MIKÄ MEITÄ VAIVAA!!!

Näinhän se tuppaa mänömään...

Jo Jeesus aikanaan kehotti epäitsekkääseen rakkauteen...meniköhän ihan kuuroille korville, vai onko meillä vielä toivoa...?

olla sitäkin, että monet teeskentelevät ihastuneina toisilleen ja totuus astuu esiin alkuhuuman jälkeen. Eli ihmisten tulisi olla alusta asti rehellisesti sitä mitä ovat, silläkin uhalla että yritelmä menee pieleen. Jos se menee, niin siitäpähän ainakin tietää ettei ole tutustunut itselle oikeaan ihmiseen.

Meillä on mennyt kyllä niin, että alussa ajattelin että kamalaa, en ainakaan tuon kanssa aio jatkaa. Mutta toinen halusi tapailla ja nyt on kyllä maailman kirjat kääntyneet niin, että elämässäni on ihana mies ja hänestä haluan pitää kiinni. Olemme tapailleet kaksi ja puoli vuotta. Ja rakastan häntä syvästi.

...se siis epäitsekkyyttä jäädä suhteeseen, jossa ei halua oikeasti olla? Onko se itsekästä, jos ei halua näytellä, että rakastaa toista? Onko todellisten tuntojen julkituominen itsekästä vai pitääkö ne kätkeä, ettei toiselle tule paha mieli? Todella naiivia ajatella, että elämästä selviäisi pahoittamatta kenenkään mieltä. Ajattelepa sitä valheiden ja petoksen verkkoa, johon se, ettei haluta loukata, johtaisi!

Moni varmasti ajattelee useinkin omaa persettään, mutta miksi se haittaisi ketään epäitsekästä? Todella itsekäs ihminen kokee toiset itsekkäät ihmiset uhaksi, ja vaatii itsekkäästi toisilta epäitsekkyyttä.

Miksi se yksinjääminen olisi paha juttu? Minusta se on aina paljon parempi ratkaisu, kuin pettää itseään uskottelemalla epätyydyttävässä suhteessa kumppanilleen, että rakastaa. Jos jostakusta tulee entinen, sille on syynsä, eikä kukaan varmasti niitä syitä unohda ja ala miettiä "pikkusen liian myöhään mitä on menettäny". Eikä se ole lainkaan vahinko. Eteenpäin.

Itse olen syntynyt ilman minkäänlaista lusikkaa, silloin kun kulta, hopea, pronssi ja rautalusikat jaettiin.

Jäin jo pienenä poikana orvoksi, kun vanhempani kuolivat auto onnettomuudessa. Olin vasta 12 vuotias, herkässä varhaispuberteetti-iässä oleva nöösi.

Kasvatin paksun kuoren. Kuori suli vasta 22 vuotiaana, tavattuani ihanan naisen. Olimme yhdessä 15 vuotta. Vuosiin mahtui upeita hetkiä ja olimme toistemme parhaat kumppanit. Lapsia saimme 4, jokainen rakkaudella tehtyjä.

Tein pitkää päivää, provisiopalkattuna kiersin ympäri Suomea, ajaen mahdollisimman usein kotiin yöksi.

Rohkaisin naistani työelämään ja opiskelemaan.

Hän lähti. Uraputki vei. Hän vähätteli työtäni sanoen: "olethan provisiopalkalla"..

Lasten vienteihin ja hakuihin tarhasta virsi oli sama.

Laskin hänelle meidän nettopalkat: hänen 1250e ja omani 4700e. Oma palkkani muodostui edelleen vain tehdystä tuloksesta. Olin valmis maksamaan hänelle hänen palkkansa verran, mikäli hän joustaa niin että pääsisin tekemään töitä, vaikka rahamme oli aina yhteisiä.

Viimeinen tikki oli hänen tokaisu:"sinä viet lapset harrastuksiin, teet läksyt ja tiedät lempiruuat, koska kokkaat. Olet kuin yksinhuoltaja". Tähän vastasin: "siltä tuntuu".

Seuraavana päivänä marssin tekemään eropaperit.

Nyt, reilu 2 vuotta myöhemmin, en kadu päivääkään. Lasten kanssa nähdään säännöllisesti. Exä vastusti lasten tuloa asumaan luokseni ja onnistui mustaamaan maineeni yhteisille ystävillemme. Onneksi vanhat OIKEAT ystävät säilyi. Ihmettelen edelleen, mikä teki upeasta ihmisestä hirviön. Narsistinen ja itsekeskeinen ihminen nostaa yllättävissä paikoissa päätään.