mies ei vaihtamalla parane.,.

Voin kertoa ihan kokemuksesta että kyllä se elämä siitä paranee kun vaan lähdet. Itselläni oli samanlainen tilanne, aloin tosi nuorena seurustelemaan ja oltiinkin yhdessä melkein 4v. Suhde oli ihan ok kaikinpuolin, mutta itselläni nuo tunteet jotenkin kokoajan vaan hiipu. Loppujenlopuksi en voinut sietää mieheni kosketusta, ja tunsin jotakin inhoa häntä kohtaan. Kerran erottiinkin mutta ajauduttiin uudestaan yhteen. Voin sanoa että se ei ollut viisasta!!! Loppuviimein erottiin lopullisesti, ja sanompa vain että se oli elämäni viisain teko lähteä! Nykyään olen miehen kanssa jota rakastan täydestä sydämestäni, meillä on puoltoistavuotias lapsi ja kaikki menee niin hyvin kuin vain voi. Eli tässä tilanteessa sanon että kyllä se vaihtamalla paranee :) Sinun tilanteessasi tekisin viisaasti ja lähtisin, koska nähtävästikään sinun osaltasi ei ole kyse rakkaudesta. Varmasti vielä löydät miehen josta oikeasti välität ja sitä kautta löydät onnen. Asiaa ei kannata pitkittää tai se on aina vaan vaikeampaa...teet myös samalla poikaystävällesi asiasta helpomman...tsemppiä :)

Moni miettii noita samoja asioita. Olet suhteellisen nuori, parikymppinen etkä elänyt koskaan omillasi. Mietit mistä olet jäänyt paitsi, pitäisikö jotain vielä kokea jne. Pelottaa, että tässäkö tämä sitten on (vaikka oletkin ihan hyvän löytänyt). Kun poikaystäväsikin on saanut muita kokea jne. Sanoisin, että normaaliahan toi on.

Aivan toinen asia sitten on, kuinka paljon suhteellisen nuori poikaystäväsikään on ennen sinua kerennyt kokea (eri asia kuin se, mitä hän antaa ymmärtää)...

Kyllä se "lopullisen" kumppanin valinta pelottaa vanhempanakin ihan yhtä paljon, sikäli on turha jossitella, että kumpa olisi tavannut vasta 10 vuoden päästä. Todellisuudessa sitten nuo samat panikoinnit vaan olisi edessä 10 vuoden päästä :).

Se, mitä kokisit jos olisit sinkku, olisi varmaankin muutaman miehen seksin merkeissä, iskemistä, tapailua, soiton odottamista, ohareita, pettymystä, sekä mukavaa että huonoa kohtelua. Voi hyvin olla että nykyistäsi parempaa et löydäkään. Miehen joka sitoutuu... Samalla pitäisi käsitellä se, että nykyisesikin kokisi kaikki samansuuntaiset säädöt tai löytäisi jopa uuden.

Tylsyys ja arjen sietämättömyys on asia, joka ei itsestään iän mukana helpota. Myös 30-vuotiaat kaipaavat jatkuvaa säpinää ja vaihtavat lennosta uuteen aina muutaman vuoden välein, kun todellinen parisuhde olisi vasta alkamassa. On myös ihmisiä, jotka ovat seurustelleet, kokeilleet sinkkuelämää, seurustelleet, löytäneet "sen oikean", tylsistyneet siihenkin ja taas sinkkuilleet.

Aina on jotain mitä kaivata, eikä koskaan ole kaikki hyvin. Parisuhde ei tee kenestäkään täysin onnellista tai poista elämän tylsyyttä. Jos ei tätä opi niin mikään suhde ei tule onnistumaan. Ei pidä odottaa liikoja (miltään) suhteelta. Jännitystä saa omaan elämäänsä muutenkin kuin hyvästä kumppanista luopumalla, jos vain uskaltaa tutkiskella, mikä siinä omassa elämässä (ei kumppanissa!) tylsistyttää.

Oma hyvä ystäväni meni pari vuotta sitten naimisiin ensimmäisen poikaystävänsä kanssa. Lapsi on nyt perheessä, oma asunto, auto... Ei se elämä hekumaa heilläkään aina ole, mutta keskinäistä kunnioitusta löytyy ja yhdessä voi parisuhdetta piristää. Ystäväni vinkki olisi, että ei kannata keskittyä siihen yhteen tunteeseen, että mistä ehkä jää paitsi, vaan siihen mitä jo on.

Tunteet on "vain" tunteita, ja kun ikävälle tunteelle ei anna liikaa painoarvoa, voi huomata että se menee jonkin ajan päästä ohi. Silloin voisi harmittaa herätä jonkun baaripanon vierestä, eikä olisi enää sitä läheistä "ystävää", jolle soittaa iloista ja suruista. Baaripanon kanssa harvemmin niitä iloja ja suruja paljon jaetaan..."se on moro, soitellaan"...

Itse koin nuoruudestani samoin kuin sinä nyt. Seurustelin kaksi vuotta. Kihloihin mentiin, sitäkään sen enempää ajattelematta. Asuttiin yhdessä kolme vuotta. Minua ahdisti ajoittain, koska naimisiin menoa hänen kanssaan en ajatellut ja en yleensäkään tulevaisuutta. Huolehdin ehkäisystäkin hyvin. Muutenkin minulla oli silloin samanlaisia tuntemuksia kun sinulla on nyt. Kohtalo kai sitten puuttui peliin. Kihloissa ollessa tapasin yllättäen eräällä matkalla tulevan aviomieheni ja se oli menoa se. Jotenkin tuntuu, että hän ei ole sinulle se oikea, vaikka jokainenhan ne ratkaisut itse tekee omassa elämässään.Kuuntele sydämesi ääntä!

Niin, minä tuolla ylempänä tilitin eron tuskaani. Ehkä tuossa iässä ei kannattaisi tehdä sitä virhettä, jonka oma mieheni ilmeisesti teki. Hän otti vastaan ensimmäisen tielleen tulleen tarjokkaan, minut, jota luuli rakastavansa. Muutaman lapsen ja parinkymmenen vuoden päästä hän huomasi elämänsä olleen kärsimystä. Tässä vaiheessa kärsimys astuu perheen muiden osapuolten elämään.

Ota jalat allesi äläkä tyydy "ihan kivaan". siitä seuraa vain surua ja murhetta aivan liian monelle.

kiitos kaikille vastanneille! viestinne ovat herättäneet minussa uusia ajatuksia, joita aion pohdiskella syvällisemmin.

voi olla, että tämä nykyinen tilanteeni on elämäni ensirakkaus, josta alkaa liekki vähitellen hiipua - niin surulliselta kuin se kuulostaa ja tuntuukin. en halua/kykene/pysty tekemään kuitenkaan mitään spontaania äkkilähtöä, vaan haluan antaa itselleni ja suhteelleni vielä aikaa ja katsoa miten tilanne etenee. mitään peruuttamatonta en tässä vaiheessa voi tehdä, sen verran tunteita minulla vielä on. katsotaan mitä kesä tuo tullessaan, kun lähden kotipaikkakunnalleni kesätöihin ja suhteemme saa vähän breikkiä. ovat nämä kyllä pirun vaikeita asioita, ja pitää varmaan jutella poikaystävälle tuntemuksistani - tosin hienokätisesti, en voi paukauttaa päin naamaa asioita, joita en ole selvittänyt täysin varmaksi vielä itsellenikään. *syvä huokaus*

Ollaan seurusteltu 9 vuotta, olen 24-vuotias, ja hän on ensimmäinen poikaystäväni. Tuntuu että olen oikeastaan miettinyt tuota samaa asiaa varmaan puolet seurusteluajastani, ja välillä ahdistaa ihan pirusti. En kuitenkaan ole pystynyt lähtemään koska olemme parhaita ystäviä, ja vaikka tunteet ja fyysinen vetovoima ovat hiipuneet, on hän kuitenkin yksi rakkaimmista ihmisistä elämässäni.

Nyt olen kuitenkin alkanut katsella muita miehiä ja ihastunutkin aika pahasti, tunnen mielessäni jo pettäväni häntä kun ajattelen kaikkea muuta kuin häntä. Olen myös tavannut ihmisen jonka kanssa olen täysin samalla aaltopituudella ja pystymme vaihtamaan ajtuksia aivan eri tasolla kuin nykyiseni kanssa. Olen puhunut näistä asioista jo poikaystäväni kanssa, hän ymmärtää ajatukseni mutta itse hänellä ei ole mitään tarvetta erota eikä hän ole sitä edes ajatellut. Tuntuu niin pahalta jo puhua hänen kanssaan erosta että en tiedä kuinka tulisin toimeen ilman häntä.

Mutta kuten joku jo mainitsikin, kannattaako tällaisessa suhteessa olla jossa jatkuvasti kyseenalaistaa sen onko hän minulle se oikea, vaikka kuinka hyvin tultaisiin toimeen. haluaisin tietää miltä tuntuu rakastaa jotain ihmistä joka solullaan, ja nimenomaan niinkuin puolisoa kuuluu, ei ystävää...

moi, varmaankin olet oikeassa monessakin asiassa, siinä, että olet alkanut seurustella kauhean nuorena, ja arki on välillä tylsää pitkissä suhteissa. siinä, että mietit nyt nuorena muitakin vaihtoehtoja, mutta todennäköisesti myös siinä, että jos ja mikäli, miehesi on hyvä ja kiva ja kaverisi, ja kiltti, kohtelee kunnioituksella ja rakastaa sinua jne. niin parempaa et varmaankaan tulekaan löytämään.

mitä sitten voisit tehdä?

alkaa vaikka elämään omaa elämääsi?

tuntuu niinkun kaikki sun harrastukset ja juhlimiset ois sun poikaystävästä kiinni? niinkun sulla ei ois omaa kaveripiiriä ja elämää? vaikka sanotkin, että voitte mennä, niin voitteko? menettekö? otatko sä todella itse vastuun omasta onnellisuudestas, vai onko tää nyt joku "mies, tee minusta onnellinen"-juttu. kukaan mies ei tule koskaan tekemään, täydellistä suhdetta ei ole.
ei se vieras mies tuo siihen kun uuden pippelin, ja siinä nyt ei mitään ihmeellistä ole. sori vaan, mutta jos seksi on tylsää, sitä voi parantaa omassa parisuhteessaankin, eikä vaihtamalla miestä ja muuten sä voit saada saman riemun miehistä ihan vaan kavereinakin. ja myös vähän väriä ja flirttiäkin joskus, jos se on turvallista, ettei itteään sotke mihinkään. kannattaakin olla sekä naisia että miehiä kavereina, että tulee vähän aina eri värejä.

mikä siinä uudessa suhteessa sitten olisi niin uutta? te aloittaisitte, sä toistaisit itteäs, suhde vakiintuis, ja sä miettisit samaa kohta?

etkö sä vois hankkia jotain omaa kivaa tekemistä, ja sitten te yhdessä jotain, ettekö te voi ruvata harrastaan jotain uutta yhdessä, keksiä seksipelejä, olla välillä eri paikoissa, tyyliin vaikka matkoilla, lähteä myös vaan omien kavereitten kanssa reissuun, elää myös itsenäistä elämää? sillonhan sun elämäs jännitys ois kiinni susta? ja tulla sitten kotiin, halata ja pussata, pelata niitä pelejä, jutella kaikesta mitä onkaan sattunu, TEHKÄÄ ELÄMÄSTÄNNE KAIKINPUOLIN JÄNNITTÄVÄMPÄÄ! yhdessäkin, mutta ennenkaikkea itse.

ei ne yhden illan jutut ja ryyppääminen mitään elämänkokemusta ole, vaan tyhjänpäivästä sähläämistä, kukaan ei vaan viitsi tunnustaa. aivan turhaa ajan haaskausta: ne kaikki sinkut ettii sieltä klubeista ja pubeista sitä, mikä sulla on jo eli parisuhdetta. se "villiä sinkkuelämää" on tämän hetken suurin trendi VALHE!!! käyppä yksinäsi baareissa selvinpäin ihan vaan katsoakses näitä villejä sinkkuja ja mieti onko niillä tosiaan oikeesti hauskaa. suurinosa on turpa täynnä, örveltää, nolaa ittensä, on epätoivoinen katse silmissään, ja metsästämällä metsästää että ois ees joku. pieni osa on kyllä niitäkin, jotka vaan tyyliin on tullut todella tanssimaan ja juttelemaan kavereitten kanssa, mutta ei niillä se ulospäin siltä "villiltä" näytä. se villeys on televisiossa, ja se taas on fantasiaa, ei totta.

ja miksi sä ahdistut siitä perheestä, kukas sen nyt on pakottanut heti hankkimaan? kyllä jotkut seurustelee vaikka kuinka monta vuotta, ennen kun lapsia hankkii, ja kyllä lapset ehtii hankkia, vaikka tossa 20-40 vuotiaana, että riittäskö sellanen 20 vuotta joustoksi??? minkä hiton takia sun nyt pitäisi mennä kihloihin ja hankkia lapsia ja tietää koko tulevaisuutes, etkö sä vaan voisi tehdä nykyhetkestä ittelles sopivaa ja onnelisempaa?

oisko se mitään, että ei tekemällä tekis ittelleen ongelmia asioista, mitä oikeasti suurimmaksi osaksi ei ole olemassa? mitä jos ongelma onkin siinä, että sulla vaan menee liian hyvin, etkä sä osaa sitä arvostaa?

toisaalta, kaiken tämän jälkeen, vaikka sä eroaisitkin, niin ei sun elämä siihen tuhoudu. tulee uusia, ja päivät menee eteenpäin. sun miehes unohtaa sut, ja sä unohdat sen. that's it. sellasta on elämä.