Olen masentunut. Ihan tohtorin toteamana. Se ei ole minun syytäni, eikä se ole vanhempieni syytä, eikä se ole puolisoni syytä. Se vaan on.
Viimeinen puolivuotinen on varmasti ollut puolisollenikin hyvin vaikeaa. Minun kanssani ei varmasti ole ollut mitenkään erityisen leppoisaa elellä. Tavallaan ymmärrän sen, että puolisoni käpertyy itseensä ja välttelee seuraani, kun TAAS kerran yritän purkaa ahdistuneisuuttani. Eihän kukaan sellaista jatkuvasti jaksa.
Mutta toisaalta minusta tuntuu, että kai minulla olisi oikeus odottaa puolisoltani jonkinlaista tukea? Ei hän tietenkään ole sen enempää terapeuttini kuin viihdyttäjäni, mutta minun on vaikea palauttaa mieleeni tilannetta, jossa olisin kokenut, että hän yrittäisi auttaa minua. Onkohan vika vain minussa? Taas?
Viimeinen puolivuotinen on varmasti ollut puolisollenikin hyvin vaikeaa. Minun kanssani ei varmasti ole ollut mitenkään erityisen leppoisaa elellä. Tavallaan ymmärrän sen, että puolisoni käpertyy itseensä ja välttelee seuraani, kun TAAS kerran yritän purkaa ahdistuneisuuttani. Eihän kukaan sellaista jatkuvasti jaksa.
Mutta toisaalta minusta tuntuu, että kai minulla olisi oikeus odottaa puolisoltani jonkinlaista tukea? Ei hän tietenkään ole sen enempää terapeuttini kuin viihdyttäjäni, mutta minun on vaikea palauttaa mieleeni tilannetta, jossa olisin kokenut, että hän yrittäisi auttaa minua. Onkohan vika vain minussa? Taas?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ei vika ole sinussa, eikä kumppanissasi.
Se auttaminen ei vain onnistu, toinen turhautuu vain kun mikään ei tehoa. Omasta itsestäsi sen on lähdettävä...
Omalle kohdalleni kävi päinvastoin, kumppani yritti liikaa.
Nyt tuntuu, ettei hän osaa enää koskaan suhtautua minuun kuin normaaliin terveeseen ihmiseen pitäisi.
Parisuhde ei ole hoitosuhde.
Mitä odotat puolisoltasi?
Esimerkiksi halausta. En odota että hän osaisi jotenkin korjata asiat, mutta toivon, että hän ei käyttäytyisi kuin tahallaan olisin pahalla tuulella... vaikka ymmärrän sen, että toisen jatkuva ahdistus voi jossain vaiheessa alkaa kyllästyttää.
et saa syyttää itseäsi tilanteesta joka on.Tiedätkö itse mikä syy vois olla miksi oot masentunut??Lääkkeitä en suosittele.Sun täytyisi tietää syy niin osaisit auttaa itseäsi ilman kenenkään apua.Kuitenkin sulla täytyy olla mahdollisuus puhua asioista koska et kaikkea voi pitää sisälläsi.Sellainen voi aiheuttaa masennusta ja pahentaa tilannetta.
Mitään syytä ei ole. Ihan oikeasti. Olen miettinyt pääni puhki, mutta en keksi tälle mitään järkevää selitystä, ja siksi tämä onkin niin vaikeaa.
Ei ole ketään kenelle puhua. Kukaan ei kuuntele. Ammattiapua ei ole tarjolla ennen kuin olet kokeillut useampaa lääkettä tuloksetta.
Aloitan lääkityksen. Olen kuullut siitä hyvää ja pahaa. En tiedä kumpi minun kohdalle sattuu, mutta muitakaan apukeinoja ei ole tarjolla, joten on kokeiltava sitä mitä on.
ja tämä on vain ehdotus mutta minä kyllä kuuntelen ja minulle voi kirjoittaa sähköpostiin.Lääkitystä voit kokeilla mutta sen uskon ettei syytä ole.Yleensä elämäntilanne voi aiheuttaa masennusta mutta varmasti tuo sun tilanne korjaantuu ajan kanssa.
Arvostan todella ehdotustasi, kiitos! Ajattelin kuitenkin sitkeästi mennä vaatimaan ammattiapua, yrittää ainakin, oli sillä sitten tulosta tai ei.
Tämä ongelma on vaivannut minua vaihtelevalla menestyksellä jo kuutisen vuotta, eikä elämässäni ole tapahtunut mitään mikä selittäisi tilanteen. En itsekään usko että arkielämän ongelmat ratkeaa pillereitä popsimalla, mutta koska reseptin määräämisen jälkeen on puolen vuoden aikana mennyt aina vain huonommin, päätin lopulta antaa pillereille mahdollisuuden ja kokeilla niitä.
tuntuu siltä että sun täytyy puhua tästä asiasta vielä niin voit kirjoittaa mulle milloin tahansa.
Sinun olevan mieheni, mutta mieheni ei koskaan käyttäisi englantia! Siis, itse elän jossain kuoren sisällä tunteettomana. Käyn töissä, hoidan lapset jne. Ensimmäisen masennuksen kanssa olin täysillä mieheni tukena. Monet illat ja yöt kuuntelin, neuvoin ja kannustin. Hän toipui, masennuslääkkeiden ja lyhyen sairaalajakson jälkeen. Hän jätti lääkkeet pikkuhiljaa, meni varmaankin lähes pari vuotta ns. terveenä. Minusta hänen persoonansa oli kuitenkin muuttunut ja itseluottamus mennyt. Pakonomainen liikunta vei miehen. Seksiä korkeintaan kerran kuukaudessa. Hän on isänä erinomainen, mutta mitään yhteiselämää paruskuntana ei ole. Mies alkoi taas masentua...uudestaan lääkitys, tällä kertaa se ei ollut miehelle enää niin kova henkinen taisto hakea apua. Sen jälkeen taas toipuminen. Lääkitys pidettiin ylläpitotasossa. No, nyt on menossa masennus nro 3. Olen täysin kyllästynyt koko masennukseen. Myös mieheen!!! 8 vuotta elämää, jota oletin olevan siinä vaiheessa kun pariskunta on jotain 70 ikäinen. Puhumme säästä, lemmikkieläimestä ja lapsistamme (siis jos puhumme mitään!). Luulen, että olen itsekkin jossain määrin masentunut. Olen jatkuvasti väsynyt, en jaksa innostua mistään uudesta, työ käy aina vain enemmän voimille. Toisaalta se on ainoa paikka, jossa voin keskustella toisten aikuisten kanssa ja välillä jopa nauraa. Seksiä eikä mitään läheisyyttä ei ole, enkä sitä enää edes halua. Haaveilen eläkkeelle pääsystä, siihen on tosin 20 vuotta. Asun yksin toisella paikkakunnalla ja olen vihdoin vapaa tuosta miehestä, joka on kuin kivi selässä. Tee sinä asiat jotenkin toisin tai teille käy samoin...tämä ei ole mitään elämää.
P.S. En tiedä käsitinkö väärin, mutta ei kai tuo Shirley ollut ns. iskemässä sua?
tähän.Luin mitä kirjoitit ja todellakin käsitit väärin.Yritän vain auttaa.En kyllä tiedä mistä tuollaisen ajatuksen sait.
Kiitos kommentistasi. Yritän todellakin tehdä asiat toisin. Onneksi oma masennukseni ei ole vielä kovin paha, vaan kyllä meillä kotonakin saa joskus nauraa.
Ja Shirleyn yrityksen minä ymmärsin täysin erilailla. Joku ihana ystävällinen sielu tarjosi keskustelukanavaa ihmiselle, jolla sellaista ei ole. Kiitos siitä Shirleylle!
Siis meillä kyllä voi nauraa! Lasten jutuille saa päivittäin naureskella yhdessä heidän kanssaan. Elämä on varmaan perinteistä monella tapaa. Riitelemme oikeastaan tosi vähän miehen kanssa.Kumpikin hoitaa perheessä ns. omat hommansa! Olemme monella tapaa kuin sisar-veli.
Yhdessä lasten kanssa hommaillaan monenlaista. Meillä on tapana juhlia kaikkea mahdollista kuten erässä R-kioskin mainoksessa sitä puutarhatonttu-Erkkiä!! Me emme pariskunta harrasta mitään yhdessä. Jos haluan puhua jostain esim. ajankohtaisesta aiheesta, puhekaveria on turha etsiä miehestä. Mies puhuu lähinnä vain urheilusuorituksistaan ja työpaikasta. Kumpikin aihe on tylsä!! Näyttää varmaan siltä, että kuuntelen, vaan se on vaan huijausta.
Jos jotain erimielisyyttä tulee, mies vetoaa heti siihen, että hän ei ole kunnossa...hän on sairas! Hän tarvii sitä ja tätä, häntä on huomioitava enemmän kun ketään muuta perheessä. Silti hän osaa loukata minua lahjaakkasti kun alan olla väsynyt tähän epäsuhtaiseen liittoomme. Minä olen antaja ja hän ikuinen ottaja!
Joo. Muutamasta viestistä saa tietysti tosi tosi pintaraapaisumielikuvan kenenkään suhteesta, mutta teidän tapaus ei kyllä kuulosta siltä että masennus olisi (ainoa) ongelma. Siis tarkoitan sitä, jos kiinnostuksenkohteet on erilaiset, niin ei kai se silloin tarkoita että se on masennuksen syytä, ettei juttu luista?
Täällä keskustellaan niin eri-ikäisten parisuhteiden jutuista. Suhde on ehkäpä ihan eri vaiheessa kuin myös odotukset 5 vuoden jälkeen kun taas 25 vuoden, mikä itselläni on tilanne.
Mielestäni pitkäaikainen/kroonistunut masennus muuttaa todella paljon ihmistä, lopullisesti. Olen sen todennut mm. työpaikalla parissa työkaverissa kun oman parisuhteeni kautta. Masentunut ihminen kaventaa elinpiiriään, koska ei pysty sitä entisessä mittakaavassa hallitsemaan. Käpertyy itseensä paljolti ja on hyvin minä-keskeinen. Eikä ole enää kiinnostunut siis välttämättä toisten ihmisten tekemisistä tai oman lähipiirinsä ulkopuolisista asioista. Siis keskustelunaiheita löytyy vaikka kuinka paljon miehen kanssa, kunhan vaan puhutaan hänestä! Työkaveri palasi masennuksen jälkeen töihin, hän haluaa vaan puhua vanhuudenheikoista vanhemmistaan ja siitä miten kova huoli hänellä on heistä joka minuutti. Toinen masentunut työkaveri taas puhuu sairauksista mitä hänellä on, sukulaisilla on tai voi tulla. Mieluiten sellaisia ihmisiä välttelee...
Mielialalääkkeillä voi olla aika merkittäviä sivuoireita: tahattomia liikkeitä, lihominen, seksuaalinen haluttomuus, univaikeudet...
Kyllä nämä ja monet muuta asiat (taloudelliset huolet, vahtia sitä ettei tee itsaria tai tapa muita, hävitä omaisuutta, alkoholin käyttö) masennuksessa rassaavat parisuhdetta, mutta eipä juuri perheitä tueta mitenkään kun joku perheenjäsen on sairastunut.
Ihan vähän voi olla eroa, niillä odotuksilla ja toiveilla parisuhdetta kohtaan 5 tai 25 vuoden jälkeen. Itsellä menossa tuo jälkimmäinen vaihe.
Mies siis keskustelee mielellään itsestään! Masentunut työkaverini puhuu sairauksistaan, toinen siitä miten kova huoli hänellä on vanhoista vanhemmistaan joka ikinen sekuntti...Elinpiiri ja kiinnostuksen kohteet selvästi rajoittuvat masentuneella, koska ei pysty normaalia elämää hallitsemaan. Se on erittäin raskasta ei-masentuneelle, koska toista ei sieltä kehää kiertävistä ajatuksista saa ulos. Jonkin ajan kuluttua alkaa välttelemään ihmistä...tee se sitten parisuhteessa?!
Luulin ekan viestin kadonneen, tein siis toisen lyhennelmän...