Tuntuu kauhealta lukea kirjoituksia, joissa vähätellään toisen selviytymättömyyttä erosta. 9kk tapahtuneesta ja edelleen suren päivittäin. Pahimmillaan se on silloin kun lapsi on isänsä luona. Tuntuu niin vaikealta hyväksyä sitä, että lapsi joka on kuulunut tähän asti jokapäiväiseen elämään, ei enää joka päivä siihen kuulukkaan. Haluan tukea isä-lapsi suhdetta, ja kannustan lastani menemään isän luo, vaikka oven sulkeuduttua tuntuu, että sydän pakahtuu. Toisaalta onhan taustalla kateuskin ja vihakin, miehelle uusi lapsi tulossa uuden morsion kanssa ja minä vielä räpiköin eilisessä. Lähde elämään, täälläkin viesteissä lukee, mutta surkeuden kynnys on vielä liian suuri.
En ole selvinnyt
vieläkään.
71588
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
ja mitä katkeruuden tunteita ja vihaa on pinnalla eron jälkeen, riippuu paljon syistä, miksi ero on tapahtunut. Jos tapauksessasi miehelläsi on ollut salasuhde tms.,(päätellen siitä, että on jo nyt vasta 9 kk eron jälkeen lapsi tulossa toisen naisen kanssa) vihantunteesi on aivan normaalia ja ottaa todella aikaa, ennenkuin aika tekee tehtävänsä...
mutta älä jää oman vihasi vangiksi...se syö sinua sisältä. Yritä pikku hiljaa kääntää katseesi muualle ja ennenkaikkea anna itsellesi aikaa. Aloita jos mahdollista, jokin mielenkiintoinen harrastus tms.. niin tuska alkaa helpottaa ja alat herätä uudelleen elämään...
Usko pois, paistaa se päivä vielä risukasaankin!
Itse vaikeita asioita kokeneena olen saanut kokea myös sen, että näin on.
Hyvää kevättä ja tsemppiä sinulle :)
Hei,
itse olin aikanaan samassa tilanteessa, 3 vkoa eromme jälkeen pettäjämies oli jo naimisissa! Ei ole ollut helppoa laittaa lapsia isän uusperheeseen. Minua auttoi eroseminaari, jossa sain vertaisryhmän tuen, tietoa ja työkaluja tunteiden käsittelyyn, irrottautumiseen ja uuden asenteen löytämiseen. Olen oppinut paljon vanhasta parisuhteestani, en tee samoja virheitä enää, ja minulla on jo ollut yli 3 v. onnellinen ja toimiva parisuhde! Suosittelen lämpimästi, lisätietoja www.fisher.fi!
Ymmärrän tuskasi,vaikkei omaan erooni liitykään lapsia.Joka päivä, lukuisia kertoja päivässä ajattelen rakkaintani, joka vietiin minulta pois.5 vuoden avoliiton jälkeen kuvioon ilmestyi ilmeisesti kaikinpuolin parempi ja täydellisempi nainen ja 5 viikon tapailun jälkeen, mies vain ilmoitti, että jättää minut.Tosin hän muutti luotani vasta 2 kk tämän jälkeen.Aikaa ilmoituksesta on kulunut nyt 3,5 kk.Nainen asuu Saksassa ja mies käy siellä pari kertaa kuussa.Tuntuu, että kaikki on hetken huumaa ja huvitusta arkeen, jota he eivät ole eläneet päivääkään yhdessä.Olen erittäin ahdistunut ja tuskainen, vaikka olen saanut avuksi mielialalääkkeitä ja ahdituneisuuteen myös.Kaipaan miestä koko ajan ja toivon, että suhde ei kanna enää kovinkaan kauan ja että saisimme yrittää vielä uudestaan.Toki meillä oli alavireinen vaihe menossa silloin joulukuun alussa, mutta emme olleet eroamassa eikä se oikeuta ketään tulemaan väliin.5 vuoden suhteeseen mahtuu paljon yhteisiä hyviä hetkiä ja muistoja.
Hyviä neuvoja kaivataan!
Jokainen käsittelee eroa aikansa. Sehän on sama kuin puolison kuolema, ei siitä kukaan toivu päivässä tai kuukaudessa. Tai jos toipuu, niin tuskin on asiaa päässään käsitellyt kokonaan. Tiedän kokemuksesta, että pahin olo on silloin, kun lapset ovat isänsä luona. Alussa se oli aivan kauheaa. Siihen kuitenkin tottuu. Jossain vaiheessa huomaat, että tarvitset sen oman aikasi, että jaksat taas lapsen kanssa. Ei kukaan toinen ihminen voi sanoa, että mikä on sopiva aika selviytyä erosta. Sure rauhassa, ennenkaikkea kerro jollekin, miltä sinusta tuntuu. Vaikkapa täällä palstalla. Se auttaa.
erostani jo 5v ja alkaa helpottamaan,mutta eihän se ero unohdu sillä se on yhteistä historiaa,sen vaan ajan kanssa oppii hyväksymään.
Kun vuosikymmenienkin parisuhteen erosta selviää,niin 5vuodenkin varmasti.
Vuoristorataa se on toipuessa eli kun tulee huono olo,niin se menee ohi,ja kun sen tietää sen kanssa oppii elämään.
Onhan se haikeaa mutta eteenpäin ja tsemppiä!
on pina vuosi ja minut jätettiin toisen naisen takia ja vielä jonkun aikaa pidettiin "löysässä hirressä", jolloin kuvioissa oli sekä minä että uusi.
En ole toipunut erosta juurikaan. Tai miestä en enää haluaisi takaisin, mutta tilalla ovat hirvetä itsesyytökset, itseinho ja masennus, jolle minun on nyt luultavasti jo tehtävä jotain.
Olen yrittänyt tavata muita miehiä ja kaksi kertaa päätynyt sänkyynkin asti. kummatkin tapaukset ovat päättyneet itkuun kesken seksin. Miehet ovat ällöttäneet yhtäkkiä niin paljon, että olisin voinut löydä heitä. Minua pelottaa voinko enää ikinä nauttia seksistä. Exäni siis ylläpiti kanssani seksisuhdetta melko pitkään, älkää kyssykö miksi suostuin moiseen, etn ymmärrä sitä itsekään.
Joten...toivon totisesti, että aika auttaa. Tosin olen odottanut sitä jo melko pitkään, mutta asiat eivät vain tuntuu yhtään helpommalta. Ehkä jonain päivänä?
Minä myös käsittelen omaa eroani tällähetkellä, tosin hyvin ristiriitaisin tuntein. Meidän suhde ei kestänyt kuin puolisen vuotta, tunnettu ollaan jo usean vuoden ajalta. Alusta asti minulla oli hyvin ahdistunut olo miehen seurassa, kuitenkin mukaan tuli jonkin verran tunteita, varmaan puolin ja toisin. Puolen vuoden yhdessäolon aikana minä kylvin säännöllisin väliajoin ajatusta eroamisesta, mies ei puhunut erosta kertaakaan. Emme asuneet yhdessä ja jossain vaiheessa minä olisin halunnut muuttaa kuitenkin yhteen.
Vajaa 2kk sitten, eräänä yönä sitten ilmoitin hänelle, että suhde on loppu ja hän lähti koiransa kanssa yöllä kotiinsa. Minä itkin koiraa viikon verra, oli mulle myös hyvin tärkeä. Toisen viikon itkin sitten miehen perään. Hiljalleen alkoi jo tuntua, että elämä voittaa, kunnes sitten viikonloppuna sain loistavan idean käydä hänen luonaan. Ovella vastaan tuli mies ja kaksi koiraa ja ensimmäiset sanat olivat, "en ole yksin täällä". Eli oli jostain pokannut jo uuden mimmin, jolla somasti sattui olemaan vielä samanrotuinen koirakin kuin miehellä.
Nyt tuon viikonlopun jälkeen tipahdin johonkin pohjattomaan kuiluun ja tuntuu, ettei mitään valoa näy missään. En rakastanut miestä, mutta toki jotain tunteita oli pelissä. Meitä yhdisti monetkin asiat ja mielessäni näin meidät onnellisina kulkemassa ne kaksi koiraa mukanamme. Tällähetkellä päällimmäiset tunteet ovat syvä ahdistus, raivo, viha jne. Emme ole käsitelleet eroa millään lailla, mies ei osaa puhua tällasista asioista. Hän vain lähti silloin yöllä ja siinä se sitten oli. Kaikki hänen tavaransa ovat vielä minun luonani ja tuskin tulee niitä hakemaankaan. Tämä pohjaton yksinäisyyden tunne taitaa olla tällähetkellä se päällimmäinen tunne ja se on todella musertavaa.
Sylintäydeltä halauksia kaikille kohtalotovereille. Aika varmaan tekee tehtävänsä meidän kaikkien kohdalla, toivottavasti ainakin.