Kertoisitteko tarinanne!!!

Tavattiin opiskeluaikana samassa oppilaitoksessa. Oltiin jotain 22-23v. Ajatukset sopi hyvin yhteen, samoin luonteet, eli synkkas heti alusta saakka tosi hyvin. Mutta sänkyyn mentiin vasta vuoden päästä. Siihen mennessä tunnettiin toisemme jo aika hyvin ja oltiin hyvät ystävät. Opiskelu vei niin saatanasti aikaa ettei kumpikaan tarvinnut mitään ystävyyttä enempää. Kuin sitten opinnot vähän helpotti, alettiin viettää enemmän aikaa yhdessä, jolloin se rakkauskin sitten sai luvan leimahtaa kunnolla liekkeihin.
Siitä on nyt 18 vuotta ja ollaan edelleen onnellisesti yhdessä.

Eli toivoa on aina - ja varsinkin kakskymppisenä.
Kandee panostaa kunnon kivijalkaan, ettei suhde romahda kasaan heti ekan ongelman eteen tullessa, niin kuin nykyään näyttää niin monelle käyvän, jopa kerta toisensa perään.

Seurustelin ekan kerran 16-vuotiaana. Sitä kesti 7kk. Sen jälkeisistä suhteista pisin ylsi kahteen kuukauteen. Minua kehuttiin kauniiksi, älykkääksi ja mukavaksi. Kaikki miesystäväni olivat aluksi minuun lääpällään, mutta jo 4-5 viikon jälkeen kyllästyivät. Olin tosi onneton, koska mistään suhteesta ei tuntunut tulevan mitään, ja olin ihan ulalla, minkälaisiin miehiin sitten pitäisi tutustua, että suhteesta tulisi jotain? Jos kerran ne miehet, joiden kanssa oli molemmin puolinen kiinnostus, jättivät minut aina kuin nallin kalliolle. Olin myös yksin pitkiä aikoja (pisin jakso 3 vuotta).

Vähän sen jälkeen kun olin täyttänyt 30v., sanoin yhdelle ystävättärelleni, etten enää edes yritä löytää ketään miestä. Minulla on työ, hyviä ystäviä ja harastuksia. Olin aivan tosissani. Olin väsynyt pettymyksiin, mutta kuitenkin viimeisimmästä jo toipunut, omilla jaloillani seisova nainen.

Varmaan jo arvasitkin;) Kaksi viikko tämän jälkeen tapasin yhden toisen ystäväni kautta miehen, jonka kanssa heti synkkasi todella hyvin. No mikäs siinä, juteltiin, ja suostuin jopa treffeille. Pidin kuitenkin kiinni ajatuksestani elää itsekseni, enkä "antautunut tunteiden vietäväksi". Mies oli kuitenkin todella sinnikäs, ja parin kuukauden kuluttua totesin, että näköjään seurustelemme; tapasimme useita kertoja viikossa, vietimme öitä ja viikonloppuja yhdessä.

Siitä se alkoi. Kohta ollaan oltu 4 vuotta yhdessä, ja paremmin vain menee koko ajan. Yhteen muutettiin vuoden seurustelun jälkeen.

Missä ja milloin tapaa sen itselleen sopivan ihmisen, on tuurilla iso iso osa. Oma asennekin tietysti vaikuttaa (pitää olla avoin ja kunnioittaa sekä itseään että muita), mutta uskon, että isompi osuus on sillä, että ylipäänsä sattuu tapaamaan "hänet". Se voi tapahtua koska vaan. 20 ikävuotta ja rapiat ei todellakaan vielä ole huolestumisen paikka!

Tapasin nykyisen poikaystäväni yökerhossa. Olin kuitenkin nähnyt hänet kerran aikaisemmin koulussa ja hänessä oli jotain sellaista, joka sykähdytti. Tuolla yökerhossa olin aika huppelissa, koska olin pöydässä, jonne drinkit virtasi koko ajan. Hänkin oli pikku sievässä ja siitä se sitten lähti... Seuraavalla viikolla sain tekstarin ja hän kysyi lähtisinkö lenkille, ja minähän lähdin..

En olisi voinut uskoa, että tapaan elämäni miehen tuollaisessa paikassa! Mutta en ole katunut tippaakaan. Alkoholia hän ei käytä juuri yhtään ja on luonteeltaan aivan ihana. Minulla kävi kyllä uskomaton tuuri! Olemme nyt olleet yhdessä kolme vuotta, mutta ei vielä asuta yhdessä.

Luulen, että mahdollisia paikkoja, mistä voisi rakkaan löytää, voisi olla koulu, työ, kaverin kautta, kirjasto, lenkkipolku, joku harrastus... Mutta uskon siihen, että se iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa! Itsekin olin nimittäin ennen häntä päättänyt, että olen sinkku pitkän aikaa. Mutta toisin kävi.

Me tapasimme reilu vuosi sitten, kun olimme samassa paikassa aloittelemassa ennen baariin lähtöä. Paras ystäväni on hyvä kaveri nykyisen poikaystäväni siskon kanssa ja tämän siskon luona sitten tapasimme. Aluksi vain silmäilimme toisiamme ja juttelimme niitä näitä. Mies asui parin sadan kilometrin päässä, enkä uskaltanut ajatella mitään muuta kuin hauskanpitoa hänen kanssaan. Loppuillasta päädyimme samaan paikkaan ja juttelimme aamuun asti. Ihastuin korviani myöten hänen vihreisiin silmiinsä.. :)

SEuraavana päivänä hän lähti pois, mutta tajusin tyrkätä hänelle puhelinnumeroni. Luulin, etten koskaan näe häntä enää tai edes kuule mitään. Ja kuinka ollakaan hän halusi jo seuraavana viikonloppuna tulla taas katsomaan minua. Siitä se sitten lähti. Tapasimme parin viikon välein välimatkan takia,aloimme seurustelemaan ja rakastuimme toisiimme.

Nykyään sitten olen vaihtanut työpaikkaa ja muuttanut asumaan samalle paikkakunnalle miehen kanssa. Yhteenmuutto on suunnitelmissa. Onnellisia olemme, kun löysimme toisemme. :)

Sanottakoon vielä, että olin myös vannonut, etten koskaan enää ala seurustelemaan ja miehethän eivät minua enää satuta. Onnekseni törmäsin siis sattumalta aivan ihanaan mieheen ja annoin mennä tunteella.

Parkkipaikalla tavattiin ensi kerran, kun kaverini järjesti meille tältä tuiki tuntemattomalta mieheltä kyydin saatuaan miehen puhelinnumeron käsiinsä jonkun mutkan kautta. Se oli kesäkuinen tiistai vajaa kahdeksan vuotta sitten. Perjantaina koin ahaa-elämyksen, että haluaisin ehkä sittenkin tehdä lähempää tuttavuutta tämän miehen kanssa, hankin numeron, soitin hänelle, ja kutsuin kylään. Mies epäröi, mutta tuli kuitenkin. Iltaa vietimme telkkaria ja videoita katsellen, ja jostain kehittyi välillemme omituinen yhteenkuuluvuuden tunne. Suukko tai parikin vaihdettiin aamuyöllä, ja nukahdettiin vierekkäin. Sen jälkeen ollaan oltu joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta yhdessä lähes päivittäin :) Että sellaista. Ai niin, ja aamiaiseksi minulla oli tarjota kalapuikkoja!

Suhde on nykyään aina vain parempi... lämmin, läheinen, turvallinen, hellä, mutta kaiken imelän lisäksi riittää myös naurua ja joskus räiskettäkin.

Veljeni ensimmäinen oikea seurustelusuhde tuli kuvioihin vasta monta vuotta parikymppisten juhlimisen jälkeen... ja siitä seurustelusuhteesta tuli avioliitto ja pari ihanaa muksuakin jo. He olivat tällainen klassinen "kaverin veljen tyttöystävän kaveri päätyi samoihin bileisiin" -tarina.

Sisareni tapasi oman armaansa vähän vähemmän naisellisen harrastuksensa parissa.

sekakuoroon tsiikaan naisia, vaikka ne lauloi aivan skeidasti. Yks 21vee, jonka pepaa olin katsonut takarivistä muutaman viikon ihastu, soitti, tehtiin 3 lasta, ok-talo ja ollaan edelleen kuin vastaihastuneet:-)

50 mies tosin olen, mutta kerron silti.
Tapasin naisystäväni vaelluksella ensi kerran.
Liikuimme samaan suuntaan, ja puhuimme aina tauoilla ja ohittaessamme toisiamme. Tunsin alusta lähtien vetoa häneen, vaistoako, tai jotain. Hän oli myös liikkeellä ilman miesseuraa ja sormusta. Vaelluksen jälkeen aloitimme matkan kotiin samoilla busseilla, ja jatkoimme keskustelua. Se tuntui poikkeuksellisen luontevalta, ja kiinnostuin hänestä aina vain enemmän. Erotessamme vaihdoimme osoitteita ja numeroita jakaaksemme ottamamme valokuvat.

Lähetin hänelle postikortin kuvien mukana, ja ehdotin suoraan, että jatkaisimmeko kirjoittelua. Hän oli yllättynyt, mutta suostui. Meillä olikin yllättävän paljon keskusteltavaa, ja kirjeitä lähettelimme 4 kuukautta.

Hän ensimmäisenä ehdotti tapaamista, minusta tuskin olisi siihen ollut. Peräydyin ensimmäisellä kerralla, mutta keräsin sitten rohkeuteni ja suostuin. Rivien välistä olimme kumpikin jo huomanneet eroottista sävyä.

Menin luokseen valtavan jännityksen vallassa. Söimme, juttelimme, ja aloin vähitellen vapautua.
En ole hienosteleva tyyppi, joten sanoin hänelle suoraan, että olen kiinnostunut hänestä myös naisena. Jatkoimme suukottelujen ja hyväilyjen merkeissä ja menimme sitten saunaan. Siitä sitten alkoi suhteen seksipuoli. En tiedä mistä saimme kumpikin sen kaiken rohkeuden. Kaikki tuntui menevän alusta asti oikein.

Sovimme jo alussa, että ei sitten puhuta rakkaudesta. Yhteen emme aio muuttaa, pidämme kumpikin yksinäisyyden tuomasta vapaudesta. Eikä tässä iässä enää tulevaisuutta rakenneta.

Aiomme nauttia yhteisistä hetkistä niin kauan kuin jaksamme. Harrastuksia, keskusteluja, läheisyyttä, seksiä.

Vaikka uskottelen muuta, ero tulee varmaankin olemaan tuskallinen. Mutta se ei ole näköpiirissä vielä.

Mä olen aina ollut ujo tyttö, sellainen kiltti tyttö enkä olisi koskaan kuvitellutkaan että uskaltaisin tehdä aloitteen ja lähestyä miestä! Mutta sen tein ja nyt ollaan onnellisesti yhdessä.

Kaikki alkoi parisen vuotta sitten kun tapasin mieheni ravintolassa, ja istuimme koko illan samassa "porukassa", vaikkemme olleet toisiamme koskaan ennen nähneetkään. Siitä sitten jatkoille tutun luokse ja emme harrastaneet seksiä tai mitään muutakaan, nukuimme vain. Aamulla minä läksin ennenkuin mies ehti edes herätä. Pari kuukautta meni, enkä saanut miestä mielestäni, koska hän oli vaan niin "pysähdyttävä" tapaus ja niitä ei liikaa kävele vastaan!! Tapasimme sitten yks kaks samaisessa ravintolassa ja mies ei muistanut edes kuka olin!! Voi että olin pettynyt, mutta koska olin TODELLA kiinnostunut, menin miehen luokse ja sanoin että muistaako että olin hänen luona yötään ja hän sanoi etten ole voinut olla koska jos noin kaunis nainen olisi ollut niin hän sen varmasti muistaisi. Noh, enpä tainnut olla sellainen kaunokainen joka olisi mieleen jäänyt :):) ei siinä mitään, menimme taas jatkoille samaanpaikkaan ja todellakin nukuimme taas yhdessä. Aamulla se olin minä, joka pyysin numeroa! ja se olin minä joka ensimmäisen viestin lähetti, mutta hän pyysi sitten treffeille. Kävimme klassiset kolmet treffit ennenkuin harrastimme seksiä. Tätä jatkui pari kuukautta, tapailua, kunnes kaikki romahti ja hän ei kuulemma pystynyt sitoutumaan. Aikaa kului, emme tavanneet ja minä olin rikki. Sitten kuitenkin nyt olemme yhdessä, onnellisesti, rakastuneita, sitoutuneita. En voisi olla onnellisempi! Olen löytänyt täydellisen miehen, jonka luulin jo kerran menettäneeni, mutta josta kuitenkin kehkeytyi jotain ihanaa... aaah! :)

Mulla on ollut kaikennäköstä ihmissuhde kiemuraa teini-iästä lähtien, mutta eka "oikeaksi parisuhteeksi" kutsuttu käytiin läpi n.16-20vuotiaana. Kaatui kai nuoruuteen ja haluuni tutustua rauhassa itseeni ennen loppuiän päätöksiä. Sitten rupeskin niitä kaikenmaailman, tavalla tai toisella häiriintyneitä mulkeroita pyörimään kuvioissa. Näistä kuitenkin opin, että toimiva, hyvä parisuhde ihmisen kanssa jolla on selkärankaa ja kykyä tuntea, on enemmänkin hyvällä tuurilla eteen ilmaantunut lahja, kuin itsestäänselvyys. Mua on kai perheessä rakastettu liikaakin, kun kuvittelin niin pitkään varhaisaikusuuteen asti että kaikki ihmisethän on semmosia kivoja ja tykkäis musta ja ajattelisi munkin tunteita itsestäänselvästi.

Noh, tota mulkerovaihetta kesti itseasiassa aboot viitisen kasvattavaa vuotta jonka aikana mulle lopulta ei ollut enää niin väliä onko tapaamani ihminen siinä pitemmänkin aikaa tai ei.
Lopetin sen typerän miellyttämispainotteisen käyttäytymisen ja rupesin vaatimaan käyttäytymistä ja miellyttämistä muiltakin. Päätin kai jo itseänikin suojellakseni, että "pidetään ny edes hauskaa niin kauan kun kestää" ja harkitsin jo mimmoisessa talossa ja eläinkatraassa alkaisin elämään tulevia erakoitumispäiviä joskus kolmen kympin jälkeen ja haluaisinko ehkä adoptoida lapsen jos äidilliset tunteet herää joskus, vai hoitaa homman muulla tavalla. Ehkä samoja fiiliksiä kun sinulla nyt. "Mikäs tässä yksinkään ollessa, mukavaahan seuraa minä olen. Ne miehet ei ainakaan taida olla." Suorastaan nautin siitä että minä olin nyt se joka on niskan päällä. Jos joku tapailemani äijä rupes lässyttämään että "mun täytyy miettii asioita ja jutellaanko sitten kun olen käynyt tämän tilanteen läpi " niin mä sanoin että oo siellä tilanteessas ja parempi että unohdat mun numeron. Ja eihän ne unohda. Ne innostuu tosi paljon jos nainen ilmoittaa että minä en sinua odottele. Enkä enää odotellutkaan.

Kun kirves oli heitetty kaivoon ja rupesin keskittymään enemmän itseeni (ja voin hyvin) tajusin eräänä kauniina iltana (ehkä alitajuisesti prosessoin sitä jo aikaisemmin) tuntevani erästä ihmistä kohtaan jotain muutakin kun toverillisia tunteita. Tämän ihmisen olin tiennyt jo muutaman vuoden ajan erään harrastuksen parista ja kun taas eräs ilta olimme tähän harrastukseen liittyen tekemisissä ja painoin pääni väsyneenä hänen syliinsä kaverimielessä, mitä en ollut kuitenkaan ennen tehnyt, huomasin oloni jotenkin toisenlaiseksi kun lääppiessäni muita kavereita ja huomasin hänenkin naamastaan että nyt kyllä rikottiin jotain rajoja eikä tiedä mitä mieltä asiasta olisi. Hämmentyi kun arvokas engelsmanni joka huomaa tilanteessa jonkin pöyristyttävän etikettivirheen :). Mutta ilmeisesti oli ihan positiivinen kokemus koska ehkä pari tuntia sen jälkeen kysyi vielä jos tulisin iltaa istumaan. No, samainen väsymys mikä pisti mut painamaan pääni hänen syliinsä jo aiemmin, nukutti mut hänen luokseen illan hyvinkin myöhäisinä tunteina. Uusimme treffit ja pysyin sentään valveilla, jonka aikana tapahtui asioita joiden jälkeen sitten piti ruveta selvittämään että mitä ajatuksia tämä tilanne kummassakin herättää ja miten halutaan edetä. Nyt ollaan seurusteltu pari vuotta ja tuntuu ihan kohtalon eteen heittämältä aarteelta koko juttu. On hyvin vahva tunne että olen nyt löytänyt sen ihmisen kenen vuoksi olen käynyt läpi ne viisi kasvattavaa mulkerovuotta. Tämä on jotain niin arvokasta että ensin piti opetella elämää jotta en kävelisi minulle tarkoitetun onnen ohi tunnistamatta sitä. Näin mää uskon :)