Saman Katon Alla 12 Jen kotiin!

(Ben kertojana)

Kuulin kuinka Jenin ovi kävi. Olin menossa katsomaan häntä, mutta en saanut itseäni ylös. Ehkä hän meni vain lenkille. Olihan hänellä ollut rankka ilta. Olin kuullut Natelta Mikaelista, ja myönnän että olin mustasukkainen. Se ilta silloin kuukausia sitten oli jäänyt mieleeni. Siitä lähtien olin ollut ihastunut Jeniin. Teki aina vaikeaa olla hänen lähellään, ilman etten olisi kertonut hänelle tunteistani. Tai tehnyt jotain muuta. Huokaisin syvään ja katselin kattoon. Olin ollut valmis luopumaan Jenistä, mutta eilisen jälkeen… Mikael.. Tunsin hänen maineensa. Rikollinen… Naistenmies… Jollei Nate olisi ollut paikalla ja rauhoitellut minua, olisin hakannut Mikaelin sairaalakuntoon.
Suljin silmäni ja yritin jatkaa uniani. Mutta kohta kuului kuinka Jenin ovi jälleen kävi ja Nate juoksi ovestani sisälle. Vedin peiton automaattisesti päälleni. ”Helvetti! Jen lähti pois! Hän jätti vain kirjeen, jossa kertoi hakevansa kamansa ens viikolla ja autonsa myös, joka on nyt huollossa”, Nate huusi hädissään. Kauhu valtasi minut hetkeksi, kunnes rauhoittelin itseäni. ”Hän ei ole kauaksi ehtinyt”, totesin ja puin farkut jalkaani ja katsoin kellooni. ”Hän lähti noin puol tuntia sitten ja menee kait juna-asemalle” totesin ja aloin etsiä autonavaimiani. ”Pue päälles niin mennään!” totesin tiukasti samalla kun löysin avaimet. ”Ben… Sinä pidät hänestä. Minä näen sen. Ja hän pitää sinusta. Minä voin sanoa Jenille mitä tahansa, mutta hän ei tulisi takaisin. Jos sinä sanot vain yhden lauseen, hän tulee takaisin. Siksi saat hoitaa tämän yksin”, Nate totesi ja katseli jalkoihinsa. Tuijotin häntä ja huokaisin: ”se on siis noin läpinäkyvää?” ”Minä ainakin näen sen. Mene hänen peräänsä ennen kuin hän ehtii junaan”, Nate sanoi niin rauhallisesti kuin pystyi.

En olisi uskonut että tässä tuli näin käymään. Että tunnistin tunteeni tällä tavalla. Ajoin täysillä juna-asemalle pelon vallassa. En muista siitä hetkestä muuta kuin että sade piiskasi ikkunoita. Satoi kaatamalla, että hyvä jos viittä metriä edemmäs näki. Viimein saavuin juna-asemalle ja näin että juna saapuisi parin minuutin päästä. Nousin autosta ja juoksin nopeammin kuin koskaan aikaisemmin kohti oikeaa raidetta ja näin Jenin.

”Jen!” huusin ja näin hänen kääntyvän katsomaan minua. Olin varmasti näky. Hiukset märkinä, t-paidassa ja farkuissa, jotka olivat täysin märät. En tiennyt yhtään mitä sanoa, mutta oli pakko yrittää. Viimein saavuin hänen luokseen ja junakin tuli samalla hetkellä. Pelkäsin että vaikka tekisin mitä vain, Jen lähtisi. ”Et saa lähteä”, sanoin tiukasti ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. ”Ben. Minulla ei ole täällä mitään”, Jen kuiskasi hiljaa. Hänen äänensä oli vain kaiku hänestä, kuten hän oli itsekin. Vain varjo entisestä. Hän oli muuttunut pikku hiljaa varjoksi ja nyt hän oli täydellisesti varjo. Varjo joka itki. Kiedoin käteni hänen ympärilleen mitään ajattelematta. ”Ben… Juna lähtee pian”, Jen kuiskasi olkapäätäni vasten, mutta ei yrittänyt pyristellä pois. ”Sitten menee”, kuiskasin ja itkin itsekin. En halunnut hänen lähtevän, vaan jäävän luokseni. Laskin päätäni ja tunsin hänen huulensa poskeani vasten. Käänsin hieman päätäni ja huuleni kohtasivat hänen huulensa. Suutelin häntä kevyesti ja kun huuleni erkanivat hänen huulistaan, kuiskasin: ”anteeksi etten tehnyt tätä aikaisemmin.” Olin maistanut suolaiset kyyneleet ja tunsin kuinka hän painautui kiinni minuun. ”Minä pelkäsin että tämä on yksipuolista”, kuiskasin ja painoin otsani hänen otsaansa kiinni. ”Minä se tässä sitä pelkäsin… Siksi aloin Mikaelin kanssa”, Jen mutisi ja nyyhki samalla. ”Tuletteko te vai ette?!” kuului junasta huuto. ”Ei…. Me menemme kotiin…” kuiskasin ja otin Jenin laukun hänen kädestään. En tiennyt miten minun ja Jenin tarina jatkuisi, mutta tuona hetkenä en muuta miettinyt kuin, että Jen palaisi kotiin…

Menimme autolleni ja avasin Jenille matkustajapuolen oven. Jen kiitti ja meni autoon. Suljin oven ja menin kuljettajan paikalle. Katselin lumoutuneena kuinka Jen kaivoi laukkuaan ja viimein hän otti esille pyyhkeen. ”Tässä” Jen sanoi hiljaa ja ojensi tutun liilan pyyhkeen. Tuo sama pyyhe oli ollut hänellä, kun Rich karkasi ja hän toi hänet takaisin. ”Kiitos”, sanoin ja kuivasin kasvojani. ”Ben… Mitä nyt?” ”Miten olisi kahvi? Tiedän erään hyvän kahvilan, joka on jo auki”, sanoin ja käynnistin auton. ”No tarkoitin…. Että seurustellaanko me vai mitä?” Jen kysyi ja katsoin häneen nopeasti. ”Pidämme toisistamme, suutelin sinua ja ainakin minä haluaisin”, totesin ja katsoin keskittyneenä tiehen. ”Haluan minäkin”, Jen mutisi ja näin sivusilmällä, kuinka hän katseli jalkoihinsa. ”Se on sitten sovittu.. Me seurustellaan. Ja jos Mikael ottaa yhteyttä, niin voin käydä hakkaamassa hänet”, mutisin hiljaa ja yritin naurahtaa, mutta heikoksi kävi. ”Minä hoidan kyllä hänen hakkaamisensa itse. Mutta mä kyllä luulin että olet rauhaa tahtova”, Jen sanoi ihmeissään. Huokaisin syvään ja mietin miten selittäisin… ”Niin olenkin päällisesti… mutta pinnan alla en aina. Mikael on kuin paholainen. Tunnen hänen maineensa liian hyvin”, kerroin ja puristi ratista vähän liiankin hyvin. ”Ok… Oletko vältellyt minua?” tuon kysymyksen olinkin pelännyt tulevan. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta myönsin kuitenkin samalla kun käännyin kahvilan parkkipihaan. ”Minä tarjoan”, sanoin hymyillen ja aloin etsiä lompakkoani. ”Minähän. Koska sulla ei kuitenkaan ole lompakkoa.” Ja Jen oli oikeassa… Lompakkoni oli täysin toisissa housuissa. ”Mä tarjoan sitten illallisen”, totesin ja menimme kahvilaan.

© Jef