Koulukiusaamistarina

Tahdon kertoa tarinani niin kiusattujen kuin kiusaajienkin auttamiseksi. Haluaisin saada kiusaajat miettimään edes sekunniksi mitä he voivat aiheuttaa, kiusatut ymmärtämään edes sekunniksi etteivät ole ainoita. Kumpikin voi pelastaa.

Mä tiedän että mä olin erilainen. Mä en ryypännyt viikonloppuisin. Mä en meikannut kouluun. Mulla oli s-ja r-vika. Mä en töhrinyt koulun seiniä. Mä en polttanut röökiä. Mä en ollut hikipinko. Mä en pärjännyt koulussa, mutta en jäänyt luokallekkaan. Mä en ollut kiusaaja, niinpä musta tuli kiusattu.

Seiskaluokan ensimmäinen viikko oli ainoa josta koulussa pidin. Ainoa viikko jolloin en joutunut kiusatuksi. Ainoa viikko jolloin en saanut kuulla olevani sössösussu tai sössis (puhevikani takia), lutka,huora yms.. Ainoa viikko jolloin joku oli ystäväni oikeasti. Ainoa viikko jolloin minua ei tönitty välitunnilla. Ainoa viikko jolloin oikeasti elin. Lukuunottamatta niitä viikkoja jolloin lintsasin, olin kipeä tai oli lomaa.

Seiskaluokan alussa mut otti ensimmäisenä hampaisiinsa kaksi vuotta vanhempi Petra. Luulin silloin kärsiväni. Mutta se oli vasta alkua. Ensimmäiset viikot ainoastaan Petra oli perässäni. Haukkui,nimitteli,töni,puhui muille valheellisia asioita yms.. En uskaltanut laittaa vastaan. Olin seiskaluokan alussa epävarma tyttö, joka ei uskaltanut sanoa takaisin mihinkään. Muutaman kuukauden päästä sisälleni kasvoi uhma, joka kertoi etten ansainnut rooliani. Aloin vetämään koulussa kovaa roolia. Se ei kuitenkaan lopettanut kiusaamista. Ei edes vähentänyt. Pahensi vain.

Eräs kohtaus koulun käytävältä:

-Hei sössis, odota vähän, Petra huusi.
Olin kuin en olisi kuullutkaan mitään ja jatkoin matkaani eteenpäin. Yhtä-äkkiä Petra repäisi minut kädestä alas ne muutaman rappusen jonka olin ehtinyt ylös.
-Sössösussu hei, halut sä turpaan?, Petra uhitteli ja vieressä seisoi Katja, Petran ystävä.
-Anna tulla sitten, sanoin, enkä sanaakaan enempää.
Sekä Petran että Katjan kasvot venähtivät yllätyksestä.
-Mee polvilles ja pyydä armoa niin selviit ehkä toi ruma naamataulus ehjänä luokkaan, Petra jatkoi.
Katja vain nyökytteli vieressä. "Petran pieni palvelija Katja", ajattelin mielessäni.
-En, sanoin.
Petra otti mua kurkusta kiinni niin etten saanut henkeä.
-Mitä sä sanoit?, Petra kysyi.
En pystynyt puhumaan koska en saanut ilmaa. Yhtä-äkkiä tönäisin Petraa nopeasti ja tämä lensi muutaman metrin taaksepäin.
-Mä sanoin että EN!, mä huusin Petralle ja lähdin kohti luokkaa.
Kyyneleet polttivat silmäkulmissani mutten näyttänyt sitä Petralle. Tämän erän mä olin voittanut 6-0.

Petrasta mä en kuitenkaan selvinnyt niin helpolla. Hän jatkoi sitkeästi kiusaamistaan. Tosin fyysinen väkivalta jäi tähän yhteen kertaan, jolloin oli tönäissyt Petraa. Pieniä tönimisiä ja muuta oli, mutta enemmän kiusaaminen oli henkistä.Lopulta en enää jaksanut vaan menin kertomaan reksille, jolloin reksi lupasi että se loppuisi tähän hetkeen. Olin epävarma, mutta ajattelin että hyvä jos niin tapahtuisi. Petra oli otettu puhutteluun, mutta mitäpä se olisi auttanut. Nyt sain vielä kaiken muun lisäksi kuulla olevani kantelija, valehtelija yms.. Yritin käydä vielä pari kertaa reksillä, mutta se ei auttanut mitään. Henkinen kiusaaminen paheni ja fyysinen jäi pois, koska Petra oli huomannut mun olevan fyysisesti vahvempi ja henkisesti heikompi.

Toinen vähemmän hauska tapaus Petran kanssa oli mun entisen bestiksen Hannan järjestämä. Petra oli saanut Hannan puhuttua mua vastaan ja mä olin joskus sanonut Hannalle että mä en Petraa pelkää. Hanna taas oli kertonut sen Petralle. Petra taas puolestaan lähetti sanansaattajansa Hannan puolestaan kertomaan mulle että jos uskaltasin näyttää naamaani perjantaina kaupungilla olisin kuollut. Hanna käski mun nyt sitten näyttää etten pelkää Petraa. Luonteeni ei antanut periksi olla lähtemättä niille kulmille jossa tiesin Petran olevan perjantaisin. Pian näinkin Petran,Katjan, Hannan muutaman muun tulevan mua vastaan. Sydän pamppaillen jäin paikoilleni. Luonteeni ei antanut vieläkään periksi lähteä karkuun, vaikka näin millaisella porukalla Petra oli liikkeellä. He kävelivät suoraan eteeni, Petran kasvot olivat melkein omissani kiinni. Katsoin Petraa julkeasti silmiin, vaikka oikeasti pelkäsin. Ainoa mitä tapahtui oli se että Petra hieman tönäisi mua ja he kävelivät sanaakaan sanomatta pois. Turpaan ei siis tullut.

Ainoa joka sai Petran lopettamaan oli Jani. Mä en edes tiennyt että Petra ja mun luokalla oleva Jani olivat sisaruksia. Jani oli kuullut ja nähnyt tarpeeksi ja se oli kuulemma mennyt huutamaan Petralle jotain tähän tyyliin: "ootko sä todella niin tyhmä että kiusaat jotain ittees nuorempia, oot sä niin raukka? Kiusaa ittes ikäsiä jne.. jne.." Petran kiusaaminen loppui siihen hetkeen. Kuulin tämän Sannalta, joka oli Janin ystävä. Ainoa hetki jolloin tunsin minulla olevan yhteyttä keneenkään omaan luokkalaiseeni oli kun sanoin ruotsintunnin alussa Janille: "kiitos". Jani nyökkäsi kasvot vakavina. Niin vähän tarvittiin siihen yhteyteen, mutta silti niin paljon.

Kun pääsin Petrasta eroon, alkoikin joululoma jo kolkuttelemaan ovelle. Lomalla oli vielä jäljellä jotain todellisesta minästäni. Sitä ei ollut pystytty täysin tuhoamaan. Joululoman jälkeen kuvittelin saavani olla hetken rauhassa, mikäli Petra ei innostuisi uudelleen. Petra ei koskaan tehnyt minulle enää mitään, jollei vihaisia katseita lasketa. Sen sijaan rinnakkaisluokallani oleva Sami ja "hänen jenginsä" olivat seuraavat kimppuuni käyjät. Sami oli porukkansa ehdoton kingi ja johtaja ja ilmeisesti hänen oli pakko leikkiä kovaa säilyttääkseen paikkansa. Jälleen alkoivat tutut nimitykset "sössösussu","sössis",huora,lutka jne.. Ajattelin sen olevan hetkellistä ja ohimenevää, mutta ei. Sami usutti porukkansa kimppuuni jatkuvasti.

Kohtaus koulun käytäviltä: -Kattokaa sössösussu menee tuolla, kuulin Samin huutavan. Jatkoin matkaani tyynesti vaikka nimitys sattuikin. Virheekseni satuin menemään erääseen käytävään jossa ei ollut muita. Sieltä ei päässyt ulos kuin sitä kautta Sami ja hänen jenginsä tulivat. Menin käytävän päähän seisomaan, enkä näyttänyt pelkoani. Sami käski yhden ystävistään jäämään ovelle ja tuli muutaman muun kanssa luokseni. -Halut sä sössösussu turpaan?, kuului tuttu lause jälleen kerran. Sami ei ollut tätä ennen uhkaillut minua, hänen ystävänsä kylläkin. -Anna tulla, vastasin. Sami oli selvästi tiennyt että vastaan niin koska ei yllättynyt yhtään, vaan hänellä oli nopeasti vastaus valmiina:
-Siis haluat vai?
-En kai mä pysty sua estämäänkään, sanoin kovalla ja päättäväisellä äänellä-
-Vitun tyhmä lutka, Sami sanoi, kääntyi ja käveli pois. Seiskan loppuajan olivat Sami porukoineen kimpussani.

Kasilla alkoi vasta se todellinen helvetti. Päätökseni nostaa numeroita hävisi parissa viikossa kiusaamisen alettua ensimmäisenä päivänä. Ensimmäisinä kimpussani olivat jälleen Sami porukoineen. Fyysinen väkivalta oli jälleen melko vähäistä, mutta henkinen oli sitäkin pahempaa. Nimityksiä,tönimisiä,pilkkaamisia.. Ei ehkä kuulosta jonkun mielestä pahalta, mutta välitunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen, kun kuulet samat nimitykset, alkaa se pikkuhiljaa tuntumaan pahalta. Edelleen pidin kovaa linjaa siinä kun minua uhkailtiin, en antanut paineen ja pelon näkyä ulospäin. Huuteluihin ja nimittelyihin en viitsinyt vastata mitään. Mielestäni se oli niin lapsellista käytöstä kasiluokkalaiselta.

Pian kimppuuni alkoivat tulemaan myös minua vuotta nuoremmat pojat, jotka olivat olleet samassa koulussa ala-asteella. He kehittivät minusta jonkinlaisen pilalaulun, jota en kuitenkaan kuullut ikinä kokonaan. Kiusaajina pahimpina olivat neljä poikaa jotka liikkuivat aina samassa porukassa.
Pahimman tempun pojat tekivät kasin talvella. Ei siksi että se olisi sattunut minuun eniten, vaan siksi että menetin äitini luottamuksen pitkäksi aikaa. Olin aina ollut äitini kanssa hyvissä väleissä ja hän luotti minuun. Tämä tapaus kuitenkin mursi ymmärrettävästi sen luottamuksen pitkäksi aikaa:
Olin discossa, yksin. Alkuryysiksessä huomasin tämän porukan olevan takanani. Yritin olla kuin en olisi huomannutkaan heitä. Ihmeekseni pojat vain moikkasivat minulle, eivätkä sanoneet mitään ilkeää. Kuvittelin jo hetken heidän rauhottuneen. Kotiin mennessäni heitin vaatteeni pyykkikoriin ja menin nukkumaan. Seuraavana aamuna aikaisin äitini herätti minut. Oli lauantai ja ihmettelin mistä oikein oli kysymys.
-Mitä nää oikein on?, hän kysyi ja kaivoi farkkujeni takataskusta valkoisia pillereitä. Hämmästyneenä katsoin ensin farkkuja. Kyllä ne olivat ne jotka minulla oli eilen ollut päällä, katsoin pillereitä. Mistä ne sinne olivat tulleet?
-Hyvä kysymys, vastasin äitini kysymykseen. Äitini oli aika shokissa ja sanoi vievänsä pillerit töihin ja selvittävänsä siellä mitä ne olivat. Lisäksi hän sanoi että minä olisin kotiarestissa siihen asti kunnes asia selviäisi. Olin itsekkin aika paniikissa, koska epäilin pillereiden olevan huumeita, jotka joku oli laittanut taskuuni. Äitini ei koskaan vienyt pillereitä töihinsä, eikä koskaan selvinnyt mitä ne olivat. Vasta maanantaiaamuna sain selville että ne oli laittanut taskuuni eräs niistä vuotta minua nuoremmista pojista jotka olivat seisoneet takanani discon jonossa. Hän hyräili tavallista pilalauluaan, jota en edes enää jaksanut kuunnella. Yhtä-äkkiä hän karjaisi kovalla äänellä, juuri pilalaulun tahtiin:
"Sössön taskuun tippui pillereitä, pillereitä. Sössösussun taskuun tippui pillereitä."
Katsoin häntä murhaavalla ilmeellä ja kävelin kyyneleet silmissä pois. Yritin kertoa asiasta kotona, mutta en saanut sitä koskaan kerrottua.

Kasin talvella oli jo puoli koulua kimpussani. Kiusaajia oli niin seiska,kasi,kuin ysiluokilta. Niin omalla luokalla, kuin muillakin luokilla. Tunneilla minulle naurettiin jos vastasin väärin tai lausuin jonkun vieraskielisen sanan väärällä tavalla. En enää uskaltanut edes yrittää vastata ja numeroni tippuivat entisestään. Joka välitunti minua tönittiin kymmeniä kertoja, vaatteitani revittiin, lumipalloja heiteltiin, vettä heitettiin naamaan, mutta paljon pahempaa oli henkinen väkivalta joka ajoi minut masennukseen. Lopulta äitini ja luokanvalvojani sopivat keskenään että menisin juttelemaan koulukuraattorin kanssa. Suutuin tästä selkäni takana sovitusta asiasta niin että uhkasin lintsata niin kauan että se päätös peruttaisiin. Eivät he paljon muuta voineen. Ja koululaitoksen johtajat levittivät toivottomina käsiään, mitään ei ollut tehtävissä. Kiusaajia oli liikaa.

Ysillä aloin lintsaamaan paljon. Kävin koulua harvoin ja varsinkin saksantunneilta olin poissa, sillä tunneilla oli muutamia pahimpia kiusaajiani. Siitä syystä saksa oli joulutodistuksessa nelonen ja luokanvalvojani joka opetti saksaa uhkasi luokalle jäämisellä. "Ei enää jumalauta yhtään vuotta tässä koulussa", ajattelin ja pänttäsin seuraavaan kokeeseen hullunlailla. Tulos oli laiha mutta pelastava: 5- . Saksannumerokseni tuli 5. Tästä saan kiittää myös Nikoa joka ihanasti auttoi minua selviämään tunnit.

Selvisin kolme vuotta, mutta jäljet ovat edelleen näkyvissä. Minulta tuhottiin itsetunto,kunnia,taito rakastaa ja välittää ja paljon muuta. Mutta jostain pohjimmaisesta sopukastani olen edelleen se sama kapinoiva tyttö joka seiskan alussa. Vain paljon vanhempana, kokeneempana ja pikkuhiljaa vahvempana. Viimeisenä haluan huomauttaa että Sami on saanut anteeksi. Hän oli yksi pahimpia kiusaajiani, mutta ainoa joka pyysi anteeksi. Sami on todella aidosti muuttunut ja pahoillaan aiheuttamastaan mielipahasta. Samin kanssa asiat on sovittu, vaikka hänenkin kiusaamisensa jäljet on luettavissa särkyneestä sydämestäni.