Olemme reilun aikaa nähneet tyyliin kerran viikossa, suhde aika uusi vielä. Naisel niin kiiret opiskelurientojen yms. kanssa, että tunnen jääväni ulkopuolelle. En tahdo kuitenkaan olla riippuvainen ja vaatia "nyt pitää nähdä", nykyinen tapa kuitenkaan ei tunnu hyvältä. En jatkaisi tapailemista, ellen olisi hulluna häneen. Ei tässä keksi mitään ratkaisua, auttakaa viisaammat jotenkin. Keskustelu asiasta olisi tarpeen, mutta kun olen aloitellut näin, hän ottaa itseensä "yrittävänsä parhaansa koita ymmärtää". Mitäköhän sitä tekisi...
Oon vain sivu elämäs :/
ihahukassa
51223
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hei, eihän tuo pahalta kuulosta, varsinkaan, kun sanot, että olet hulluna tyttöön, :I.
Voisi kai se tilanne olla sellainenkin, kuten meillä ;), eli nähdään suurinpiirtein 2 krt./kk, miehen työkiireiden lomassa. Tällä hetkelläkin hän on ulkomailla, mutta jostain syystä mulla on vaan hirmu levollinen olo. Aina, kun nähdään, on intohimo ja kotoisuus asioissa kohdallaan.
Tunnen toki välillä jääväni ulkopuoliseksi, mutta ei kai ole tarkoituskaan, että hänen elämänsä olisi vain = minä ja me. Onhan sitä elämässä muutakin... Työt ja opiskelut on hoidettava, se on selvä. Kyllä ne opiskelut siitä sitten väistyvät, ja voitte aloitella sitten sitä tulevaisuuden suunnittelua tarkemmin. Hyvää kannattaa odottaa, eikös niin?
Siinähän tuli juuri sellaista mitä ajattelinkin, mutta ei tämä ns. normaalilta parisuhteelta tunnu. Kun tapaamme olen haltioissani, elämä tuntuu juuri oikealta. Se vain tapahtuu niin harvakseltaan. Tosiaan, elämässä on muutakin ja tahdon hänen ottavan kaiken siitä irti, tahtoisin vain jakaa suuremman osan siitä hänen kanssaan. Välillä tulee mietittyä, onko hän yhtä tosissaan kuin itse olen, kiitos kuitenki sanoista, toivottavasti tämä suhde lähenisi nyt jotenkin :)
Tai sitte käy kuten meillä.. Useampi vuosi kaukosuhdetta, nähtiin pari kertaa kuukaudessa. Ja nyt tuli ero. Sillon kun oltiin yhessä kaikki oli paremmin kun vois kuvitella. Olin ihan varma, että ollaan oikeita toisillemme, rakastin ja rakastan edelleen enemmän kuin mitään koskaan ennen. Toisin sitten kävi ja nyt sydän hajoo tuskasta..
on PALJON :D Varsinkin jos sitä vertaa omaan suhteeseen. Asutaan lähes 700km päässä toisistamme ja marraskuusta lähtien ollaan tavattu kahden kk välein. Toki pidempi aika kerralla, mutta silti. Seuraava kerta toukokuussa.
Ikävä on kamala, MUTTA molemmilla on työt omilla paikkakunnilla joten toistaiseksi mennään näin. Uskon, että aika aikaa kutakin, molemmat haluaa tulevaisuudessa enemmän.
Oman kokemukseni pohjalta voin sanoa että harvemmin näkeminen on sitäkin antoisampaa ja ihanampaa.Tutustuminen on intensiivisempää kauempaa kuin jatkuva hihassa roikkuminen.Ei kaukosuhde onnistu kaikilta, vaatii tiettyä luonnetta ja periksiantamattomuutta, todellista rakkautta ja välittämistä toisesta.Lopulta aika kuitenkin näyttää kuinka vankaksi ja lujaksi voi kahden ihmisen tarina muodostua.Vanha Klisee "hyvää kannattaa odottaa"...on edelleen voimassa:)Tsemppiä kaikille!