Heippa kaikille:) Anteeksi jo etukäteen ylipitkästä viestistä! Olen 19-vuotias nuori nainen ja olen ollut ok-onnellisessa parisuhteessa nyt reilun vuoden. Minulla on kaikin puolin ihana poikaystävä:hellä,rakastava,välittävä,kiltti.Hänen tekonsa ja katseensa puhuvat sen puolesta, että hän välittää minusta todella paljon! Minäkin välitän hänestä tieysti paljonpaljon, mutta kuitenkin olen alkanut miettiä, että mielestäni suhteemme on enemmän sellainen suhde millaisen haluaisin kun minulla olisi jo lapsia ja olisin n.30v.. Olen puhunut asiasta poikaystävälleni, hän on osittain samaa mieltä, mutta emme jotenkin silti ole saaneet mitään muutosta aikaan.Suhteemme on niin tasainen ja arkinen, ettei se tunnu nuoren ihmisen suhteelta ja jotenkin tuntuu että tämän miehen kanssa nuoruuteni menee ohi sillä olen vasta n vuosi sitten alkanut käymään ulkona kunnolla ja itsekin tekemään nuorten aikuisten juttuja.Mietin asiaa jo ennen kun elämääni astui toinen mies joka voisi tarjota minulle uusia jänniä kokemuksia, joita voisin myöhemmällä iällä muistella hauskuudella.Tämän miehen kanssa en ole muuta kun jutellut ja viettänyt pari suht intiimiä hetkeä, mutta mitään mikä loukkaisi poikaystävääni en ole tehnyt. En sano, että vaikka eroaisin poikaystävästäni, tämä toinen mies kuuluisi elämääni mitenkään, mutta hän sai vain minut ajattelemaan oman suhteeni kuntoa vielä tarkemmin.. Tunsin hänen kanssaan sellaista sähköä, mitä en ole koskaan(edes ihan suhteemme alussa) kokenut poikaystäväni kanssa... Kannattaisiko minun nyt siis repäistä, jättää poikaystäväni ja alkaa erää nuoren ihmisen jännittävää kokeilurikasta extempore-elämää vai pitäisikö minun katsoa pidemmälle tulevaisuuteen ja ajatella että nykyisen poikaystäväni kanssa vakaa, tasainen,riidaton suhde on 10 vuoden päästä melko varmasti taattu? Arvostaisin mielipiteitänne tai samankaltaisia kokemuksia tai ihan mitä vaan, mitä tästä tilityksestäni tuli teille mieleen:)Kiitos jo etukäteen!
Erota vai jatkaa yhdessä?
tinsi
102072
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Oon ollut tuossa tilanteessa itsekin sun iässä. Mullakin oli ihana kultapossupoikaystävä, mut sitten alko vaan ahistaa ja tuli sellainen menovaihe. Tuli vastaan kaikkia ihania ennenkokemattomia fiiliksiä kun ihastui joihinkin uusiin tyyppeihin jne.
Mulle ja poikaystävälle tuli ero tämän takia 4 vuoden suhteen jälkeen. Olin erotessa 22-vuotias.
Kävi vielä myös niin että eroa vauhditti tapaamani uusi tosi jännittävä mies joka sai perhoset lentelemään vatsassa. Hassua, että heti erottuani ei tämä mies tuntunutkaan enää yhtään miltään.
Erosta alkoi alamäki. Yhtäkkiä ei tehnytkään enää mieli mitään villiä sinkkuelämää. Ikävöin hirveästi exääni ja kaikki oli aivan täyttä paskaa. Eikä se villi sinkkuelämä ole mitään siistiä. 2 vuotta kesti päästä yli vanhasta suhteesta.
Joten en todellakaan suosittele heivaamaan kultaasi, jos sitä oikeasti rakastat, se ei yksinkertaisesti pitkässä juoksussa ole sen arvoista. Mutta olen sitä mieltä, että teet sen jossain vaiheessa kuitenkin. Sun on pakko. Nää asiat on pakko oppia kantapään kautta. Tuskin pääset siitä extempore-elämän ihanteesta eroon ennenku ku kokeilet ja toteat sen huonoksi vaihtoehdoksi. Sitten tosin voikin olla aika vaikeaa löytää uutta. Itse olen ollut sinkkuna eron jälkeen, sillä en ole tavannut ketään spesiaalia. Varattuna ollessa niitä ihania poikia ja vihreämpää ruohoa aidan toisella puolella tuli jatkuvasti vastaan.
Muista, että aika harva nuori ihminen nykyään sitoutuu siihen ensimmäiseen pitkään suhteeseensa loppuiäksi. Että vaikka päättäisitkin nyt unohtaa muut houkutukset, niin hyvin tod. näk. ei tämä nykyisesi silti ole tuleva lastesi isä.
Mulla ero ahdisti pitkään mutta enää en ajattele sitä pahalla. Tapahtunut mikä tapahtunut. Sen vain olen oppinut, että jos vielä joskus jonkun tosi rakkaan saan vierelleni, niin arvostan sitä ja pidän kuin kukkaa kämmenelläni.
P.s.musta tuntuu, tai mitä oon huomannu ja pannu merkille; on tämä "ongelma" juuri nuorten naisten. Joten ohjeeksi ainakin vähän vanhemmille pojille, jotka jo vakavaa sitoutumista odotatte: älkää ottako näitä 19-vuotiaita hupakkoja "loppuiän" kumppaniksi :)
Tiedän niin tuon tunteen. Mokasin. Menetin elämäni tärkeimmän ihmisen. Eikä se ollut sen arvoista. Kadun tätä edelleen, puolen vuoden jälkeen erosta. Tuntuu etten ikinä pääse yli. Sattuu vaan koko ajan.
Aivan sama stoori kuin itselläni! Ja merkillistä kuinka ne kaikki mielenkiintoiset jännät miehet muuttuu täysin yhdentekeviksi erottuasi! Tämän voi kokea vain jokainen kohdallaan kantapään kautta, se tapahtuu kuitenkin :)
mies saa perhoset lentämään vatsassasi, niin ettei poikaystäväsi ole saanut samaa aikaan, miksi enää emmit. Parempi ottaa nyt kun saat, jos saada voit. Vaihda parempaan!
Joo samassa paskassa täälläkin.. Tosin olen mies ja 24 on ikää.. Tuntuu ettei vielä oikein tuntuis että haluais sitä turvallista suhdetta minkä ympärille perustaa perhettä. Tyttöni tosin asuu toisessa maassa. Asui luonani suomessa puoli vuotta mutta ei viihtynyt täällä ja nyt olis mun vuoro muuttaa sinne.. Mut ku ei oikein tunnu et ois valmis niin suureen sitoutumiseen. Tulinen rakkaus meillä on ollut mutta pidemmän päälle mulla on tullut ahdistusta siitä että tunteet alkanu mun puolelta laskeen ja alkanu kaipaamaan vapautta.. Ja niinku sanoit et sellanen suhde johon olis valmis sit 30 tai jotain sinne päin. Tää on just sellasta mut tuntuu nyt ainaki ettei oikein olis valmis. Tässä nyt tietysti on sekin joka vaikuttaa haluanko olla yhdessä että en tiedä olenko valmis jättämään kaiken ja muuttamaan toiseen maahan. Mutta ihan paska fiilis on kun toinen on ihan lääpällään vielä ja mä tiedän et mäki voisin olla mut nyt vain ei ole vähään aikaan tuntunut siltä tai siis ehkä etten vain ole valmis tällaiseen sitoutumiseen... Ja ensimmäinen KUNNON suhde tässä on myös menossa.
Oon 22-vuotias tyttö ja samaten suhteessa ulkomaalaisen kanssa nyt jo neljättä vuotta. tuntuu, että erossa oleminen vaikeuttaa vaan lisää asioita ja juuri tuo uhrautumis puoli ahdistaa, että pitäisi kenties jättää oma kotimaa koko elämäkseen, kun ei toinen voi/ halua asettua asumaan suomeen. aikasemmin tällaista ahdistusta ei ees ollut, se on tän vuoden aikana tullut ja tuntuu, että nyt vasta on itsekin ruvennut katsomaan tätä suhdetta realistisesti ja miettimään tulevaisuutta. jos nyt jo pelottaa,, että mitä sitten 10 vuoden päästä, kun itse haluisikin palata suomeen, mutta on jo lapsia jne. iin ei kai tätä kannata jatkaa...
Minulla alkoi menojalka vipattaa jo kun olin 16 -vuotias. Sitten tapasin melkein heti ensimmäisen poikaystäväni. Hän vaikutti juuri sellaiselta kuin sinun nykyinen poikaystäväsi: kiltti, turvallinen jne. Ei mitään sellasta "jalat alta"-menevää tunnetta. Silloin ajattelin, että haluaisin olla hänen kanssaan aina.
Mutta sitten... Kun arki iski... Aloin vain etsiä vikoja kaikesta ja valitin. Minussa ei ollu pokkaa ottaa eroa, vaan salaa toivoin hänen tekevän sen ja siksi käyttäydyin typerästi. Nyt sen olen tajunnut, siis miksi käyttäydyin miten käyttäydyin. Olin kuin mikäkin kakara. Seurustelinkin vain "seurustelemisen" vuoksi ja kun kaikki muutkin... Oikea teinien kuningatar... Lopulta ex-poikaystäväni päätti viheltää pelin poikki -lopullisesti. Olin ihan murtunut sen jälkeen, mutta pääsin siitä yli ja meistä tuli kavereita. Vielä nykyäänkin pidämme yhteyttä ja olemme huomanneet, että parempi on olla kaveri. Tämän suhteen jälkeen aloin etsimään jotai... Kokemuksia kai...
Pidin hauskaa, pyörin diskoissa -ikinä en kuitenkaan harrastanut yhden yön juttuja! Sitä kesti lähes vuoden, kunnes tapasin nykyisen poikaystäväni. Ja se oli jo ensi silmäykseltä menoa. Tarkoitan, että huumaannuin hänestä niin, että vaikka hän vaihdon jälkeen täytyi palata takaisin kotimaahansa, jäimme yhteen ja vielä tänäkin päivänä olemme yhdessä ja rakastuneita. Hänen kanssaan haluisin mennä naimisiin ja perustaa perheen.. Näen hänestä unia, haaveilen hänestä. Onneksi pian pääsemme muuttamaan yhteen ja naimisiin.
Vaikka olenkin vielä nuori 22-vuotias ja seurustelen, niin tunnen itseni jotenkin vapaaksi. Hän ei ikinä määräile minua,vaan saan tulla ja mennä vapaasti, juoda sillon ku huvittaa.. kertaakaan en häntä ole pettänyt, vaikka tarjokkaita olisi ollut.
Uskon tämän olevan todellista rakkautta. En vain voi olla ilman poikaystävääni. Tuntisin oloni tyhjäksi ilman häntä. Rakastan häntä niin paljon...
Toivottavasti tästä kokemuksestani oli jotain hyötyä... Ajattelin sen kertoa, jos saisit tästä itsellesi jotain vinkkiä/oppia...
en halua olla ilonpilaaja, mutta kuinkas kauan olette seurustelleet? kannattaa odottaa vielä sen yhteemuuton kanssa, kun oli teksti vähän sen oloista. ihanaa luettavaa (siis kun joku on noin onnellinen), mutta onko vielä menossa alkuhuuma? jos sen ei anna mennä luonnollisesti ohitse, niin homma voi kosahtaa samankaton alla. "luonnollisesti ohitse" tarkoittaa, että tuon miehen sukat haisevat ja se aina tahtoo liuetaa paikalta kun siivous alkaa, mutta rakastan häntä silti erittäin syvästi. sain vain kuvan, että vielä ei olla siinä vaiheessa vaikket suoraa sitä sanonutkaan.
kaikkea hyvää kuitenkin!
Seurustelin 2,5 vuotta exäni kanssa. Kertaakaan minulla ei ollut sellaista oloa, että jalat olisi lähtenyt alta. Voin sanoa, että tuskailu ei auta omalta kohdaltani ja siskoni, joka mietti eroaako hän exästään 10 vuoden seurustelun jälkeen, kun suhde ei kehittynyt toivottuun suuntaan ja aina mentiin exänsä ehdoilla.
Ainahan voi pitää myös paussia. Mulla se ei toiminut, kun tuli riitaa enemmän.
Olen kanssasi samanikäinen, ja tällä hetkellä samassa jamassa, en ihan noin pahassa ehkä:D
olen seurustellut poikaystäväni kanssa neljä vuotta ja olemme kyllä eläneet nuorten ihmisten suhdetta (ei mitää teinikihloja tai yhteenmuuttoja), hyppineet aian yli festareille ja oksentaneet kilpaa palmujen alla jne jne. on siis juttuja mille nauramme joskus kahdestaan viinilasin ääressä. ainoa mikä saa minut pelkäämään menettäväni jotain, on ajatus vuosia vanhasta unelmastani ulkomaista. haluaisin matkustaa, asua jonkun aikaa jossain ihanassa paikassa ja myydä hodareita manhattanilla. poikaystäväni on näiden asioiden suhteen taas enemmän jalat maassa ja suomipoika.
se on aiheuttanut välillä suurtakin ahdistusta minussa ja yritän höynätä häntä mukaani kaikin mahdollisin keinoin.
sinulle haluan kuitenkin sanoa tämän:
1. ymmärrän siis täysin ahdistuksesi. varoitan sinua siitä mitä itse pelkään kaikkein eniten. hetkestä jolloin istut kiikkustuolilla vanhana ja ymmärrät, että elämäsi on lopuillaan, etkä ole sitä edes elänyt.
2. MUTTA ota kuitenkin huomioon, että harva ihminen haluaa oikeasti pidemmän päälle olla yksin. suhteessa voi helposti tulla tilanne, että haluaa intohimoa muualta, ja ruoho on aidan takana vihreämpää, mutta aidan takana voi olla hyvinkin yksinäistä. been there, ei niin hääppöistä.
3. hyviä rakastavia miehiä on harvassa enää nykypäivinä... nauttisit juhlimisesta n. tämän kesän, sitten sitä alkaa väkisinkin katselemaan miehiä sillä silmällä, että joku voisi pysyvästi jäädäkkin. tämän miehen rinnalla voisit viettää vaikka koko elämäsi, mikä on yhtä kesää paljon pidempi aika.
mutta... tee itse valintasi. surkia se tieten olla ryppyisenä miehen kuolinvuotteella ja sanoa, että by the way, pilasin elämäni rinnallasi enkä koskaan sinua edes rakastanut... hirvittää vaan, jos heität hyvän miehen pois harkitsematta kunnolla. ne hyvät miehet kun ovat nykyään katoava luonnonvara;)
zemppiä sulle valinnoissasi! ja mulle ulkmaahoukutteluilleni:D