Tähän ongelmaan toivoisin vastauksia niiltä ihmisiltä, joiden hyvä ja pitkäaikainen suhde on alkanut jotenkin muuten kuin suurella ihastumisella, rakkaudella, intohimolla, rakkautta ensisilmäyksellä -tyyliin tms.
Olen koko elämäni odottanut ja ajatellut, että jossain vaiheessa tulee eteen se oikea, johon on alusta asti ihan hulluna ja tietäisin, että hän se on.. kohta olen 30 eikä ole hän saapunut elämääni. Häntä odotellessa, en moneen vuoteen edes aloittanut vakavaa suhdetta, koska hullu kuvitelmani lapsellisesta ja leffamaisesta kliseestä (? niin kuin jotkut ystäväni ovat minulle sanoneet), suuresta ihastuksesta ja kihelmöinnistä vatsanpohjassa ei ole toteutunut.
Noh, päätin kokeilla eri tekniikkaa, että jospa sittenkin se oikea löytyisi näin, eli:
Nyt olen suht tuoreessa (3kk) suhteessa, jossa ei ole mitään suuria tunteita minun puoleltani ainakaan vielä.. mies on aivan ihana ja toivoisin niin kovasti, että tuntisin enemmän intohimoa ja rakkautta häntä kohtaan mutta turhaan. Voiko ajan myötä kehittyä niin vahvat tunteet, että pääsen eroon mieltäni kiusaavista eroajatuksista, ja ihastukseni kasvaisi suureksi? Mietin usein, että pitäisi erota tässä vaiheessa, kun se on helpompaa mitä se olisi myöhemmin, jos tämä ei miksikään muutu. Mutta joku minussa vaan ei anna periksi.. mitä jos tästä voikin kehittyä jotain ihan mahtavaa?
Toisaalta en haluaisi päästää noin ihanaa miestä menemään, mutta toisaalta tunteeni ei vastaa sitä mitä toivoisin sen mieheni kanssa olevan. Välitän hänestä todella paljon mutta siinä se.. hän on sanonut jo rakastavansa minua enkä ikinä haluaisi särkeä hänen sydäntään.
Oletteko aloittaneet suhteenne "pienillä tunteilla" jotka ovat kasvaneet ajan myötä suuriksi? Onko teistä joku sitä mieltä, että kannattaa jatkaa ja odottaa, josko lempi leimataisi? Onko huonoja kokemuksia tällaisesta tilanteesta?
Olen koko elämäni odottanut ja ajatellut, että jossain vaiheessa tulee eteen se oikea, johon on alusta asti ihan hulluna ja tietäisin, että hän se on.. kohta olen 30 eikä ole hän saapunut elämääni. Häntä odotellessa, en moneen vuoteen edes aloittanut vakavaa suhdetta, koska hullu kuvitelmani lapsellisesta ja leffamaisesta kliseestä (? niin kuin jotkut ystäväni ovat minulle sanoneet), suuresta ihastuksesta ja kihelmöinnistä vatsanpohjassa ei ole toteutunut.
Noh, päätin kokeilla eri tekniikkaa, että jospa sittenkin se oikea löytyisi näin, eli:
Nyt olen suht tuoreessa (3kk) suhteessa, jossa ei ole mitään suuria tunteita minun puoleltani ainakaan vielä.. mies on aivan ihana ja toivoisin niin kovasti, että tuntisin enemmän intohimoa ja rakkautta häntä kohtaan mutta turhaan. Voiko ajan myötä kehittyä niin vahvat tunteet, että pääsen eroon mieltäni kiusaavista eroajatuksista, ja ihastukseni kasvaisi suureksi? Mietin usein, että pitäisi erota tässä vaiheessa, kun se on helpompaa mitä se olisi myöhemmin, jos tämä ei miksikään muutu. Mutta joku minussa vaan ei anna periksi.. mitä jos tästä voikin kehittyä jotain ihan mahtavaa?
Toisaalta en haluaisi päästää noin ihanaa miestä menemään, mutta toisaalta tunteeni ei vastaa sitä mitä toivoisin sen mieheni kanssa olevan. Välitän hänestä todella paljon mutta siinä se.. hän on sanonut jo rakastavansa minua enkä ikinä haluaisi särkeä hänen sydäntään.
Oletteko aloittaneet suhteenne "pienillä tunteilla" jotka ovat kasvaneet ajan myötä suuriksi? Onko teistä joku sitä mieltä, että kannattaa jatkaa ja odottaa, josko lempi leimataisi? Onko huonoja kokemuksia tällaisesta tilanteesta?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ohhoh, ei ollut tarkoitus laittaa tätä viestiä moneen kertaan..