Olen laittanut eropaperit postiin pari kuukautta sitten (lähes 20 v liitto). Mies on muuttanut pois. Tavaroita jaetaan ja tarkempaa ositusta mietitään.
Minua ei itketä. Mua harmittaa tekmättä jääneet asiat ja haihtuneet unelmat. Tiedän kuitenkin, että kyse on nimenomaan minun särkyneistä unelmista. Nyt mä voin tod. näk toteuttaa suurin osan niistä itse.
Mua ärsyttää aivan karseesti parsisuheneuvojien sivuilla olevat toteamukset siitä, että periaatteessa kaikki liitot ovat korjattavissa. Mua tulee syyllisyys siitä, etten ehkä sittenkään yrittänyt tarpeeksi, mutta - tarvitaanhan siihen hommaan kaksi osapuolta. Kohdistuuko minun ärsytykseni väärän kohtaan? Onko loppupeleissä niin mä kaipaankin miestäni ja mä en vaan tunnista sitä itse? Onko tässä nyt jotakin mitä mä en vaan tajua?
Mä pystyn kommunikoimaan miehen kanssa suht ok. Jos hän käy luonani, niin ärsytys ja ahdistus iskee n tunnin sisällä.
Kertokaa joku mulle nyt - tukahdutanko tunteeni tietämättäni, vai voiko tää olla näin "helppoa"?
Minua ei itketä. Mua harmittaa tekmättä jääneet asiat ja haihtuneet unelmat. Tiedän kuitenkin, että kyse on nimenomaan minun särkyneistä unelmista. Nyt mä voin tod. näk toteuttaa suurin osan niistä itse.
Mua ärsyttää aivan karseesti parsisuheneuvojien sivuilla olevat toteamukset siitä, että periaatteessa kaikki liitot ovat korjattavissa. Mua tulee syyllisyys siitä, etten ehkä sittenkään yrittänyt tarpeeksi, mutta - tarvitaanhan siihen hommaan kaksi osapuolta. Kohdistuuko minun ärsytykseni väärän kohtaan? Onko loppupeleissä niin mä kaipaankin miestäni ja mä en vaan tunnista sitä itse? Onko tässä nyt jotakin mitä mä en vaan tajua?
Mä pystyn kommunikoimaan miehen kanssa suht ok. Jos hän käy luonani, niin ärsytys ja ahdistus iskee n tunnin sisällä.
Kertokaa joku mulle nyt - tukahdutanko tunteeni tietämättäni, vai voiko tää olla näin "helppoa"?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ero on aina epäonnistuminen.
Eihän tämän pitänyt näin mennä alkuunkaan.
Miten edes minä, joka olen niin erinomainen, epäonnistuin?
Ei ole kovin kauan siitä kun avioeroja ei käytännössä ollut ollenkaan. Jos olikin, se oli suunnaton häpeä.
Silloin ei tarvinnut lapsia kuskata psykiatrilta toiselle kuten tänään.
Psykiatri se määrää jo suurimman osan työkyvyttömyyseläkkeistäkin.
Ennenvanhaan harvat hullut piilotettiin ullakkokomeroon ja hävettiin hiljaa itsekseen.
Nyt kun ei enää mitään tarvitse hävetä, on helppo hakea lääkäriltä apua.
Mene siis.
Minulle ero oli helppo, koska olin käynyt sen mielessäni niin monesti läpi ja tiesin, että vaikka sattumalta kohtasimme, elimme yhdessä noin 20 vuotta, olin tyytyväinen, mutta syvällä sisimmässäni tiesin ettei hän ole minulle se oikea vaikka ulkoisesti kaikki olikin ok. Mutta se jokin yhteys puuttui, koin ettei hän ymmärtänyt minua enkä minä häntä. Tai ymmärsimme, mutta tajusimme että olimme niin erilasia, erilaiset tunteet ja ajatukset. Kaikesta riitelimme aluksi. Sitten en enää jaksanut riidellä, odottelin vain että kunhan lapset tulevat vähän isommiksi niin minulla on parempi jatkaa yksin. Koska koin olevani yksin, vaikka olimme kaksin. Hassua, mutta totta.
Erosta on nyt kolmisen vuotta, yhtään kertaa en ole itkenyt, kaivannut tai muuta. Kai siksi ettei sitä jotain yhteistä säveltä löytynyt vaikka sitä yritettiin ja niin monesti, että vihdoin luovutin ja vain elin elämääni saman katon alla. Kun hän ehdotti, jälleen kerran eroa,suostuin ja koin oikeastaan helpotusta että se on ohi nyt. En osaa selittää myöskään miksi. Mutta näin minulla, ehkä kyyneleet on jossain tai sitten niitä vain ei ole. Niin kai se on.
"Mutta se jokin yhteys puuttui, koin ettei hän ymmärtänyt minua enkä minä häntä. Tai ymmärsimme, mutta tajusimme että olimme niin erilasia, erilaiset tunteet ja ajatukset. Kaikesta riitelimme aluksi."
Itsekin elän pitkässä suhteessa ja tunnistan joitakin ongelmia.Itse koen tällä hetkellä olevani joustavampi osapuoli,koska toisella osapuolella on vaikea keskustella asioista aikuismaisesti.Suttuu heti,koska pelkää,että ei pysty pitämään pintaansa.Kompromissien teko on vaikeaa ja mieli muuttuu kaiken aikaa...
Minusta näyttää siltä,että jos kumpikaan ei pysty/opi tekemään kompromisseja,niin suhde ajautuu väistämättä kriisiin.
Toista voi oppia myös ymmärtämään,jos antautuu keskusteluun,eikä kaikessa tarvitse kokea tai tuntea samalla tavalla.
On tietysti tärkeätä,että on jotakin yhteisiä mielenkiinnonkohteita,mutta myös omiin asioihin tulisi olla tilaa.Toista ei myöskään saa loukata tai aliarvioida sitä,mitä toinen harrastaa.
Noinhan se usein menee. Vaimo päättää eroamisesta jo kauan ennen kuin se tapahtuu.
Siinä lasten kasvamista odotellessa voi vaikka joutessaan kiristää miestä muuttumaan joksikin mitä hän ei ole.
Siinä mies sitten ihmettelee miksi mikään ei enää kelpaakaan vaikka kaikki on niinkuin ennenkin.
Minusta ei voi sanoa, että "riitelimme". Niin voisi sanoa kahdesta lapsesta, jotka löytävät maasta kolikon, ja molemmat haluavat saman kolikon.
Pariskuntien riitely on sitä, että toinen ei ole tyytyväinen toiseen. Toinen riitelee ja toinen puolustautuu.
Vähän kuin talvisota Neuvostoliiton kanssa. Suomi ei todellakaan hyökännyt, vaikka toinen osapuoli niin väittikin.
Suomi kyllä puolustautui verisesti pakon edessä.
Meni myös vähän pidemmällekin paremmat puolustusasemat turvatakseen.
Moni mies ei kovin kauaa jaksa edes puolustautua, koska siitä ei parisuhteessa ole mitään hyötyä.
Vaimolla on mielipide, eikä hän sitä muuta teki tai sanoi mies mitä tahansa. Tai jättää sanomatta, koska on huomannut tuuleen huutamisen turhaksi.
Siinä vaiheessa turhan moni masentuu. Myös vaimo, koska ei voi voittaa riitaa, koska mies ei puhu.
Ei kaikki ole "niinkuin ennen" kenelläkään.
Mies ei kehtaa sanoa ääneen rakastavansa toista kovinkaan kauaa.
Niinkuin se olisi isokin häpeä.
Sitähän mieheltä kuitenkin kiristetään. Mies sanoo "ilmoittavansa sitten jos asia muuttuu".
Tämä on sodanjulistus monelle naiselle.
Sodassa sitten ovatkin kaikki keinot sallittuja.
Miestä saa "heikompi astia" lyödä vyön alle moisesta junttimaisuudesta ihan syystäkin.
Jokaisen on tehtävä tiettäväksi, että toinen on tärkeä, ja tehtävä se nniin selvästi, että epäilystä ei voi jäädä!
Pystyt käsittelemään ja sisäistämään eronne järjellisesti. On puppua että "kaikki avioliitot olisi pelastettavissa". Mitä järkeä olisi kahden ihmisen jatkaa yhdessä jos kumpikaan ei halua? Ei niin mitään. Pelastusta haluavat voivat toki yrittää mutta kyllä kaikki lähtee siitä että molemmat haluaa.
Siinä näet miten ympäristön tekopyhä syyllistäminen tuottaa tulosta: koet syyllisyyttä. Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, ainakaan et ole ympäristölle tai muille ihmisille selitysvelvollinen.
Sen sijaan ero kyllä aiheuttaa sen että itse alkaa miettiä elämäänsä ja tuossa vaiheessa on normaalia itsetunnon alemmuutta jollain tasolla kokea epäonnistuneensa. Vaikka kyse ei ole siitä. Elämähän ei suju ennalta ohjelmoidusti ja siitä ei kannata murhetta kantaa - joskin sen sisäistäminen kestää oman aikansa ja liittyy eroprosessin nostattamiin ajatuksiin.
Tietysti olisit halunnut elinikäisen avioliiton ja kumppanuuden. Kukapa ei. Mutta et sinä kuten ei kukaan näe tulevaisuuteen.
Lohduttaako yhtään, että teillä ehkä oli hyvä alkutaival ja ehkäpä loppuunkin asti, eikä sitä pidä katua? Siihen ei tarvitse takertua vaikka sitä on hyvä arvostaa. Ehkäpä itseäsi tutkiskellessa löydät joitain seikkoja jotka olisit voinut tehdä toisin tai olisit voinut suhtautua asioihin toisin. Kukapa ei niin tekisi, ja se on vaan hyvä. Silti ei pidä tuhkaa päälleen ripotella. Sinulla oli kuitenkin syysi ja luontosi toimia kuten olet toiminut eikä tehtyä saa tekemättömäksi.
Toinen puoli on miehesi. Varmasti jonkin verran syyttelet häntäkin vaikka sisimmässäsi tiedät ettei se auta. Kyse ei ollut sinusta tai hänestä, vaan teistä kahdesta.
Eroa haluava tuntee pettyneensä elämäänsä aivan samoin kuin se joka ei haluaisi erota. Koska tuttu ja turvallinen katoaa. Tulee tuntematon tulevaisuus.
Terve ihminen on rohkea ja pystyy siihen. Vuoden, pari näitä ajatuksia ja tuntemuksia käyt läpi enempi tai vähempi, mutta tärkeintä että käsittelet ne jotenkin. Se ei ole tunteettomuutta ettei koe eroa vääränä. Päinvastoin, jos olette kumpikin halunneet eron ja koette sen oikeaksi, silloinhan asiat menee "oikein". Joskus itse avioliitto on ollut niin rankkaa ja raskasta aikaa, että kun eron saa eteenpäin ja pääsee asumaan ilman puolisoaan, helpotus voi näkyä yliampuvana onnellisuutena. Miksi ihminen ei saisi olla helpottunut?
Vältä niitä ihmisiä ja foorumeita (internetin keskustelupalstat... ;) ) jotka eivät sinua tue tai ymmärrä. Toivottavasti sinulla on ystäviä jotka ymmärtävät ja hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Et ole poikkeus tuossa "tunteettomuudessa". Ota rauhallisesti ja nauti siitä että elämäsi on kuitenkin ilmeisesti suht hyvällä mallilla (? ei siis riitoja exän kanssa, omaisuustaisteluita, huoltajuuskiistoja, taloudellista riippuvuutta exästä..?). Elämässä varmasti on vielä edessä niitäkin asioita joiden kanssa joudut tosiaan päätäsi vaivaamaan. Tai ehkä ei, mutta se jää nähtäväksi.
Pystyt käsittelemään ja sisäistämään eronne järjellisesti. On puppua että "kaikki avioliitot olisi pelastettavissa". Mitä järkeä olisi kahden ihmisen jatkaa yhdessä jos kumpikaan ei halua? Ei niin mitään. Pelastusta haluavat voivat toki yrittää mutta kyllä kaikki lähtee siitä että molemmat haluaa.
Siinä näet miten ympäristön tekopyhä syyllistäminen tuottaa tulosta: koet syyllisyyttä. Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, ainakaan et ole ympäristölle tai muille ihmisille selitysvelvollinen.
Sen sijaan ero kyllä aiheuttaa sen että itse alkaa miettiä elämäänsä ja tuossa vaiheessa on normaalia itsetunnon alemmuutta jollain tasolla kokea epäonnistuneensa. Vaikka kyse ei ole siitä. Elämähän ei suju ennalta ohjelmoidusti ja siitä ei kannata murhetta kantaa - joskin sen sisäistäminen kestää oman aikansa ja liittyy eroprosessin nostattamiin ajatuksiin.
Tietysti olisit halunnut elinikäisen avioliiton ja kumppanuuden. Kukapa ei. Mutta et sinä kuten ei kukaan näe tulevaisuuteen.
Lohduttaako yhtään, että teillä ehkä oli hyvä alkutaival ja ehkäpä loppuunkin asti, eikä sitä pidä katua? Siihen ei tarvitse takertua vaikka sitä on hyvä arvostaa. Ehkäpä itseäsi tutkiskellessa löydät joitain seikkoja jotka olisit voinut tehdä toisin tai olisit voinut suhtautua asioihin toisin. Kukapa ei niin tekisi, ja se on vaan hyvä. Silti ei pidä tuhkaa päälleen ripotella. Sinulla oli kuitenkin syysi ja luontosi toimia kuten olet toiminut eikä tehtyä saa tekemättömäksi.
Toinen puoli on miehesi. Varmasti jonkin verran syyttelet häntäkin vaikka sisimmässäsi tiedät ettei se auta. Kyse ei ollut sinusta tai hänestä, vaan teistä kahdesta.
Eroa haluava tuntee pettyneensä elämäänsä aivan samoin kuin se joka ei haluaisi erota. Koska tuttu ja turvallinen katoaa. Tulee tuntematon tulevaisuus.
Terve ihminen on rohkea ja pystyy siihen. Vuoden, pari näitä ajatuksia ja tuntemuksia käyt läpi enempi tai vähempi, mutta tärkeintä että käsittelet ne jotenkin. Se ei ole tunteettomuutta ettei koe eroa vääränä. Päinvastoin, jos olette kumpikin halunneet eron ja koette sen oikeaksi, silloinhan asiat menee "oikein". Joskus itse avioliitto on ollut niin rankkaa ja raskasta aikaa, että kun eron saa eteenpäin ja pääsee asumaan ilman puolisoaan, helpotus voi näkyä yliampuvana onnellisuutena. Miksi ihminen ei saisi olla helpottunut?
Vältä niitä ihmisiä ja foorumeita (internetin keskustelupalstat... ;) ) jotka eivät sinua tue tai ymmärrä. Toivottavasti sinulla on ystäviä jotka ymmärtävät ja hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet. Et ole poikkeus tuossa "tunteettomuudessa". Ota rauhallisesti ja nauti siitä että elämäsi on kuitenkin ilmeisesti suht hyvällä mallilla (? ei siis riitoja exän kanssa, omaisuustaisteluita, huoltajuuskiistoja, taloudellista riippuvuutta exästä..?). Elämässä varmasti on vielä edessä niitäkin asioita joiden kanssa joudut tosiaan päätäsi vaivaamaan. Tai ehkä ei, mutta se jää nähtäväksi .