostaa ja myöntää että hän valehtelee, ja että hän ajautuu siihen liian helposti, täysin heppoisin perustein. Tällaisia asioita voidaan psykologilla kaivella ihan onnistuneestikin jos ihminen itse sitä aidosti haluaa. Jos vain kumppani haluaa ja toinen tekee sen pitääkseen kumppanin suhteessa - turha toivo. Mikäli valehtelu on jo lapsuudessa opittu käyttäytymismalli, sitä on hyvin vaikea kitkeä kokonaan pois. Lipsahduksia sattuu useitakin, se on vuosien prosessi jos haluaa muuttua. Jaksatko sinä sellaista, onko hän sen kaiken arvoinen? Oletko lopulta itsellesi rehellinen, sanooko sisimpäsi, ettei valehtelu tule koskaan loppumaan? Voit vain hyväksyä tilanteen näin, rakastat ja hän valehtelee jatkossakin, tai voit vaatia muutosta tekemällä jotain konkreettista. Yleensä se on ero, mikä on viimeinen teko saada toinen tajuamaan, että epärehellisyys rikkoo parisuhteen ja kaiken hyvän siinä.
Itse eroan nyt valehtelun takia, nimenomaan sen takia että lupaukset ovat kiinnijäämisten jälkeenkin miehelle edelleen vain sanoja, ei mitään konkreettista. Ei kanneta vastuuta itsestään, vaan aina syy on toisessa. Toinen "ajoi" tekemään niin ja näin. Älä usko kaikkea sontaa mitä sieltä tulee, jos jokin asia kuulostaa oudolta, että eihän se ihan noin voi olla, niin ei se yleensä ole niin. Rakasta itseäsi, se on nyt tärkeintä. Rakkauteen kuuluu ehdoton luottamus ja rehellisyys, näin ainakin minulle. En ole vastuussa toisesta ihmisestä, ei minun kuulu olla toisen ihmisen parantaja eikä varsinkaan sijaiskärsijä suhteessa.
Aluksi uskoin, että valehtelu rajoittuu vain ns. pikkuasioihin, mutta siinä vaiheessa kun kaikki naiskuviotkin paljastuivat, elämä meni uusiksi. Tajusin, että hän voi valehdella ihan mistä tahansa taivaan ja maan välillä, myös siitä kuka minä olen ja mitä hänelle merkitsen. Se oli viimeinen tikki.
Kiitos selventävistä, kannustavista vastauksista. Yritän vielä selvitellä asioita kahdestaan kumppanini kanssa. Jos mikään ei muutu, tiedän ainoan vaihtoehdon olevan ero.
kysymyksesi, eli valehtelee kun tuntee olonsa
epävarmaksi tai uhatuksi.
Vaikea asia, mutta jokainen on itse vastuussa puheistaan ja teoistaan.
Ehkä sun kannattaa mieluummin odottaa, että toinen puhuu itse, kuin kysellä ja ahdistella.