Eroprosessi on päällä, minun aloitteestani. Kaikki alkoi suurella syöksyllä, vihdoin sain sanottua, että minulla on ollut jo pitkään paha olo. Turhautumista, välinpitämättömyyttä, näkymättömyyttä. Perusteluna erohakemukselleni sanoin, etten enää rakasta häntä. Nyt joudun sitä todistelemaan, voiko rakkaus vain kuolla. Voiko se olla vain näin? Kaikkialla sanotaan että keskustelu ja pariterapia auttaa, mutta mihin, todistamaan, että vielä rakastan, vaikken sitä itse muka tiedäkään?
tunteet kuolleet vai ei koskaan tunteita...
eroprosessissa kiemurteleva
334903
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
joillekkin ammattiauttajille mahdollisesta avioerosta ja oon kertonu syynkin heille. Kaikki he jaksavat muistuttaa et sun miehes on varmaan henkisesti väsynyt, kun hän käyttäytyy noin. ja ehdottavat avioterapiaa meille. mut KUKAAN EI KOSKAAN KYSY MULTA ET OLENKO MÄ VÄSYNYT JA MILTÄ MUSTA TUNTUU. Mä oon iloinen ihminen ja yks mun kaveri sano mulle, et sä et voi olla väsyny ku sä oot tollanen iloinen. Mut asiaan, vaikka nää ongelmat poistuis, ni rakkaus on mun puolelta kuollut jo ajat sitten. Ei rakkaus ja luottamus terapiassa tule. Ne asiat ja ongelmat voi korjaantua, mut tunteet ei...
Mä muuten tein päätöksen viikko sitten, et 25.3 laitan eropaperit vireille. Riittääköhän rohkeus tuohon??!! Mut onhan siin puol vuotta aikaa harkita.
Tuntuu lohduttavalta lukea, että muutkin kamppailevat saman tyyppisten tunteiden kanssa. Välillä itsellä on olo, että kuvittelen kaikki tapahtuneet asiat ja niihin liittyneet omat tunteet. Mutta - kyllä, mulla on oikeus tuntea ja kaikki tunteeni ovat aivan oikeat. Mä en oo vaan aikaisemmin tajunnut, että näin todellakin on. Yksi mun tuttavista sanoi, että pitää vain uskaltaa luottaa omiin tunteisiinsa.
Kuvaavaa onkin ehkä se, että kun paperit oli postitettu, ja petasin itselleni yösijan olkkarin sohvalle, niin mieleni valtasi tyyni rauhallinen olo. Olo oli ehkä jopa hieman epätodellinen. Totesin itsekseni: Nyt hän ei enää voi mua satuttaa.
Kävin myös kaksi vuotta ammattiauttajalla purkamassa tuskaa miehestäni. Ensin yritin selitellä itselleni, että tyytymättömyyteni suhteeseen on väliaikaista ja se on vain minusta kiinni miten meillä menee. No hohhoh - eihän se niin ollutkaan... Ei kukaan yksin voi ylläpitää hyvää parisuhdetta eikä korjata ongelmia. Ja lopulta tulin myös siihen tulokseen, että vaikka ihan kaikki ongelmat saisikin korjattua, kuin ihmeen kaupalla - niin rakkautta se ei enää tuo takaisin. Jos nyt näkisin mieheni ensimmäistä kertaa, niin en kiinnittäisi häneen mitään - ainakaan positiivista - huomiota. Meillä ei ole koskaan ollutkaan mitään muuta yhteistä kuin osoite ja lapset.
Kerroin ensimmäisen kerran miehelleni jo reilu 10 vuotta sitten tunteistani että toivoisin jotain yhteistä, hänen osallistumista perhe-elämään, että tehtäisiin lasten kanssa jotain - edes joskus - yhdessä - he eivät ole lapsia ikuisesti - niin hänen vastaus oli aina "minulla on nyt kiire" "en kertakaikkiaan jaksa, olen väsynyt" Sitten hän alkoi sairastaa usein flunssia, jotka veivät hänen aina sängyn pohjalle - ja minun piti hoitaa. Jos itse joskus sairastuin - kotityöt ja lastenhoito olivat silti kontollani täysin. Jo silloin kyselin "miksi olen tuon tyypin kanssa naimisissa, mikä minua oikein vaivaa?" Miehestä ei aluksi ollut mitään seuraa, ei apua, ei iloa. Sitten vasta kun alkoi tuntua, että hänestä on vain harmia - ja hän on este omalle hyvinvoinnilleni - ymmärsin, että olen sopeutunut liian hyvin elämään hänen kanssaan.
Lopullisen eropäätöksen tein, kun jalkani meni poikki ja lapset hoitivat minua ja kotia, ruuanlaiton ja pyykit. Miehellä oli niin kiire (rahaa hänen työkiireistään ei tosin saanut.. kiire on edelleen pääasia), ettei kaupassa ehtinyt käydä yhtenäkään päivänä 2 kk aikana(kauppaan 200 metriä, autokin käytössä) ja lapset raahasivat kaupasta kolmanneksen omasta painostaan painavia kauppakasseja. Silloin vasta silmäni kunnolla aukenivat. Minun olisi pitänyt aina jaksaa, olin sitten todella väsynyt, sairas tai liikuntakyvytön. Mieheni on pahasti masentunut (ei tietenkään myönnä sitä) siksi olen taivutellut häntä tässä eroasiassa jo pitkään - nyt se on loppusuoralla. Ihanaa! Hän vihdoin tajuaa sen olevan väistämätöntä. Tosin lapset ovat ylipuhuneet häntä myös...
Ei tuo ero lopultakaan niin vaikea juttu ole, sen jälkeen, kun päätös on (molemmilla) kunnolla kypsynyt.
Kukas sen tunteen ajaa alas, jos ei ihminen itse? Siltikään en usko rakkauden kuolemiseen vaan tunteiden viilenemiseen. Tunteet ovat muuttuvia, ne voivat myös lämmetä kunhan niille antaa mahdollisuuden. Aloittaa vaikkapa siitä, että muistelee miksi rakastui juuri häneen aikoinaan.
Nykyihmistä vaivaa paha uskonpuute ja vähäinen viitseliäisyys. Arvomaailma on keikahtanut peffalleen. Mieluummin luikitaan karkuun kuin otetaan itseä niskata kiinni ja tehdään mitä itse vain voi asioiden eteen. Ja koitetaan potkia toiseenkin vähän vauhtia.
Tosiasia on se, ettei toiseen saa potkittua vauhtia, vaikka mitä yrittäisi. Molempien velvollisuus pitäisi olla kuunnella toista ja yrittää järjestää asioita, jotka toisesta tuntuvat jotenkin huonoilta.Yksin ei parisuhteessa voi asioihin vaikuttaa saati saada niitä muuttumaan. Toista ei voi muuttaa. Ja miten pitkälle on itse valmis muuttumaan, taipumaan, venymään ja vanumaan, että olo liitossa olisi siedettävää?
Tällä hetkellä suorastaan v*'ttaa, kun olen suhteessani jo lähes 17 vuotta odottanut parempaa, yhteisempää tulevaisuutta. Meidän tiemme erkanivat jo silloin, mutta aina vaan, vuodesta toiseen olen odottanut ja uskonut. Luovinut, yrittänyt sopia, ottanut puheeksi, ymmärtänyt samoja selityksiä uudelleen ja uudelleen, ollut yliempaattinen. Jne. "joo, joo, katsotaan, myöhemmin" on miehelläni tapana sanoa jokaiseen toiveeseeni/ehdotukseeni.
Nyt mieheni yrittää mielistellä ja tarttua toimeen asioihin, joita olen pyytänyt nuo 17v (yhdessä olemme olleet 24v, nyt on raja tullut vastaan). Ei auta enää. Rakkaus on kuollut ja mikä pahinta, myös toisen arvostus ja ilo. Kaikki loputkin ilo. Miten ihminen on niin hölmö, että antaa kiusata itseään lähes kaksi vuosikymmentä. Unohtaen kaiken sen, mikä alunperin on ollut tärkeää, mutta josta ei koskaan tullut mitään. Pelkkää odottelua vain.
on muuten niin, että tunteet vaan kuolee. Terapiassa käyty pari kertaa, mutta ei se terapia tunteita tuo takaisin. Ehkä joillekin. Tulee tunne: kuka tuo on, ei meillä ole mitään yhteistä? Mies sai mennä kuin viitapiru, ei siis mitään viihdekeikkaa vaan monelaisia työhommia ja lisänä metsästysharrastusta mistä siitä ei todellakaan saanut huomauttaa mitään.Minä hoidin kodin vaikka apua sainkin silloin kun mies sattui olemaan kotona. Hyvä mies, minä huono akka kun kehtaan lähteä. Kun hän vihdoin tilanteen älysi, johan ruvettiin överiks paapomaan,mikä vaan pahentaa. Oon sekoomispisteessä,(lasten takia, vaikkakin ne on isoja mutta asuu kotona)mutta ajattelen että kahdesta pahasta valitsen vähemmän pahan : yksinolon.
Eihän se terapia tunteita korjaa, siihen vaaditaan yhteistä laatuaikaa ja tahtoa. Ja jos toinen on niin pökkelö, ettei ymmärrä asian vakavuutta, niin eihän yksinkannatteleminenkaan mihinkään hyvään johda. Joutavaahan sitä päätä on puuhun hakata.
Siltikin olen sitä mieltä, ettei rakkaus koskaan täysin kuole. Viha voi peittää sen.
Yhdyn edellisen kirjoittajan kommenttiin! Oikeasti nykyään luovutetaan heti, kun ensimmäinen ryppy tulee rakkauteen, eikä olla valmiita taistelemaan siitä omasta ihmisestä. Helppohan se on uuteen vaihtaa, kun alussa kaikki on niin ihanaa ja mukavaa, mutta kyllä se arki tulee jokaiseen suhteeseen!
Meillä mies aloitti tämän "prosessin" lähes tasan viisi vuotta sitten kertomalla, ettei ole minua koskaan rakastanut. Myöhemmin selitteli, että se oli provosointia ym. ylilyöntiä. Sitten suunnitteli kuitenkin joka syksy, että taitaa muuttaa vähäksi aikaa kotoa pois ja syksyllä -06 sen viimein toteutti - jätti minut ja lapset pitkiksi ajoiksi keskenään, ei vastannut puhelimeen, ei mitään. Jouluna -06 palasi kotiin "lopullisesti", mutta koskaan hänessä ei ole ollut miestä puhua näitä asioita halki. Minulle tapahtui hänen poissaollessaan sellainen ihme, että aloin irrottautua hänestä henkisesti ja kun hän ei koskaan suostunut mistään kunnolla puhumaan, tämä irrottautuminen ei loppunut ja tunteeni kuolivat vähitellen täysin. Asiaa ei juurikaan auttanut se, että jo ennen lähtöään hän lopetti kokonaan seksielämämme eikä se ole sen jälkeen palautunut.
Nyt hän on hiljainen, rauhallinen hissukka, kulkee työn ja telkkarin väliä, ei juuri kommentoi ainakaan muuta kuin maailman tapahtumia. Minulle hän on kuin kiusallinen iso lapsi. Olen kulkenut loppuun sen tien, että miettisin, onko hän masentunut vai minkä diagnoosin alla häntä pitäisi pitää. Apua hän ei mistään ole hakenut - sitä aiemmin rukoilin. Ajattelin hyvin kauan erittäin kierosti, että minä olen kuitenkin loppujen lopuksi vastuussa kaikesta, mitä hänelle, minulle tai lapsille tapahtuu. Enää en ajattele niin, olen vapautunut syyllisyydestä. Olen ollut olosuhteisiin nähden hyvä vaimo, ahkera, rauhallinen ja sopeutuva. Jos hän ei ole minua osannut arvostaa, en sille mitään voi. Liian kauan yritin olla mieliksi ja nöyristelin hänen aikaisempien mielialojensa uhrina. Nyt ei ole mielialoja, mutta eipä paljon muutakaan. Hän ei enää halua eroa, mutta eipä näytä selvittelyäkään haluavan, kaikki tuhannet omat yritykseni ovat kuivahtaneet hyssyttelyyn, anteekispyyntöihin ja taputteluun, ei koskaan oikeaan kohtaamiseen. Minä rakastin häntä oikeasti, mutta nyt siitä on jo niin paljon aikaa, etten sitä edes oikein muista. Hän on kyseenalaistanut kaikki tunteeni takavuosina ja siitä on aiheutunut se, että epäilen meillä koskaan oikein mitään olleenkaan, ainakaan hänen puoleltaan. Mutta tässä kertomus siitä, kuinka rakkaus kuolee. Enää en edes paljon häntä ajattele, vaikka siis asumme saman katon alla. Enpä olisi uskonut vaikkapa silloin viisi vuotta sitten...
mutta voi hiipua pois ajan myötä. Välinpitämättömyys, omaan napaan tuijottaminen, vähättely, kunnioituksen puute... Siinäpä niitä tehokkaita rakkauden sammuttajia.
Ja joskus voi todellakin olla niin, että tunne, jota pitää parisuhteeseen kuuluvana rakkautena, onkin jotain muuta...
mutta kamalaa sellaisenaan.
Mieheni on jollain tavalla arvostanut minua, mutta ei minuna vaan lastenhoitajana, rakastajana, siivoojana.... käytännön organisaattorina. Hänellä on ollut vaikeaa elämässään - johtuen hänen itsensä tekemistä vääristä valinnoista, joista kaikista varoitin... hänen mielestään vain maalailin piruja seinille. Itseasiassa kaikki merkitykselliset asiat hänen elämässään ovat menneet p**eelleen. Ihmekös tuo, jos 10 vuoden firman velkojen maksun ja 20 vuotta sitten keskeytyneiden opintojen sureminen masentaa. Nyt olen viimeiset kolme vuotta yrittänyt saada miestä hoitoon masennuksensa kanssa, sosiaaliseksi (pyörii kotosalla töissä sekä vapaa-ajan tv:n äärellä), valloittamaan maailma uudelleen... mutta ei. Ei mitään. Ei edes työpaikkaa kodin ulkopuolelta ja säännöllistä kuukausiansiota saa itselleen järjestetyksi. Sitäkin olen odottanut 23 vuotta ja risat. Psykologi kysyi minulta kuinka kauan aion vielä odottaa, että suhteemme parantuisi... Se oli sama kuin olisi lyönyt minua halolla päähän. Auts. Kuinka voin olla niin sopeutuva, sinisilmäinen hölmö, että odottaa mahdottoman olevan mahdollista. Ja vaikka mieheni nyt tekisi ja olisi täsmälleen sellainen kuin olen toivonut, niin ei se mitään auta. Emme siitä huolimatta osaa kommunikoida keskenään. Viimeksi tänään, kun aloin puhua vakavia, hänelle tuli kiire lenkille! Hän käy lenkillä korkeintaan kerran kuukaudessa. Ja silloinhan lenkkitossut on todella paljon tärkeämmät kuin epätoivoinen keskusteluyritykseni.
En tajua miten jaksat oman muumiomiehesi kanssa. Itse en olisi takaisin huolinut, jos kerran olen eroon päässyt.... Ihan varmasti sopeudun eroonkin - voin ajoittain jopa iloita siitä, heti alkuunsa. Suosittelen sinullekin,. Parisuhteen tarkoitus on antaa ihmiselle voimia eikä viedä niitä kaikkia...
Nämä tarinat on niin omiani. oletteko huomanneet, että näitä on miljoona? Meidän purkautunut avioliitto ihan samanlainen. Minä tein töiden jälkeen kaikki kotityöt, hoidin lasten jutut, maksoin laskut. Mies meni ja harrasti. Olin tyytymätön vuosia, puhuimme erosta, puhuimme terapiasta. Hän ei halunnut lähteä. Kylvin varmaan eron siemenet maahan joskus ja nyt kerään satoa. Hän lähti. Sanoi, että nyt tämä riittää. Sanokaapas mulle, miksi siis minä nyt olen surullinen ja ikävöin? Miksi yritän tarrata, miksi halusin yrittää uudelleen? Tuntuu, että menetin kuitenkin enemmän kuin olin valmis. Huomasin, että se rakkaus oli siellä olemassa - heräsi vasta, kun huomasin, että tämä on päättymässä. Kuka se täällä jossain kirjoitti, että sitä saa mitä tilaa! Ehkä tämä oli opetus kantapään kautta.
Kuitenkin, käykää nyt kunnolla läpi se päätös, jos sitä eroa mietitte. Meillä ei ole enää mitään yhteistä - eikä tule, niin on ohi. Ehkä minäkin kaipaan vain jotain kuvitelmaa, jota ei koskaan ole ollutkaan? Ehkä minä rakastin haaveiden prinssiä? En sitä sohvalla makaavaa väsynyttä äijää?
ei voi ajaa alas eikä ylös ihan mielihalujensa ja tahdon mukaan. Eikä edes toiseen voi potkia vauhtia. Itse yritin sitä reilu 10 vuotta. Sanoisin, että minulla oli aivan liikaa uskoa ja aivan ylimitoitettu viitseliäisyys. Enkä aattele, että se olisi jotenkin parempaa kuin mahdollinen uskonpuute tai vähäinen viitseliäisyys. Jokainen meistä kun on erilainen ja tekee omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan.
Aivan kertomasi mukaan ei mennyt minulla. Mutta tuo tunne, että olen vastuussa kaikesta on tuttu! Jopa psykologini sanoi aikoinaan, että miksi ajattelen NIIN paljon mieheni selviytymistä erosta, kannan hänestä huolta ja vastuuta. "Häh, aijaa, kannanko, huolehdinko?" - pohdiskelin. Olen myös huomannut, että lapsillamme, joista vanhin on täysi-ikäinen, on myös tämä ominaisuus. Saan muistuttaa heitä alvariinsa "teidän isänne on aikuinen ihminen ja hänen pitäisi pystyä huolehtimaan itsestään". "Entä ellei hän pysty?" kysyi vanhin... "sitten ei pysty - ja HÄNEN olisi haettava itselleen apua". Varmaan elämän julmimpia totuuksia: kukaan ei voi auttaa, ellei ensin itse yritä auttaa itseään.
Aivan ilmeisesti miehesi on myös masentunut. Ja siihenkin hänen olisi haettava itselleen apua.
Itse taistelin turhan pitkään. Ystäväni vain 7 vuotta. Toinen 3 vuotta. Riippuu varmaan kuinka paljon yhteisiä vuosia on takana. En varmasti taistelisi kahden vuoden suhteen takia edes toista kahta vuotta.
Ja psykologini mielestä parit eivät hevin luovuta yleensäkään. Hänen kertomansa mukaan ihmiset yrittävät aivan epätoivoisesti jatkaa liittoaan, vaikkei siihen ole oikeasti mitään edellytyksiä. Ihmisten toiveet ja unelmat ovat vahvempia kuin todellisuus.
toisen kanssa on paha olla, on aika erota. Ei sitä tarvitse sen enempää perustella.
Jos se johtuu käsittelemättömistä ongelmista, niin ei se nyt ihan noin yksioikoistakaan ole. Toisaalta jos ollaan tietoisesti törmäyskurssilla eikä kummallakaan ole halua tehdä mitään enää suhteen eteen, on kai viisainta panna pillit pussiin.
oli nähtävissä alusta alkaen, mutta vasta yli 20 v jälkeen tuli se itsellenikin selväksi. Onpa hidas sytytys... kyllä sitä aluksi oli tietty rakastunut. Ja pahinta on että mies on vieläkin?! Se raastaa, koska itse en pysty samaan, tämä tunne ei ole vain muutaman kuukauden juttu vaan tullut tässä viimeisien vuosien saatossa... tunnen huonoa omaatuntoa, kun haluan päästä irti kunnon miehestä, hyvästä isästä, jonka kanssa en ole yhtään samalla aaltopituudella ja jota en rakasta.
Riippusillalla: Miten samoja ajatuksia täälläkin! Ihana lukea, että jollain muullakin!
tunteita täälläkin:( Ollaan oltu reippat 10 v naimisissa ja omalta osin kaikki hyvään aviosuhteeseen liittyvä tunnepuoli on kuollut. Mies tosi kiltti, hyvä isi ym. Tässä tilanteessa on tautisen helppo syyttää vain ja ainoastaan itseään siitä että haluaa irti. Syy tunteiden kuolemiseen on vaan se perinteinen itsestään selvyys olotila, eli mies ei ole osannut tehdä suhteen eteen muuta kuin sitten myöhemmin:( Nyt olen päätä pahkaa "rakastunut" toiseen mieheen ja sekös pään pistääkin ihan sekaisin. Järki varoittaa lujaa että liian hyvää ollakseen todellakaan totta=mies on aivan liian hyvä puhumaan naisen pyörryksiin onnesta ja vakaasti uskon että on harrastanut moista paljon aiemminkin ihan vain omaksi pikku ilokseen:( Olenkin päättänyt laittaa koko uuden suhteen kokonaan tauolle ja ottaa itseni irti tästä tuskaisen karusta arjesta mahdollisimman pian. Nähtäväksi sitten jää se että onko uusi ihastus enää maisemissa vai menneen talven lumia. Ei jaksa tätä muuten.. Tunnen itseni joka toinen päivä pilvissä leijuvaksi onnenhuumaavaksi naiseksi ja joka toinen päivä halpamaiseksi otukseksi. Pää hajoaa aika hyvää kyytiä:(
Katsoa myös peiliin, niinhän se metsä ja jne...
Ihan identtinen tarina minun kanssa. Mies on niin hyvä isä lapsilleen, kuin vain voi, mutta yhteistä rakkautta ei enää ole. Olenko hullu, jos luovun hänestä vaiko järkevä, jos etsin rakastettavampaa puolisoa. Päätimme erota viime syksynä, mutta saamme vasta nyt laitettua eropaperit ja lastenneuvojalla käytyä. Minulla on ollut 2kk ihastus, jonka tarjoamaa huomiota himoitsen. Hetkellistähän se on, mutta tulevaisuuden itsenäisyyshän houkuttaa eniten. Haluan myös tästä ihastuksesta eroon siksi aikaa, kunnes saan oman asunnon laitettua ja eron virallisesti selväksi.
Paha olo tulee, kun vuodesta toiseen kumppani ei suhtaudu tietyllä vakavuudella siihen mitä toinen sanoo. Vähätellään "jaa-jaa mitä sinä nyt taas jauhat". Tai mitätöidää "toi on taas noita sun järjettömiä ajatuksia" tms. Ei ole yhteisiä puheenaiheita, joista voisi puhua ilman riitaa. Minun pitäisi tietenkin olla kiinnostunut kaikesta (tai pikemminkin siitä vähästä) mitä mieheni tekee, mutta minun toiveilleni ei kannata tikkua ristiin panna.
Ja siihen, että suhde voi jatkua pitää olla molempien tahto. Minäkään en enää laita tikkuakaan ristiin tämän suhteen ylläpitämiseksi.
Ja tajuat sen todella paljon myöhemmin.
Mitään hyvää et tule eroamisella saavuttamaan.
Ihastukset tulevat ja menevät, avioliitto on se joka pysyy. Antakaa tilaa toisillenne, eroamatta.
etkä juurikaan mitään muuta, -tuolla moraalilla.
vastakohtaa?sitä ryyppäävää,vieraisa käyvää,eukkoa ja lapsia hakkaava,sitten tekojensa jälkeen anteeksi pyytävää,korvaan supattajaa.
Haluan vastata tähän. Lueskelin vanhoja viestejäni ja olen edelleen tyytyväinen erooni. Kirjoitin, että mies on hyvä lapsilleen ja on sitä edelleen, mutten kertonut millainen hän oli minua kohtaan. Vuosi parantaa haavoja ja näen asioita nyt ihan uudessa valossa. Miten saatoinkaan sen kunniallisen miehen tehdä minulle henkistä pahaa. Hän vei avioliitossa uskon itseeni, lannisti ja nolasi minua kaikin tavoin. Hän joi jo avioliiton aikana runsaasti ja tekee sitä edelleen. Itsetuntoni oli mennyt, mutta huomasin sen vasta nyt keväällä. Hän oli narsisti.
Nyt palaudun hiljalleen henkisen väkivallan suhteesta ja olen onnellinen sinkkuna. Vanha ihastukseni edelleen kirjoittelee kanssani ja olemme ystäviä. Rakastavaisia meistä ei koskaan tullut, mutten sitä halunnutkaan. Että kyllä voin sanoa haluavani vielä joku päivä miehen, joka rakastaa minua ja osaa elää arkea tasa-asvoisesti. Käyttää alkoholia kohtuudella ja iloitsee pienistäkin asioista yhdessä. En tarvitse unelmamiestä, mutta käytökseltään parempaa kyllä.
noin yksioikoista. Juuri silloin toisella on paha olla, KUN kumppanilla ei ole ollut aikoihin (tai koskaan?) halua tehdä mitään suhteen eteen. Traagista onkin, että sitten vasta kun toisen pahaolo on huippuluokkaa (vaikka siitä olisi "jauhettu" viikottain ellei päivittäin) ja hän päättää laittaa pillit pussiin, erota - niin yllättäen siihen kumppani reagoi "no jos nyt mentäisiin sitten kuitenkin sinne terapiaan" tms. Ei terapialla eikä millään ole siinä vaiheessa enää mitään merkitystä.
Parisuhteessa täytyy todellakin olla jotain sisältöä. Ei se muuten onnistu - ainakaan 14 vuotta pidempään :).
Minä puolestani etsin unelmamiestä ;). Sellaista, joka välittää juuri minusta ja osoittaa sen, tykkää rokista ja siivoamisesta. Nyt on näköpiirissä yksi varteenotettava mies - mutta hän viisveisaa siisteydestä. Pitäisiköhän luopua unelmista heti alkuunsa? Vai antaa sotkea rauhassa vielä vuoden, pari ja sitten ryhtyä muuttamaan häntä paremmaksi :D.
Kuulostaa tutulta. Olin ihan väsynyt kotona, kaikki arjen asit olivat vastuullani. Kitkuttelimme monta vuotta. olin tyytymätön. Niin oli hänkin. Kun kumppani sitten ilmoitti, että tämä ei nyt toimi enää, hän lähtee, takerruin epätoivoisesti. Tunsin oloni vain surulliseksi, epäonnistuneeksi. Mikä menikään pieleen? Kaikki ne asiat, joita tässä kirjoittelette. Ne kaikki meillä oli pielessä. Minä olisin vielä halunnut yrittää alusta, tutustua uudelleen. Mutta hän ei enää. Hän ei tunne mitään enää.
Nyt sitten sovimme vain lasten asioita, tapaamiset sujuu ihan hyvin. En halua olla muuten tekemisissä ja tunnen siitä syyllisyyttä. Hänen mielestään voisimme olla kavereita, mutta voisimmeko?
Meidän liittomme on aivan ohi. En tiedä auttaako ketään, että kerron halunneeni vielä yrittää, koska menetys oli sitten kuitenkin niin suuri, mutta sanoisin, että miettikää ne vaihtoehdot todella loppuun asti. Minä kylvin itse tyytymättömyyden siemenet, ja nyt sitten korjaan satoa.
Usein mietin sitäkin, että mitähän oikeasti kaipaan ja ikävöin? Sitäkö mitä oli, vai sitä mitä TOIVOIN olevan - mutta jota ei sitten koskaan ollutkaan?
kaipaat ja ikävöit sitä mitä toivoit olevan, mutta jota ei sitten koskaan ollutkaan. Itse en eronnut sen vuoksi, koska vuosikaudet kuvittelin joskus saavani liittooni sitä mitä toivoin. Kun sitten oli pakko todeta, etten tule toivomaani koskaan saamaan - päinvastoin - vuosi vuodelta mies kulki kauemmas päinvastaiseen suuntaan - päätin erota.
niin, mene ja katso peiliin!
Mistähän se välinpitämättömyys on alkanut? Ettet vain ole se tyypillinen mies, joka alkaa kaivata uutta hohtoa elämään, kun on tylsää ja ikävää ja vaimo nalkuttaa? Mitä SINÄ teit yhteisen jaksamisenne eteen? Mitä SINÄ teit, että vaimosi olisi jaksanut ottaa sinutkin huomioon? Taisit vain paeta. Jätit sen yksinäisen vaimon oman onnensa nojaan? Taisi olla lapsiakin? Ja nehän on nyt äidillä? Eikö?
Hyvä sinä, ole tehnyt oikean ratkaisun. Pakenit paikalta! niin tekisi moni vaimokin, mutta ne ajattelee ENSIN MUITA ja sitten vasta itseään.
Ennen kuin tulet nolaamaan itsesi tänne julkiselle palstalle!