Eli olen 16 vuotta (vm. 91) täyttänyt nuori nainen. Olen seurustellut kaukosuhteessa pojan kanssa joka täyttää elokuussa 18v. Suhdetta on tällä hetkellä kestänyt 9 kuukautta..
Olemme suunnitelleet poikaystäväni kanssa yhteen muuttoa. Molemmat haluaisi viedä suhteen jo seuraavalle tasolle. Meillä on 400 kilsaa välimatkaa, ja haluaisin muuttaa poikaystäväni paikkakunnalle josta hankkisimme yhteisen kämpän. Olen jo mahdollisesti tulevalle koululle lähettänyt opiskeluhakemus kirjeen, mutta vastausta ei ole tullut vielä.
Itse olen asunut kohta vuoden omassa kämpässä. Arki sujuu mukavasti ja käyn töissäkin koulun ohella. Kotitalous asiat hoituu ja hoidan itse vuokrien maksut sun muut. Opettajat pitävät minua ikäisekseni hyvin kypsänä ja vastuuntuntoisena oppilaana. Myös tutuilta ja edellisiltä työnantajilta kuulen tätä myös.
Poikaystäväni asuu vielä vanhemmillaan, mutta osaa siivota ja pyykätä. Olen myös alkanut opettaa hänelle ruuanlaittoa aina kun tapaamme (hänen tahdostaan). Poikaystäväni on myös vastuuntuntoinen ja huomaavainen.
Eli olemme ihan mukava, vakavissamme oleva pari (on suunniteltu tulevaisuutta jo melko pitkälle, mutta pienellä varauksella). Ainoa este on oma äitini. Miten saisin hänet tajuamaan, että vaikka olenkin alaikäinen, olen silti ihan tosissani tämän suhteen kanssa? Äiti perustelee että olette niin nuoria. Joo, ehkä olemme, mutta mielestäni ikä on vain numeroita. Minulla on myös mahdollisuus palata takaisin omalle paikkakunnalle jos homma ei poitsun kanssa toimi, sillä opettajani on luvannut pitää minulle paikan avoinna, jos satun muuttamaan mieleni. Tämä matkustaminen käy liian kalliiksi opiskelijabudjetille, varsinkin kun haluis nähdä useammin kuin kerran viikossa. Äidilläni oli myös toinen veruke, se että tarvin alaikäisenä vanhempien allekirjoituksen muutamiin asioihin. Tämän vuoden yksinolo kokemuksella voin sanoa että ainoa mihin äitiä olen tarvinnut on sähkösopimus ja vuokrasopimus. Onko se liian työlästä käydä paperi allekirjoittamassa, varsinkin kun minä olen valmis maksamaan hänen vaivastaan (junalipun siis). Äitini myös haluaisi että olisin niin kuin hän ja seurustelisin 5 vuotta ennen kuin muuttaisin yhteen. Minulla vain ei yksin kertaisesti raha riitä moiseen reissailuun. Ja se ei ole pitkällä tähtäimellä kannattavaa.
Haluaisin siis asiallista mielipidettä minun ja poikaystäväni tilanteesta. Jättäkää ne epäasialliset pois siltä istumalta, sillä minä en niitä kaipaa.
Hyvää kevättä toivotellen: n16
Olemme suunnitelleet poikaystäväni kanssa yhteen muuttoa. Molemmat haluaisi viedä suhteen jo seuraavalle tasolle. Meillä on 400 kilsaa välimatkaa, ja haluaisin muuttaa poikaystäväni paikkakunnalle josta hankkisimme yhteisen kämpän. Olen jo mahdollisesti tulevalle koululle lähettänyt opiskeluhakemus kirjeen, mutta vastausta ei ole tullut vielä.
Itse olen asunut kohta vuoden omassa kämpässä. Arki sujuu mukavasti ja käyn töissäkin koulun ohella. Kotitalous asiat hoituu ja hoidan itse vuokrien maksut sun muut. Opettajat pitävät minua ikäisekseni hyvin kypsänä ja vastuuntuntoisena oppilaana. Myös tutuilta ja edellisiltä työnantajilta kuulen tätä myös.
Poikaystäväni asuu vielä vanhemmillaan, mutta osaa siivota ja pyykätä. Olen myös alkanut opettaa hänelle ruuanlaittoa aina kun tapaamme (hänen tahdostaan). Poikaystäväni on myös vastuuntuntoinen ja huomaavainen.
Eli olemme ihan mukava, vakavissamme oleva pari (on suunniteltu tulevaisuutta jo melko pitkälle, mutta pienellä varauksella). Ainoa este on oma äitini. Miten saisin hänet tajuamaan, että vaikka olenkin alaikäinen, olen silti ihan tosissani tämän suhteen kanssa? Äiti perustelee että olette niin nuoria. Joo, ehkä olemme, mutta mielestäni ikä on vain numeroita. Minulla on myös mahdollisuus palata takaisin omalle paikkakunnalle jos homma ei poitsun kanssa toimi, sillä opettajani on luvannut pitää minulle paikan avoinna, jos satun muuttamaan mieleni. Tämä matkustaminen käy liian kalliiksi opiskelijabudjetille, varsinkin kun haluis nähdä useammin kuin kerran viikossa. Äidilläni oli myös toinen veruke, se että tarvin alaikäisenä vanhempien allekirjoituksen muutamiin asioihin. Tämän vuoden yksinolo kokemuksella voin sanoa että ainoa mihin äitiä olen tarvinnut on sähkösopimus ja vuokrasopimus. Onko se liian työlästä käydä paperi allekirjoittamassa, varsinkin kun minä olen valmis maksamaan hänen vaivastaan (junalipun siis). Äitini myös haluaisi että olisin niin kuin hän ja seurustelisin 5 vuotta ennen kuin muuttaisin yhteen. Minulla vain ei yksin kertaisesti raha riitä moiseen reissailuun. Ja se ei ole pitkällä tähtäimellä kannattavaa.
Haluaisin siis asiallista mielipidettä minun ja poikaystäväni tilanteesta. Jättäkää ne epäasialliset pois siltä istumalta, sillä minä en niitä kaipaa.
Hyvää kevättä toivotellen: n16
Vastaukset 20
Vanhimmat
Tuo sinun itsevarmuutesi on mahtavaa ja selvästi olet ikäistäsi kypsempi.
Osoita äidillesi käytökselläsi että olet kypsempi kuin hän luulee, äläkä missään nimessä suutu niin että vaikuttaisin 16v. teiniltä.
Jos tiedät mitä haluat, anna äidillesi paperilla faktoja sun muita asioita joilla saat hänet vakuuttuneeksi. Nuorilla kaikki keinot ovat sallittuja, eihän täällä muuten saisi ääntään kuuluville.
Toivotan sinulle onnea ja rohkeutta pysyä päätöksessäsi, olet sen varmasti ansainnut.
-N20-
Mukava kuulla, että täällä on myös muita nuoria naisia jotka ikäisiään kypsempiä ja fiksumpia :D minä itse olen juuri täyttänyt 17 vuotta ja seurustelen sekä asun itseäni 10 vuotta vanhemman miehen kanssa yhdessä :) olemme seurustelleet jo lähes kaksi vuotta joista yli vuoden asuneet yhdessä :D (virallisesti vasta puoli vuotta) Minulla ei ollut ikinä äitini kanssa ongelmia, sillä hän tiesi että jos ei meidän suhdettamme hyväksyisi, en siltikään kuuntelisi häntä, ja olisimme saaneet monet turhat riidat välillemme. Koita saada äitisi ymmärtämään tunteesi ja suhteenne ja yrittäkää keskustella vielä asioista, usein se helpottaa kun yrittää ja yrittää :) Toivottavasti kaikki selviää. :D
lukea noin fiksun nuoren naisen ajatuksia elämästä ja rakkaudesta. Palaapa mieleeni aika kun itse olin ikäisesi,vaikkei ihan samankaltaisia kokemuksia olekaan :) Äidillesi olet aina lapsi,olet sitten 16 tai 25. Ja kun olet vielä alaikäinen se on hyvä "syy" pitää sinut vielä pikkuisenaan eikä päästää pahaan maailmaan,vaikka jo yksin asutkin.
Mitäs jos kirjottaisit äidillesi kirjeen,samankaltaisen kun oma viestisi jossa esillä omat tunteesi ja selkeät faktat? Sen kautta hän saisi aikaa ajatella ja tunnustella ajatusmaailmaasi.
Itse näen suhteenne tulevaisuuden valoisana. Olette miettineet kaikki asiat järkevästi. Jos poikaystäväsi on täysi-ikäinen niin eikö hän voi allekirjoittaa tarvittavat sähkö-ja vuokrasopimukset? En kuitenkaan mitenkään kannata ajatusta että lähdet vastoin äitisi tahtoa ja riidoissa.
Tsemppiä ja Onnea tulevaisuudelle
Oma äitini olisi saanut halvauksen, jos olisin 16-vuotiaana ehdottanut muuttavani edes kotoa pois, saati sitten yhteen jonkun kanssa. Jälkiviisaana voin todeta, ettei se kyllä omalla kohdallani olisi kannattanutkaan.
Huvittavaa tässä on se, että olen pian 24-vuotias, mutta äidin (ja varsinkin isän!) asenne ei ole muuttunut miksikään. Kai sitä on jossain mielessä ikuisesti äidin ja isin pikku tyttö, minkäs sille mahtaa.
Tuli mieleen, että tunteko äitisi poikaystäväsi miten hyvin? Ymmärrettävästi hän ei halua sinun muuttavan yhteen kenenkään täysin tuntemattoman pojan kanssa. Ja mitä sanovat pojan vanhemmat?
Aikaisin ( tosin kyllä täysi-ikäisinä ) yhteen muuttaneiden tuttujen kokemuksesta tiedän, että auttaa kummasti, jos molempien osapuolien vanhemmat tuntevat toisensa edes etäisesti. Ehkä se sitten on helpompaa "luovuttaa" lapsensa, jos tietää, että pahan paikan tullen löytyy myös uudelta paikkakunnalta joku turvallinen aikuinen.
Toivosta ei kannata heti luopua, mutta ei lähteä kotoa aivan täysin vasten vanhempien tahtoakaan...
Eli vanhempani tuntee poikaystäväni ja on nähneet hänet monta kertaa. Myös jutelleetkin ihan mukavasti. Vanhempamme ei ole kuitenkaan vielä tavannut toisiaan, mutta äidit kyllä soittelevat sillon tällöin. "Anopin" ja hänen miehensä kanssa menee hyvin ja tulemme toimeen mainiosti. Heille on helppo puhua kaikesta asioista, anopin kanssa puhuttiin ehkäisymenetelmistäkin ;)
Äidille jo yhteen otteeseen lähetin sähköpostia, johon kerroin hyviä syitä yhteenmuuttoon. Tämä ei vielä jäätä sulattanut. Ehdotti vielä juttelua kolmen kesken (minä, äiti ja isä), sekä vanhempien kesken kesällä, jolloin näkevät ekaa kertaa. Isän kanssa juttelin tuossa tänä päivänä, eikä tuo näkynyt vastaan olevan. On varmaan helpottunut kun alan ottaa vielä enemmän vastuuta omista raha-asioistani. Varsinkin kun käyn nyt töissä (mistä sai tietää vasta tänään ja olen kesätöihin hakenut 20 eri paikkaan).
Mutta pitänee varmaan kirjoitella vielä kunnon listat hyvistä ja huonoista puolista ennen kuin tapaamme ihan kolmisin.
Poikaystäväni voi tosiaan allekirjoittaa vuokrasopimuksen, mutta haluaisin sen myös omiin nimiini, enkä varmaan sitä saa alaikäisenä ilman vanhemman allekirjoitusta. Tämän asian tulen kylläkin vielä varmistamaan, mutta näin olettaisin. Nimittäin jos vuokra ei ole myös minun nimissäni, niin poikaystäväni on silloin helppo potkasta suuttuessaan minut pihalle vielä melko outoon kaupunkiin.. Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa että ero on lähellä, joka on tällä hetkellä aika epätodennäköistä, mutta ei sitä ikinä tiedä, sillä suhde voi hieman muuttua yhteenmuutossa.. näin olen ainakin kuullut.
Itse en varmaan pystyisi muuttamaan sellaisen miehen kanssa vieraaseen kaupunkiin jos olisi mielessä edes ajatus että voisi potkaista pihalle jos suuttuu koska vuokrasopimus hänen nimissään :(
Eihän toista nyt heitteille tuolla tavalla jätetä,ei se suhde niin paljon voi muuttua. Tai voihan se,meitä on niin monenlaisia tallaajia tällä pallolla.
Vaikka kuulostaisit vaikka presidentin mielestä kuinka aikuiselta tahansa, se ei muuta sitä tosiasiaa että olet kuitenkin VASTA 16-vuotias!
On varmasti "siistiä" leikkiä tuossa iässä aikuista (muistan sen itsekin), mutta vasten luulojasi et ole henkisesti vielä kehittynyt elämään aikuisten lailla, puhumattakaan parisuhteesta. Ja vau, ihan kokonaisen vuoden olet yksinäsi asunut ja muutenkin todistelet olevasi kuin aikuinen? Elä rauhassa kuule nuoruuttasi ja ennenkaikkea anna aikaa itsesi tutustumiselle, koska tulet muuttumaan henkisesti huimasti jo pariinkymmeneen vuoteen mennessä. Kannattaisi odottaa sinne täysi-ikäisyyteen asti, ennenkuin rupeat leikkimään aikuisten parisuhde leikkejä. Ja tosi "aikuismaista" kehuskella, että oikein "anopin" kanssa mietitty ehkäisyä :D! Sinun ikäisesi ei vielä kuuluisi mietiskellä mitään ehkäisyasioita ollenkaan! Olet kuitenkin vielä lapsi, vaikka teini-ikäinen sellainen. Kuulostaa pahasti siltä, että sinun vain täytyy angstissasi näyttää kaikille kuinka aikuinen muka olet. Ja mikäpä sen parempi näyttämismuoto, kuin avoliitto! Nyt voivat kaveritkin kadehtia sinua, eikö? Et edes taida uskoa, että suhteenne kestäisi jos ette muuttaisi yhteen?
Tässä mahtava lausahduksesi osoittamaan epäkypäsää juuri 16-vuotiaan ajattelumallia parisuhteesta:
"Nimittäin jos vuokra ei ole myös minun nimissäni, niin poikaystäväni on silloin helppo potkasta suuttuessaan minut pihalle vielä melko outoon kaupunkiin.. Tämä tietenkin vain siinä tapauksessa että ero on lähellä, joka on tällä hetkellä aika epätodennäköistä, mutta ei sitä ikinä tiedä, sillä suhde voi hieman muuttua yhteenmuutossa.. näin olen ainakin kuullut."
Olen kylläkin tosiaan vasta 16 vuotias ja alaikäinen, mutta se ei tarkoita ettenkö kykenisi huolehtimaan itsestäni tai elämään parisuhteessa. Ja ehkäisystä välitän, koska haluan kuitenkin nauttia seksistä kumppanin kanssa, mutta se vauva saa odotella tuloaan vielä 10 vuotta. Kortsut käyvät liian kalliiksi, koska kun kerran kuukaudessa tapaamme niin se puuhailukin on aika tiivistä. En pidä myöskään menkka-ajoista joten pillerit sopivasti niitä niukentavat. Lapseksi en halua itseäni kutsuttavan sillä lapsi on minun mukaani alle 12 vuotias, nuorisoksi kutsutaan 13-17 vuotiaita tai valinnan mukaan 15-17 vuotiaita nuoriksi aikuisiksi (eli ei vielä aikuinen, mutta ei lapsikaan) Tämä oli minun näkökulmani.
Voi olla että tulen kehittymään vielä paljon 20 vuodessa henkisesti, mutta parempaa elämänkokemusta minulla ei ole valitettavasti tarjota. Tämä kuitenkin poikaystävälleni kelpaa, ja monille muillekkin aikuisille. Toisekseen, en ole "angstaaja" vaan olen ihan sinut itseni kanssa ja olen ihan positiivinen persoona. Minulla ei ole mistään angstattavaa, kunhan vaan kyselen neuvoja, miten äidin kanssa menetellä.
Se vaan on tosi asia, että olen alaikäinen ja minun on hyvin vaikeaa löytää vieraalta paikkakunnalta asuntoa, jos poikaystäväni suutus päissään minut pellolle potkisi. Porukoitteni tulisi käydä 400 kilsan päässä allekirjoittamassa vuokrasopimus, eikä sitä matkaa nyt yhtäkkiältään tehdä. Miettikääpä omalle kohdalle?! Mutta tämä on vain hätävara ja poikaystävänikin sen ymmärsi hyvin, kun asiasta keskusteltiin. Ei sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu.. Mutta meillä menee kyllä ihan hyvin, eikä ero ole lähelläkään tällä hetkellä. Tätä olemme kuitenkin jo odotelleet jo jonkin aikaa. Että ihan tosissamme olemme molemmat
Hyvä, että mietit asiaa heitteille jätönkin kannalta. En usko, että tosissaan pelkäät vastaavaa tapahtuvan. En ymmärrä, miksei ns. worst case scenarioitakin voisi käydä läpi.
Onnea matkaan!
tuo sinunkaan teksti kovin aikuismaista ollut. Ja vaikka onkin 16v vaikuttaa kirjoittaja kypsältä. Ei silti, että yhteenmuuttoa kannustaisin tuossa iässä.
Selvästi tunnut kypsältä nuorelta naiselta. Osaat ajatella realistisesti, ikinä ei voi tietää mitä suhde tuo tullessaa. Se tuo sekä iloja että suruja.
Ensirakkaus, ensmmäinen vakava suhde oli uusi, upea kokemus. Itse tosin koin sen 17-vuotiaana, yhdessä vieläkin, reilun neljän vuoden jälkeen :)
Haluaisin nyt vielä sanoa, että pidä ne käpälät maassa, kaikesta huolimatta :) Kuten sanoit, aina voit palata kotiin, jos jokin yhteiselossa ei suju. Mutta uudelle paikkakunnalle, uusien ihmisten tapaaminen, tuore avoliitto on iso askel kenelle tahansa.
Olet melko nuori, joten ymmärrän kyllä äitisi reaktion. Tekisi mieli kysyä, ettekö voisi aluksi asua sinun kotipaikkakunnallasi? Näin äitisikin näkisi suhteenne laadun, ja sen että olette oikeasti kypsiä asumaan yhdessä ja aloittamaan uuden elämämän toistenne kanssa.
Varmaan ekaa kertaa huomaan täällä suomi24:sen keskusteluissa nuoren, joka OIKEASTI tuntuu ikäistään kypsemmältä! Normaalisti toppuuttelisin ja rankasti, mutta sulla tuntuu ihan oikeasti olevan järki päässä ja kaikkea muuta kuin angstaava asenne. Hyvältä kuulostaa myös se, että olette poikaystäväsi kanssa suunnilleen samanikäisiä, jonkun 20-vuotta vanhemaan matkaan lähteminen olisi vähintäänkin arveluttavaa..
Itse en 16-vuotiaana olisi ollut mitenkään päin valmis avoliittoon, vaikka silloin tietenkin kuvittelin olevani kovinkin aikuinen. Mutta kun vertaan sitä vaikkapa sinun käytökseesi, meillä on eroa kuin yöllä ja päivällä! Olen nyt jo yli kolmekymppinen..
Tunnut olevan hyvissä väleissä vanhempiesi kanssa, se on ensiarvoisen tärkeää, myös säilyttää ne välit. Muuten en näe estettä, mikset tosiaan voisi muuttaa poikaystäväsi kanssa yhteen? Mitä siinä menetät, jos kokeilet? Jos ei onnistu, niin maitojunalla kotipaikkakunnalle, tai oma asunto sieltä 400km:n päästä. Särkynyttä sydäntä kummempaa (mitä en tietenkään toivo!) ei tapahdu, jos nyt yhteiselo/suhde ei toimikaan. Jonkun vauvanteon suhteen nyt on HIEMAN eri juttu, sitä kun ei sitten halutessaan voi enää perua. Mutta sinähän et äidiksi vielä haluakaan, vaan olet aikuismaisesti keskustellut mm. anopin kanssa tuosta ehkäisyasiasta. Voisitko kertoa vanhemmillesi tuon saman faktan mitä kirjoitit täällä, että lapsen tekoon et(te) ole aikeissa ryhtyä vielä vuosiin; voi olla, että sekin hirvittää vanhempiasi jos luulevat toisin?
Ei muuta kuin onnea matkaan, mitään et voi menettää, mutta sen sijaan saada!
On todella järkyttävää, miten puuta pidemmälle ajattelemattomia ihmisiä tälläkin palstalla liikkuu..
Ei ole tainnut monellakaan kolmekymppiselläkään vielä elämänkokemus sen vertaa älyä kasvattaneen, että tajuaisivat 16-vuotiasta, vielä henkisesti keskenkasvuista teiniä olla kannustamatta pitämään itseä AIKUISENA. Kyllä varmasti monet 16 - tai vaikka 13- vuotiaat osaavat verbaalisesti kuulostaa aivan varmasti vähintäänkin kolmekymppiseltä aikuiselta. Karvas totuus on vain se, ettei ne puheet tai kirjoitukset paljasta sitä ihmisen oikeaa kehitystasoa. Luulisi jokaisen selväjärkisen AIKUISEN ihmisen tajuavan, ettei tuon ikäinen ole vielä lähelläkään aikuisen ajattelutasoa ja muutenkaan ymmärtämään asioita, niinkuin aikuinen asiat kokee ja ymmärtää.
Kannattaisi varmasti katsoa itseä peilistä ja kurkistaa kirjoihin, joissa kerrotaan ihmisen kehityksestä, muutenkin kuin biologisesti.
Aloittaja on varmasti hyvään suuntaan kehittymässä, mutta tosiasia on, että itseensä tutustumisen matka on vasta lähtöviivalla, huolimatta fiksusta elämänasenteestaan. Sinä et tule tutustumaan itseesi ainakaan avoliiton myötä, ennemminkin päinvastoin.
Jos menet tuossa iässä jo avoliittoon, on hyvinkin mahdollista, että jäät jälkeesi itsesi löytämisessä. Näin ollen voit tulla kohtaamaan kriisejä itsesi kanssa myöhemmin aikuisuuden varrella (en puhu nyt mistään kolmenkympin kriisistä), kun sinulta on jäänyt kokematta asioita ja et tiedä mitä oikeasti haluat. Kukatahansa aikuinenkaan ei ole valmis tuosta vain onnelliseen avoliittoon, vaan siinä vaiheessa on jo hyvä tuntea itsensä ja halunsa, jo edes jonkin verran elämää nähneenä.
On todella järkyttävää, miten puuta pidemmälle ajattelemattomia ihmisiä tälläkin palstalla liikkuu..
En ole väittänyt, että 16-vuotias olisi aikuinen. Mutta kerro mulle, mitä peruuttamatonta voisi aloittajan tilanteessa tapahtua, kun kyseessä on kaksi ilmeisen normaalia nuorta??! Tulla avoero, no HUI! Luuletko, että oleminen toisen suht' samanikäisen kanssa jotenkin estää itseä kehittymästä? Kukahan se tässä nyt naiivi on..
Vai että kriisejä? Saisiko linkin tutkimukseen, jossa todetaan varhaisen avoliiton tuottavan kriisejä myöhemmin? Vai oliko tämä keittiöpsykologin omaa tulkintaa?
Nuorena pitääkin uskaltaa tehdä rohkeita ratkaisuja. Siis sellaisia, joista ei kuitenkaan seuraa mitään peruuttamatonta (eli pois edelleen nämä teiniäitiydet, huumeidenkäytöt ym.). Kyllä sitä näin yli kolmekymppisenä sitten murehtii ja pohtii etukäteen kaikkea niin, että puolet mahdollisista hyvistäkin ajatuksista jää rohkeuden puutteen vuoksi toteutumatta - vrt. tietää liikaa elämästä, mitä kaikkea VOI tapahtua jne.
Kuten sanottu, ihmisissä on kuin onkin eroja. Itse en 16-vuotiaana olisi todellakaan ollut valmis avoliittoon, mutta enpä sellaista edes haikaillut. Aloittajalle: tee tuossa asiassa niinkuin sydän sanoo.
"En ole väittänyt, että 16-vuotias olisi aikuinen."
Kyllä sinä kehoituksillasi ja ennenkaikkea aloittajan pikku tekstinpätkän perusteella, joka sattuu kuulostamaan NIIN aikuismaiselta, oikeutat hänet aikuisen ihmisen toimintaan ja tällöin aikuiseksi.
"Mutta kerro mulle, mitä peruuttamatonta voisi aloittajan tilanteessa tapahtua, kun kyseessä on kaksi ilmeisen normaalia nuorta??!"
Aivan! Sinäpä sen sanoit kaksi NUORTA. Nuorta, joiden OMA itsensä kehitys on vasta ALKAMASSA. Sellaiset eivät vielä sovellu leikkimään kotista. Kuvailin edellisessä viestissäni, mitä ongelmia MINUUDEN kanssa siitä tulee jossain vaiheessa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kämppäkaveri suhde, vaan avoliitto, joka vaatii jo ihmiseltä kypsyyttä ts. itsensä tuntemusta ja elämän kokemusta TOIMIAKSEEN oikeista syistä.
"Tulla avoero, no HUI! Luuletko, että oleminen toisen suht' samanikäisen kanssa jotenkin estää itseä kehittymästä?"
Kyllä. Kehittymistä rehelliseen ITSENSÄ tuntemiseen. Sitä ei saavuteta aloittamalla avoliittoa jo 16-vuotiaana. Luonnollisesti avoliitossa SITOO itsensä toiseen ja se toinen on otettava/otetaan huomioon mm. omissa tulevissa VALINNOISSA, joutuu keskittymään ja puhumaan ME-muodosta, ilman että tuntee edes itseään VIELÄ. Jokatapauksessa, joko jää tähän avoliittoon kiikkumaan epävarmana ja vailla käsitystä -kuka minä olen, mitä haluan elämältäni tms. ja tyytyy jäämään tähän suhteeseen eläen vain miehensä ja ME-hengen kautta. Opitaan vaan LÄHEISRIIPPUVAISEKSI Tällöin pyöräytetään jo pari mukulaakin ja ruinataan kihloihin. Tai, herätään ja tajutaan kasvaneen erilleen (joka siis todella luonnollista ja väistämätöntä tuon ikäisille), erotaan ja sitten ihmetellään mitä edes elämältään haluaa. Eletään sitten railakasta nuoruutta etsien itseään, mutta samalla vajotaan alaspäin teini-tasolle. Mitä luultavammin tartutaan heti ensimmäiseen kivalta tuntuvaan mieheen/naiseen ja luodaan laastarisuhde, koska on tottunut elämään parisuhteessa. Ja kehä voi taas jatkua ja toistaa itseään. Ja koska henkilö ei pääse koskaan syvemmin tutustumaan itseensä, ei voi luoda antoisaa ja pysyvää onnellista parisuhdettakaan.
Jos itse olet noin, no, kaikkea muuta kuin ajatteleva ja JÄRKEVÄ ihminen, niin neuvon yksinkertaisesti sinua kävelemään kirjastoon ja etsimään sieltä ihmisen kehitykseen ja elämänkaareen liittyviä psykologisia kirjoja. Biologian kirjan voit unohtaa. Kun sinullehan riittänee perusteeksi, että ymmärtää mitä ehkäisy tarkoittaa niin on valmis jo menemään avoliitton. Tiedoksi vielä, että kirjat pohjautuvat siis ihan oikeisiin tutkimuksiin ihmisistä.
"Nuorena pitääkin uskaltaa tehdä rohkeita ratkaisuja. Siis sellaisia, joista ei kuitenkaan seuraa mitään peruuttamatonta (eli pois edelleen nämä teiniäitiydet, huumeidenkäytöt ym.)"
Koska sinulla ei ole tuon taivaallistakaan tietoa ihmisen henkisen kehityksen vaiheista tms. niin en sinuna kehoittaisi nuoria ryhtymään ihan mihin tahansa. Nuorena ei pidä tehdä mitään sen ihmeellisempiä rohkeita ratkaisuja, korkeintaan koskien tulevaa ammattia ja opiskeluja. Muutenhan onkin alaikäinen, eikä näin ollen saakaan tehdä mitään ihme "rohkeita ratkaisuja" omassa elämässään. Vastuullisena vanhempana luulisi sinun sen ymmärtävän.
"Kyllä sitä näin yli kolmekymppisenä sitten murehtii ja pohtii etukäteen kaikkea niin, että puolet mahdollisista hyvistäkin ajatuksista jää rohkeuden puutteen vuoksi toteutumatta - vrt. tietää liikaa elämästä, mitä kaikkea VOI tapahtua jne."
Nyt onin kysymys vielä alaikäisestä ihmisestä, eikä mistään aikuisesta ihmisestä! Sinä varmasti nuilla kuvaamillasi perusteilla päästäisit aloittajan esim. baariinkin, ihan vain sen takia koska kuulostaa aikuismaiselta ja vastuulliselta. Et voi verrata ja puhua samassa lauseessakaan AIKUISTEN ihmisten tekemättömistä ja tehdyistä rohkeista asioista ja nuorten tekemättömistä/tehdyistä rohkeista vedoista! Usko tai älä, nuoruudessa tapahtuneilla asioilla on suurikin merkitys ja pohja koko aikuisuudelle siellä tehtävistä ratkaisuista. Joten ei ole ihan sama mitä valintoja ja "rohkeita ratkaisuja" sitä tekee.
"Kuten sanottu, ihmisissä on kuin onkin eroja."
Kas kun tajusit tuon. Valitettavasti sillä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.
"Itse en 16-vuotiaana olisi todellakaan ollut valmis avoliittoon, mutta enpä sellaista edes haikaillut."
No etpä ole poikkeus. EI KUKUKAAN tuon ikäinen olekaan!
"Aloittajalle: tee tuossa asiassa niinkuin sydän sanoo."
Seuraavaksi varmasti keihoitat aloittajaa menemään naismisiin heti kun täyttää 18vee, kuuntele vaan sydäntäsi ja jätä ihmeessä aivot narikkaan!
Toinen huomioitava seikka on, että aloittajan poikaystävä on jo kuitenkin 18-vuotias eli täysi ikäinen. Vaikka heillä onkin vain kaksi vuotta ikäeroa, on se tuossa kehitysvaiheessa paljon. Eli he molemmat elävät kuitenkin omaa eri elämänvaihetta, ja eivät kuitenkaan ole samalla tasollakaan.
Täällä joku puhu tuosta ME-muodosta. Tällä hetkellä sitä käytän aika paljon. Harvoin sanon enään mitään ilman että -ME- tulee suusta. Mutta eihän se pelkkä puhe vaikuta :)
Sitten tuohon että poikaystäväni on 18v ja on tällöin kypsempi kuin minä. Ensinnäkin olemme melko samalla aaltopituudella kaikissa asioissa. Otamme asiat vakavasti, mutta osaamme myös pitää hauskaakin tietyissä rajoissa.
Ja sitten tuohon väittämään että joku kirjoittaja kutsui minua kypsäksi, jolloin joku oli heti parjaamassa että älä anna aloittajan kuvitella itseään aikuiseksi. En pidä itseäni aikuisena. Nuorena kylläkin.
Ja itse olen sitä mieltä että omaa minäkuvaa voi hahmottaa samalla kun asustaa toisen kanssa. Minua ei yhtään haittaa se että joudun ottamaan toisenkin huomioon koko ajan. Otan minä nytkin vaikka kulta on 400 kilsan päässä. Määrittelen aikatauluni sen mukaan että on aikaa jutella toisen kanssa päivän tapahtumista. Ja mitä tuohon elämänkokemukseen tulee. Sitäkin mielestäni saa kun kokeilee jo omia siipiään toisen kanssa yhdessä. Kokemushan se sekin on. Mietippä ihmistä joka vaan istuu kotonaan 18v:sta 60v.:ksi ja vertaa sitä ihmiseen joka on koko ajan maailmalla tuona aikana. Kummalla on enemmän elämänkokemusta.
Teoria ja käytäntö on kaksi eri asiaa ja kaikkea teoriaa ei voi käytäntöön soveltaa. Joten oletko varma että sanomaasi "minäkuvan etsiminen" -teoriaa voi suoraan soveltaa käytäntöön?
Olen sitä mieltä että nuorten tulisi saada edetä omaa vauhtiaan. Ja varsinkin tässä iässä tulisi saada tehdä omaan elämään vaikuttavia päätöksiä. Näin opittaisiin kantamaan enemmän vastuuta teoistaan.
Kerron teille nyt pienen tarinan:
Olin 8. luokalla. Pidin todella paljon matematiikasta. Kerran innostuin kotona laskemaan monta sivua eteenpäin, asioita, joita ei oltu edes opeteltu vielä. Silti osasin. Seuraavana päivänä sain opettajalta haukut, koska olin edennyt omaa vauhtiani. Hän antoin minulle monta paperia edellisten aiheiden tehtäviä. Kyllästyin matematiikkaan, koska en saanut edetä omaa vauhtiani ja jouduin tekemään 7 A4 kokoista paperia edellisiä tehtäviä. Edellisestä 9-arvon oppilaasta tuli 7-arvoinen.
Tämähän oli kyllä melko pientä, mutta sama voi käydä nuorenkin elämässä. Pitäisi antaa ihmisen kehittyä omaa vauhtiansa. Muutamalla ihmisellä on joku sellainen tauti että he näyttävät 30v. ihan 70 vuotiaalta (olette varmaan kuullut). Ei lääkärit silti heitä mene veitsillä sörkkimään vaikka he kehittyvät nopeammin kuin muut. Miettikääpä.
Mutta kaipaisin nyt todella vielä teidän neuvojanne. Äitini ja isäni kanssa olemme keskustelleet, mutta he ovat edelleen sillä kannalla että ei muuteta. He antoivat minulle kompromissin; minä muuttaisin soluun ja he maksaisivat minulle joka viikonloppu junamatkan poikakaverini luokse. Tähänkään en mielelläni suostu, koska matkustaminen väsyttää todella paljon. Ja se juna millä tulen pois sieltä on täällä perillä vasta puoli 10 illalla. Soluasunnosta on myös 4 kilometrin koulumatka ja sitä en mielelläni talvella pyöräile. Linja-autoon en saisi matkatukea niin lyhyelle matkalle. Ja minä en enään jaksais toista vuotta itkeä kämpillä yksinäisyyttä ja sitä että mitkään tavoitteet ei äidin takia täyty..
Ottakaa kantaa
Ihan ensimmäiseksi sinulle aloittaja, ei millään pahalla..mutta sinä et voi käsittää näitä asioita VIELÄ, mitä olen kertonut. Näet ja koet maailman niillä eväillä, kuin kuusitoistavuotiaat nuoret kokevatkin, riippumatta siitä, kuinka vastuuntuntoinen mallikansalainen olet jo nyt. Totuus on vain se, että et ole vielä täysi-ikäinen, etkä muutenkaan aikuinen sanan varsinaisessa merkityksessä. Olet juuri tuossa iässä altis kaikenlaisille vaikutteille ja etsimässä omaa paikkaasi maailmasta. Vaikutteilla en nyt sinun tapauksessasi tarkoita mitään viinaa ja tupakkaa tms. Jos sinä alkaisit avoliittoon jo noin nuorena, hyppäisit kirjaimellisesti yli tuon oman minän etsimisajan. Avoliitto jo itsessään on tarkoitettu aikuisille ja toimiakseen se vaatii jo jonkinlaista elämänkokemusta aikuiseltakin. Se ei ole tarkoitettu keskenkasvuisille nuorille, jotka vasta miettivät mitä elämältään edes haluaisivat.
"Tällä hetkellä sitä käytän aika paljon. Harvoin sanon enään mitään ilman että -ME- tulee suusta. Mutta eihän se pelkkä puhe vaikuta :)"
Niin. Sinähän et ymmärtänytkään pointtiani. Ei se puhe, vaan tietämättömyys asioista ennenkaikkea.
"Sitten tuohon että poikaystäväni on 18v ja on tällöin kypsempi kuin minä. Ensinnäkin olemme melko samalla aaltopituudella kaikissa asioissa. Otamme asiat vakavasti, mutta osaamme myös pitää hauskaakin tietyissä rajoissa."
Tuon onkin jo selvästi suoraan 16-vuotiaan suusta. En epäile yhtään sitä, että ettekö tulisi hyvin toimeen keskenään tms. jakaisi yhteisiä asioita keskenään. Kysymyshän ei ole nyt siitä. Seurustelussa ei ole mitään pahaa, mutta se on aivan eri asia kuin avoliitto. Mutta kaksi vuotta ikäeroa tuossa iässä on kuitenkin sen verran erottava tekijä, että hän on kuitenkin sinua kehityksessä edempänä, kypsyydestä en sitten tiedä.
"En pidä itseäni aikuisena. Nuorena kylläkin."
Tekstissäsi annat todellakin sellaisen kuvan, että sinua juuri täytyy pitää aikuisenlaisena. Että juuri SINÄ olisit jotenkin erilainen, kuin kaikki muut ikäisesi nuoret. Ja juuri sinulle täytyisi antaa jokin erityisasema ja kohtelu elää aikuistenlailla, koska satut kuulostamaan kypsältä ikäiseksesi. Edelleen, vaikka olisit mensan jäsen ja asunut vaikka kaksi vuotta yksin, ei se sinusta vielä tee sitä aikuista ja kehittynyttä ihmistä.
"Ja itse olen sitä mieltä että omaa minäkuvaa voi hahmottaa samalla kun asustaa toisen kanssa. Minua ei yhtään haittaa se että joudun ottamaan toisenkin huomioon koko ajan. Otan minä nytkin vaikka kulta on 400 kilsan päässä. Määrittelen aikatauluni sen mukaan että on aikaa jutella toisen kanssa päivän tapahtumista."
Niin mutta sinä 16-vuotiaana et voi hahmottaa ja tutustua itseesi, jos alat leikkiä aikuisten ihmisten leikkejä kesken kasvusi! Kysymys ei ole myöskään siitä etteikö sinua haittaisi ottaa se toinenkin huomioon, vaan se, että se juuri haittaa sinua syventymästä itseesi. Ja kaiken huipuksi juuri itsekin kertomallasi tuet tätä faktaa "Määrittelen aikatauluni sen mukaan että on aikaa jutella toisen kanssa päivän tapahtumista." Mietipä miten paljon enemmän joutuisit "määrittelemään aikatauluasi" kun asuisite yhdessä. On kuitenkin eri asia asua yksin kuin kaksin! Eikä se sinun aikataulusi määrittelemistä ainakaan helpota.
"Ja mitä tuohon elämänkokemukseen tulee. Sitäkin mielestäni saa kun kokeilee jo omia siipiään toisen kanssa yhdessä. Kokemushan se sekin on."
Niin kauan kuin se ei ole sopivaa kehityksellesi ja se haittaa sitä, ei sellainen elämänkokemus ole vielä ajankohtaista kokea. Mutta eihän sitä 16-vuotiaana vielä voi ymmärtää, että kaikki kokemukset eivät ole hyvästä - siinä iässä. Siksi onkin olemassa vastuulliset vanhemmat, jotka niitä rajoja sinulle vielä onneksi asettavatkin. Eivät sinun kiusaksesi vaan sinun parhaaksesi, trust me.
"Mietippä ihmistä joka vaan istuu kotonaan 18v:sta 60v.:ksi ja vertaa sitä ihmiseen joka on koko ajan maailmalla tuona aikana. Kummalla on enemmän elämänkokemusta."
Tämä oli jo liian radikaali ja absurdi veto, joka ei ole yleispätevä vertaus tähän tilanteeseen. Absurdi siksikin, ettei tuollaisia tapauksia (onneksi), erakoitumisia ihan jokapäiväisenä ilmiönä tapahdu. Sinä et saa yhtään sen vähempää elämänkokemusta, jos et mene avoliittoon. Et myöskään tule saamaan yhtään vähempää elämänkokemusta, kuin ysäväsi, joka olisi matkustellut monissa eri maissa jo lapsuudesta asti, ja sinä et olisi ollenkaan. Kun elät ihan kuule normaalisti, kuin kaikki muutkin ikäisesi, niin et jää varmasti vajavaiseksi mistään kokemuksista. Tuskinpa olet lukkiutunut neljänkään seinän sisälle? Paljastit edelleenkin todella hyvin ikäisesi ajattelutavan. Pidät kokemus määrää samana asiana kuin kokemus laatu. Ihminen joka matkustelee paljon elämänsä aikana (nyt puhutaan aikuisista, koska alaikäisiähän koskevat rajoitteet), saa yhtäpaljon elämänkokemusta kuin se, joka viettää rauhaisaa kotielämää ja elää muuten normaalia elämää. Sen sijaan kokemuslaadulla voi olla paljonkin eroja. Esim. toinen oppii arvostamaan enemmän vieraita kulttuureja, sietämään erilaisuutta paremmin tms, kuin toinen henkilö. Mutta yhdistävänä tekijänä molemmat saavat kuitenkin elämänkokemusta. Kumpikaan ei ole toista huonompi elämänkokemuksen tai - laadun kannalta.
"Teoria ja käytäntö on kaksi eri asiaa ja kaikkea teoriaa ei voi käytäntöön soveltaa. Joten oletko varma että sanomaasi "minäkuvan etsiminen" -teoriaa voi suoraan soveltaa käytäntöön?"
Taas niin tyypillistä ikäisesi ajattelutapaa. Noh, enpä voi ihmeitä odottaakaan. Käytäntö ja teoria eivät todellakaan ole kaksi eri asiaa. Ne sovelletaan toinen toisistansa ja tukevat toisiansa. Kun ihmistä tutkitaan, muodostetaan teoriaa selittämään ja ymmärtämään ihmisen toimintaa. Se tehdään ihan käytäntöä varten, jotta voisimme paremmin ymmärtää ihmisen toimintaa ja käyttäytymistä. Tämä koskee kaikkia ihmistä tutkivia tieteitä. Joten, kunhan kasvat vähän vanhemmaksi niin ymmärrät vähän paremmin mistä on kysymys ja vasta sitten sinun kannattaa tulla vasta inttämään näistä asioista. Ja kyllä olen todellakin varma tästä minäkuvan soveltamisesta, (opiskelen alaa). Joten en sinua kiusatakseni näitä asioita sano, vaan ihan sinun kehityksesi etua ajatellen.
"Olen sitä mieltä että nuorten tulisi saada edetä omaa vauhtiaan. Ja varsinkin tässä iässä tulisi saada tehdä omaan elämään vaikuttavia päätöksiä. Näin opittaisiin kantamaan enemmän vastuuta teoistaan."
Se on ihan totta, mutta tiettyyn rajaan asti. Huoltajien/vanhempien tulee silti vielä sinunikäisen valintoja arvoida, neuvoa ja tarvittaessa kieltää. Sinulla on täysi oikeus esimerkiksi valita ja pohtia ihan itse, mihinkä ammattiin haluat tulevaisuudessa opiskella ja miten haluat ITSEÄSI muutenkin kehittää, tapahtuuko se esimerkiksi jonkun tietyn harrastuksen kautta yms. Mutta, on täysin eri asia suunnittelevansa elää tuossa iässä aikuisten juttuja. Avoliitto kuuluu aikuisuuteen, ei nuoruuteen!
Tuo matematiikka tarinasi osoitti vain lapsellisen, itsekkään ja luovuttajan mielen heikkouden sinusta. Miksi edes kerroit tuon? Mitä tuolla asialla on tekemistä avoliiton kanssa? Teit vain suutuspäissäsi ja turhautuneena, ilmeisestikin väärän valinnan, joka esti sinua kehittämästä matemaattisia kykyjä.
"Muutamalla ihmisellä on joku sellainen tauti että he näyttävät 30v. ihan 70 vuotiaalta (olette varmaan kuullut). Ei lääkärit silti heitä mene veitsillä sörkkimään vaikka he kehittyvät nopeammin kuin muut. Miettikääpä."
Mitä tekemistä ulkoisilla asioilla on sisäisen kehityksen kanssa? Mietippä sitä ihan itse. Etkai ajattele asioista nuin pinnallisesti?
Viimeiseen kappaleeseesi vastaus: Mene sitten töihin jos haluat leikkiä aikuista, niin saat rahaa tavata poikaystävääsi. Ja mikä estää poikaystävääsi tulemasta tapaamaan myöskin sinua? Vaan meneekö hänen miellyttämisensä SINUNKIN edelle? Nostan vahemmillesi hattua. He kuulostavat välittäviltä ja vastuuntuntoisilta ihmisiltä. Vonkumalla täällä asiasi eivät muutu mitenkään. Eikä toisten ihmisten antama hyväksyntä muuta tilannettasi yhtään mihinkään.
Minun mielestäni aloittaja kuulosti ikäisekseen hyvin kypsältä. Ymmärrän myöskin sen että hän haluaa nuorena kokeilla omia mahdollisuuksia elää parisuhteessa. Oman lapseni päästin kanssa asumaan 16 vuotiaana poikaystävänsä kanssa yksiin. Hyvin heillä on mennyt. Tyttäreni on nyt 24 v ja hänen miehensä 26 v. Ovat nyt siis olleet 8 vuotta yhdessä, naimisissa toista vuotta. Yksi lapsikin siunaantunut. Olen hyvin iloinen 40v. mummi. (tosiaan sain tuon oman tyttäreni 16-vuotiaana, enkä kadu päivääkään, mutta aloittajalla taitaa olla ehkäisyasiat hoidossa :)
En voi muuta toivotella kuin tsemppiä :)
Näitä kivikauden tasolla eliöitähän nykypäivinä riittääkin, puhumattakaan vapaasta kasvatuksesta. Tason huomaakin jo suomen eduskunnassa astikin :D