Munun avomiehellä on syntymäpäivä. Paitsi ettei enää vietä syntymäpäiväää koska hän on kuollut.
Miten kertoisin jälkeen jääneille totuuden? Hän tappoi itsensä. Olen tähän asti pitänyt asiat sisälläni toisten takia, ja ajatellut että hyvä on etteivät tiedä, niin on levollisempi olla.
Mutta onko oikein että kannan kaikkien edestä totuutta - ja tuskaa..?
Ajattelin aikoinaan, että parempi yksi sureva kuin monta itkevää.
Mutta huomaan että päivä päivältä se taakka painaa enemmän.
Miten kertoisin jälkeen jääneille totuuden? Hän tappoi itsensä. Olen tähän asti pitänyt asiat sisälläni toisten takia, ja ajatellut että hyvä on etteivät tiedä, niin on levollisempi olla.
Mutta onko oikein että kannan kaikkien edestä totuutta - ja tuskaa..?
Ajattelin aikoinaan, että parempi yksi sureva kuin monta itkevää.
Mutta huomaan että päivä päivältä se taakka painaa enemmän.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otan osaa menetyksesi johdosta.
Se vaan on niin, että mitä pidemmälle jaksat pitää asian sisälläsi, niin sitä helpommaksi teet elämän toisille ihmisille. Mun mielestä sun tulee kuitenkin joskus kertoa asiasta läheisillesi, vaikka siihen voi mennä aikaa vuosikausiakin. Se jää sun tehtäväksi arvioida, milloin he ovat valmiita kuulemaan totuuden. Vanha sanonta "aika parantaa haavat" pätee tässäkin, ja tämä pätee sekä suhun että läheisiisi.
Voimia sulle.
En ole ihan varma siitä, kuinka paljon voi aina luottaa siihen omaan salailulla "suojeluun"...
Usein sitä olettaa valmiiksi toisten puolesta, miten he mihinkin asiaan suhtautuvat... Varmasti tieto aiheuttaa ahdistusta, mutta kuinka paljon lopulta? Vaikuttaako tähän oletukseen kuinka paljon ne omat tuntemukset?
Totuus ei muutu, vaikka sen saisi tietää vasta myöhemmin. Se kuitenkin vääjäämättä tarkoittaa sitä, että jo kertaalleen käsitellyt vaikeat tunteet ja arpeutuneet haavat joudutaan uudestaan avaamaan taas uuden tiedon valossa...Sekö todella vähentää muiden omaisten tuskaa?
Eikö helpointa olisi kuitenkin saada tietää totuus heti, jotta sen voi käsitellä pois. Paraneminen voi todella alkaa vasta, kun totuus on tiedossa. Aloittajakin säästyy myöhemmältä omaisten vihalta, kun salasi totuutta, jonka johdosta vuosien "paranemistyö" pitääkin aloittaa alusta. Onko se pitkä raskas salailu (oman olettamuksen mukaan toisten hyväksi) sen arvoinen, että kiitokseksi saakin omaisten vihan niskaansa? Turha nimittäin odottaa saavansa ymmärrystä "taakan kantamisesta". Juuri kun on tehnyt pitkän työn asian käsittelyssä ja pikku hiljaa hyväksymisessä, matto vedetään alta kun vuosien surutyö perustuikin valheeseen...?
Siinä kun ei välttämättä auta kauheasti selitykset, että "ajattelin vain teidän parasta ja suojelin teitä"... Niin. Totuudelta. On äärimmäisen vaikea päättää toisten ihmisten puolesta, mikä heitä lopulta suojelee. Totuuden kertomalla ei koskaan voi kovin vikaan mennä.
Teet oman taakkasi vain raskaammaksi salaamalla.
Vanha sanonta: Totuus tekee vapaaksi pätee aina. Se ikäväkin totuus puhdistaa ja tekee ennenkaikkea oman mielesi vapaaksi.
Ketä "suojelet" salaamalla - vaikka totuus tekeekin kipeää, niin kuolleen miehesi läheisillä on oikeus tietää totuus...ehdotan, että keräät rohkeutta ja kerrot avoimesti heille asian niinkuin se on.
Usko pois, vain näin saat yhä painavammaksi käyvän taakan pois harteiltasi. Salaaminen on raskasta ja surukin alkaa helpottamaan, sillä aika parantaa, vaikka arvet jäävätkin.
Voimia ja rohkeutta sinulle.