Onko täällä, välillä erittäin mielenkiintoisten ajatustenvaihdon keskellä, ketään, joka olisi pettänyt ja sen jälkeen ollut ei-katuva? en etsi nyt niitä, joille pettäminen on ollut elämäntehtävä ja haaste, vaan niitä, jotka ovat syystä tai toisesta siihen ajautuneet, eivätkä kadu. Kerrotteko ajatuksianne ja tuntemuksianne? miksi ajauduitte tilanteeseen ja kuinka siitä selvisitte?
pettäjän tunne
ihan tavallinen
3648
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen ollut aina uskottomuutta vastaan. Pelkäsin kuollakseni mieheni mahdollista uskottomuutta vielä 20 vuotta sitten. Mietin mitä tapahtuisi, jos sellainen kirous laskeutuisi päälleni... Tulin jopa sairaaksi (ruoka ei pysynyt sisällä, en pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin mieheni kuviteltua pettämistä), kun mieheni lähti kaverinsa kanssa mökille. Aivan varmasti pettämään! Vaikkei mitään merkkejä ollutkaan.
Vuodet vierivät - ja koin toisen- ja kaikenlaisia pettymyksiä mieheni kanssa. Oikeastaan mikään ei ole suhteessamme mennyt niin kuin toivoin. Käsityksemme perhe-elämästä, töiden sovittamisesta siihen, sosiaalisesta elämästä, ystävistä/kaveriesta/tuttavista ovat täysin erilaisia. Pidämme aivan erilaisista asioista, yhteisiä puheenaiheita ei juuri ole. Olen hoitanut kotia ja lapsia yksin; mieheni on aina ohittanut hienosti mielipiteeni, toiveeni, ehdotukseni, aloitukseni.
Sitten tapasin miehen, jonka kanssa voin ihan oikeasti kommunikoida. Huumorintajumme osuvat yksiin juuri oikealta kohdalta. En todellakaan kadu tuota suhdetta! Olisin eronnut jo pari vuotta sitten (ilman tätä miestäkin), mutta mieheni ei halua. Kerään voimia ja yritän järjestää asioita valmiiksi eroon, koska mieheni ei ainakaan mitään järjestä. Hänen mielestään petän hänet, jos eroamme. Ikävä kyllä minun täytyy tuottaa hänelle se pettymys. Olisi kai pitänyt näiden vuosien aikana tuottaa hänelle enemmän pettymyksiä, olla hankala, riidellä, jäkättää, oikutella ym. niin olisi nyt helpompaa....
petätkö siis aviomiehesi sitoutumalla toiseen vai eroamalla? Mikä tuossa eroprosessissa on niin ihmeellistä?
Voimia sinulle, tee aloitteesi ja elä elämääsi, niitä on vain yksi....
voimientoivotuksesta :). Eiköhän tuo ero piakkoin järjesty, kun otan sen asiakseni. Tässä vaan on ollut monen läheisen sairautta, isän kuolema, äidin tukeminen, kaikkien lahjakkaiden lapsien (3) asioiden hoitamista, ystävän oikeudenkäynti ym. joten eroa ei kertakaikkiaan ole pystynyt kuin ajattelemaan.