Mutta jos sinulla ei ole Rakkautta

tiedän mitä Rakkaus on. Ja ihmisten pitää miettiä vähemmän ja tehdä enemmän. Ajattelin vain muistuttaa.

Jumala on täydellinen rakkaus



Rakkaus

Kreikan alkutekstissä sitä vastaa 2 sanaa, joista toinen, filia, tarkoittaa etupäässä tunteen luonnollista taipumusta, toinen, agape, henkilökohtaista tahdontoimintaa; jälkimmäistä käytetään UT:ssa paljon useammin.

R. on kristinuskossa olennaisesti uutta verrattuna kaikkeen siihen, mitä muuten sanotaan r:ksi. Se on ilmaistu «1. Joh. 4:10»:ssä. Niinpä käy ilmi, että kysymyksessä on paljon enemmän Jumalan r. meihin kuin meidän r:mme Jumalaan.

R. on Jumalan olemus ja suurin kristillinen hyve, «1. Joh. 4:8», «1. Joh. 4:16»; «Room. 13:10»; «1. Kor. 13:13». "Jumala, joka saattoi tehdä kaikki, mitä hän itse tahtoi, valitsi itselleen olemisen toisten hyväksi, koko iankaikkisen olemassaolonsa ja rajattoman valtansa ja voimansa käyttämisen toisten osalliseksi tekemiseen omasta pyhästä ja autuaasta elämästään.

On olemassa vain yksi ainoa raja tällä r:lla ja sen rajan on Jumala itse asettanut. Hän ei voi koskaan rakastaa sillä tavoin, että luopuu omasta jumalallisesta olemuksestaan. Hän ei voi koskaan tahtoa, toisin sanoen, mitään muuta onnea niille, joita hän rakastaa, kuin että tulevat osallisiksi hänen omasta jumalallisesta elämästään.

Sen tähden ilmenee hänen r:nsa tinkimättömänä reaktiona eli vastavaikutuksena kaikkea sitä vastaan, mikä sotii hänen jumalallista olemustaan vastaan. Juuri tätä me tarkoitamme, kun nimitämme Jumalan r:ta pyhäksi r:ksi. Jumala reagoi juuri syntiä vastaan ja tämän hän tekee siinä määrin, ettei hän halua pyyhkiä pois sitä syntiä, jonka olemme tehneet häntä vastaan, vähemmällä kuin että se on sovitettava. Ja kun ei meidän sukukuntamme kykene saamaan aikaan sovitusta, käy hän itse jäsenenä meidän sukukuntaamme ja ottaa Sovittajan äärettömät kärsimykset kantaakseen" (Hallesby).

Niin on Jumalan r. ilmaantunut meille Kristuksessa, ennen kaikkea Kristuksen sovitustyössä, vrt. «Joh. 3:16». Kristus on "Jumalan isänrakkauden kuvastin" (Luther).

Olemme luodut Jumalan kuvaksi, ja uudestisyntymisen ihmeen kautta alkaa jumalankaltaisuus uudelleen tulla näkyviin meissä niin että me kerran tulemme Kristuksen kaltaisiksi, «Room. 8:29»; «1. Joh. 3:2», so. pyhä r. on tuleva myös meidän olemukseksemme.

Kun otamme vastaan Hengen, vuodatetaan Jumalan r. meidän sydämeemme, «Room. 5:5». Silloin voimme rakastaa Jumalaa yli kaiken. Jo VT kehottaa meitä rakastamaan lähimmäisiämme niin kuin itseämme, vrt. «Luuk. 10:26» s. Jeesus on aina erittäin vakavasti tähdentänyt tätä käskyä ja erityisesti velvollisuuttamme rakastaa myös vihollisia, «Matt. 5:43» ss. R. Jumalaan ilmenee r:ssa lähimmäiseen, vrt. «1. Joh. 4:20»; «Room. 13:8» jne.


Kristillinen veljes-r. on todistuksena siitä, että olemme siirtyneet kuolemasta elämään, «1. Joh. 3:14» ss. Jumalan ja Kristuksen r:n vastakohtana on maailman r., «1. Joh. 2:5».
"Kristillisyys ei milloinkaan tee itseään syypääksi siihen, että antaisi ihmisen kulkea askeltakaan turhaan; kun avaat sen oven, jonka suljit tahtoessasi rukoilla Jumalaa, ja astut ulos, niin ensimmäinen kohtaamasi ihminen on sinun lähimmäisesi, jota sinun tulee rakastaa. Lähimmäisenrakkaus on iäisyyden täydellisyys. Siitä johtunee, että se näyttää toisinaan ylen huonosti soveltuvan maisen elämän olosuhteisiin, maailmallisuuden ajallisiin eroavaisuuksiin, että se niin helposti ymmärretään väärin ja tehdään vihan esineeksi ja että joka tapauksessa on erittäin epäkiitollista rakastaa lähimmäistään.

On sanottu, että kristityt ovat kansa, jonka kaikki jäsenet ovat pappeja, ja omantunnonsuhdetta tarkaten voi sanoa, että he ovat kansa, jonka jäsenet ovat kuninkaita. Kaikkein alhaisin ja huomaamattomin palvelija-ihminen, aivan yksinkertainen köyhä työläisnainenkin, joka hankkii elatuksensa kättensä työllä ja saa siitä palkkaa (mal.3:5) , hän on oikeutettu sanomaan: 'Minä teen työtäni päiväpalkasta, mutta minä suoritan sen niin huolellisesti kuin voin omantuntoni tähden.' Rakkaus on omantunnon asia.

Niissä syvyyksissä, missä kristillisyys asuu omantunnon-suhteessa, on kaikki muuttunut. Rakkaudelle on luonteenomaista, että rakastavainen, antaessaan äärettömästi, joutuu äärettömään velkaan. Mutta sellainen on äärettömyyden suhde, ja r. on ääretön.

Antaessaan rahoja ihminen ei suinkaan joudu velkaan, päinvastoin rahojen saaja joutuu velkaan. Kun sitä vastoin rakastavainen antaa sen, mikä on kaikkein korkeinta, mitä ihminen voi toiselle antaa, rakkautensa, niin hän itse joutuu äärettömään velkaan.

Kun on velvollisuus jäädä r:n velkaan toisillensa, on varhain ja myöhään, alinomaa valvottava, ettei r. saa milloinkaan viipyä itseänsä kuvastelemassa tai vertailemassa itseänsä toisten ihmisten r:een tai vertailemassa itseänsä suorittamiinsa tekoihin" (Kierkegaard).


Kirjallisuutta:
Henry M. Drummond, Rakkaus suurin kaikista (1908);
Sören Kierkegaard, Rakkauden teot (1926);
Yrjö J. E. Alanen, Luonnollinen ja kristillinen rakkaus (1934);
Henrik Müller, Guds kärleks lov (1930);
Anders Nygren, Den kristna kärlekstanken genom tiderna I-II (1936).