En tiedä mistä alkaisin.
Tunsin mieheni jo jokusen vuoden ennen kuin se suuri "juttu" sitten valtasi meidät. Puolen vuoden jälkeen olimme jo kihloissa ja yhdessä oltiin asuttu ensi huumasta lähtien. Ensimmäinen lapsi sai alkunsa pitkän ja hartaan yrityksen jälkeen, olimme onnen kukkuloilla. Toinen teki sitten tuloaan ennen kuin ensimmäinen oli vuottakaan. Naimiisiin mentiin ennen kuin 5 vuotta tuli täyteen. Eläminen oli kädestä suuhun ja öisin mietin miten selvitään (minimi äitiyspäiväraha on aivan naurettava).
Pääsin opiskelemaan ja elämä näytti vihdoin hyvältä. Ostimme vanhan omakotitalon, remontoitavaa riitti mutta se oli mitä halusimme.
Mieheni oli huono puhumaan asioista jotka vaivasi tai häiritsi. Sain usein heittää puoli astiastoa jotta sain selville mikä oli.
Säröä teki myös anoppi joka ei koskaan hyväksynyt minua. Olin milloin huono äiti, laiska, valehtelija jne. Mieheni ei koskaan "laittanut anopille luuta kurkkuun". Lopetin vierailut siellä ja kartoin paikkoja missä voisin häneen törmätä. Lapsia anoppi ei noteerannut mummon lailla. Josta tosin en ollut pahoillani, elämä oli minulle helpompaa mitä vähemmän hän meidän elämään sekaantui. Mitä vähemmän hän meistä tiesi sen enemmän se tietysti kutkutti sen mielikuvitusta, mieheni sisarukset se sai puhuttua useasti minua vastaan ja "kylän juorut" olivatkin usein sen jäljiltä faktoja.
Itsetuntoni on ollut aina hyvä ja minua useat kuvaavat vahvana joka kestää mitä vain. Vuosien taistelu oli kumminkin tehnyt pikku hiljaa tehtävänsä ja janosin hyväksytää hinnalla millä hyvänsä.Rupesin hukuttamaan pahaa oloani juomalla vkoloput ja hillumalla baareissa. Mieheni ei halunnut mihinkään lähteä, ollut aina enemmän "mökillä poikien kanssa kaljaa" tyyppiä. Joten menin kavereitten kanssa.
Parisuhde ei voinut hyvin puhuimme lapsista, rahasta ja arjen pyörityksestä. Tahti vain kiihtyi, seisemän rautaa tulessa koko ajan ja vkoloppusin pään nollaus viinan avulla. Kunnes tuli aamu etten enää jaksanut.
Kaikki meni kahdessa viikossa siihen etten enää pystynyt hoitamaan itseäni, opiskeluani, kotia en siis oikeasti mitään.
Lääkärillä olin aikaisemmin käynyt väsymyksestä ja unettomuudesta, nyt tuli suoraan passitus osastolle ja diagnoosi oli vaikea masennus. En asiaa hyväksynyt aikoihin ja vieläkin se välillä tekee tiukkaa myöntää etten olekaan niin vahva ja kestä ihan mitä vaan. Viina pysyi kehissä ja pahan olon sain hukutettua humalaan. Hyväksyntää hain viinan huuruissa vääristä paikoista ja tulin usein "hyväksi käytetyksi" ja olo vaan paheni..
Vakituisen työn sain kumminkin reilun puolen jälkeen sairastumisesta, vihdoin kaikki näytti hiukan valoisemmalta. Mies oli hoidossa mukana mutta puhe yhteys oli hukassa kotona oikeista asioista. Minun oli vaikea sanoa asioita, pelkäsin satuttavani miestäni tuntemuksillani. Asiat johti sitten siihen että halusin muuttaa pois jotta saisin aikaa itselleni. Ystävät hylkäsivät ja syyttivät etten ajatellut kuin itseäni.Terapiassa toitotettin että pitäisi ajatella itseä.
Muutin ja tutustuin mieheen joka puhui asioista. Aviomieheni ei ollut koskaan ollut kova kehumaan tai sanallisesti ihannoimaan minua. Tämä mies palvoi sanoillaan minua. Olin myyty. Se oli kuin laastaria kaikille haavoilleni. Tuntui ihanalta kuulla asioita jota "kotona" oli kuullut niin harvoin.
Nyt kuvaan sitä asiaa että sekosin ja humalluin miehen sanoista ja halusin eron. Näin sieluni silmin kuinka olisin suhteessa jossa puhuttaisiin, kehuttaisiin ja kuinka kommunikaatio olisi kuin parhaista rakkaus romaaneista. Aviomieheni meni rikki, hajosi, itki ja kerrankin puhui tunteistaan, kirjoitti kirjeitä ja halusi korjata kaiken. Olin niin "huumassa" etten tajunnut kuinka paljosta olin luopumassa.
Itken nytkin kun tämä sattuuu niin paljon tämän kirjoitus ja muistot valtaa mielen. Kuinka ikävä painaa....
Puoli vuotta meni ennen kuin rupesin heräämään todellisuuteen. Ei ole todellisuudessa kirjoissa kirjoitettua rakkautta, kirjoista on unohdettu raha, arki, lapset ja tunnesiteet vanhaan.
Halusin korjata avioliittomme. Se oli liian myöhäistä. Ex-mieheni oli löytänyt oman huumeensa. Käski jatkaa eteenpäin...
Kovasti yritän.
Nyt reilu vuosi siitä kun muutin pois elän edellen toivossa että miehelleni käy samoin että se huuma loppuu ja mies palaisi lasten ja minun luoseni. Itken ja lasten ollessa isällään hautaudun muistoihin ja mietin kuinka saisin mieheni takaisin. Palata vanhaan en halua, haluan uuden alun meille kahdelle.
Katkeruus on muuttanut mieleeni kuinka se voi olla niin että meidän yhteiselämä painaa kupissa vähemmän kuin tämä uusi suhde jonka se on tuntenut vain n.puoli vuotta. Mutta sitten mietin että itselle kävi samoin. Miten antaa itselle anteeksi ja pystyä katsomaan itseänsä joskus peilistä ilman niitä itsesyytöksiä ja olla ylpeä itsestään...
Tiedän että paljon on tapahtunut ja paljon sellaista jota on vaikea antaa anteeksi...
Tiedän että on mahdollista ettei koskaan se palaa takaisin....
Tiedän että omapahan on vikani,itse alun perin lähdin....
Elän silti toivossa että joskus vielä pääsisin takaisin kotiin.....
Tunsin mieheni jo jokusen vuoden ennen kuin se suuri "juttu" sitten valtasi meidät. Puolen vuoden jälkeen olimme jo kihloissa ja yhdessä oltiin asuttu ensi huumasta lähtien. Ensimmäinen lapsi sai alkunsa pitkän ja hartaan yrityksen jälkeen, olimme onnen kukkuloilla. Toinen teki sitten tuloaan ennen kuin ensimmäinen oli vuottakaan. Naimiisiin mentiin ennen kuin 5 vuotta tuli täyteen. Eläminen oli kädestä suuhun ja öisin mietin miten selvitään (minimi äitiyspäiväraha on aivan naurettava).
Pääsin opiskelemaan ja elämä näytti vihdoin hyvältä. Ostimme vanhan omakotitalon, remontoitavaa riitti mutta se oli mitä halusimme.
Mieheni oli huono puhumaan asioista jotka vaivasi tai häiritsi. Sain usein heittää puoli astiastoa jotta sain selville mikä oli.
Säröä teki myös anoppi joka ei koskaan hyväksynyt minua. Olin milloin huono äiti, laiska, valehtelija jne. Mieheni ei koskaan "laittanut anopille luuta kurkkuun". Lopetin vierailut siellä ja kartoin paikkoja missä voisin häneen törmätä. Lapsia anoppi ei noteerannut mummon lailla. Josta tosin en ollut pahoillani, elämä oli minulle helpompaa mitä vähemmän hän meidän elämään sekaantui. Mitä vähemmän hän meistä tiesi sen enemmän se tietysti kutkutti sen mielikuvitusta, mieheni sisarukset se sai puhuttua useasti minua vastaan ja "kylän juorut" olivatkin usein sen jäljiltä faktoja.
Itsetuntoni on ollut aina hyvä ja minua useat kuvaavat vahvana joka kestää mitä vain. Vuosien taistelu oli kumminkin tehnyt pikku hiljaa tehtävänsä ja janosin hyväksytää hinnalla millä hyvänsä.Rupesin hukuttamaan pahaa oloani juomalla vkoloput ja hillumalla baareissa. Mieheni ei halunnut mihinkään lähteä, ollut aina enemmän "mökillä poikien kanssa kaljaa" tyyppiä. Joten menin kavereitten kanssa.
Parisuhde ei voinut hyvin puhuimme lapsista, rahasta ja arjen pyörityksestä. Tahti vain kiihtyi, seisemän rautaa tulessa koko ajan ja vkoloppusin pään nollaus viinan avulla. Kunnes tuli aamu etten enää jaksanut.
Kaikki meni kahdessa viikossa siihen etten enää pystynyt hoitamaan itseäni, opiskeluani, kotia en siis oikeasti mitään.
Lääkärillä olin aikaisemmin käynyt väsymyksestä ja unettomuudesta, nyt tuli suoraan passitus osastolle ja diagnoosi oli vaikea masennus. En asiaa hyväksynyt aikoihin ja vieläkin se välillä tekee tiukkaa myöntää etten olekaan niin vahva ja kestä ihan mitä vaan. Viina pysyi kehissä ja pahan olon sain hukutettua humalaan. Hyväksyntää hain viinan huuruissa vääristä paikoista ja tulin usein "hyväksi käytetyksi" ja olo vaan paheni..
Vakituisen työn sain kumminkin reilun puolen jälkeen sairastumisesta, vihdoin kaikki näytti hiukan valoisemmalta. Mies oli hoidossa mukana mutta puhe yhteys oli hukassa kotona oikeista asioista. Minun oli vaikea sanoa asioita, pelkäsin satuttavani miestäni tuntemuksillani. Asiat johti sitten siihen että halusin muuttaa pois jotta saisin aikaa itselleni. Ystävät hylkäsivät ja syyttivät etten ajatellut kuin itseäni.Terapiassa toitotettin että pitäisi ajatella itseä.
Muutin ja tutustuin mieheen joka puhui asioista. Aviomieheni ei ollut koskaan ollut kova kehumaan tai sanallisesti ihannoimaan minua. Tämä mies palvoi sanoillaan minua. Olin myyty. Se oli kuin laastaria kaikille haavoilleni. Tuntui ihanalta kuulla asioita jota "kotona" oli kuullut niin harvoin.
Nyt kuvaan sitä asiaa että sekosin ja humalluin miehen sanoista ja halusin eron. Näin sieluni silmin kuinka olisin suhteessa jossa puhuttaisiin, kehuttaisiin ja kuinka kommunikaatio olisi kuin parhaista rakkaus romaaneista. Aviomieheni meni rikki, hajosi, itki ja kerrankin puhui tunteistaan, kirjoitti kirjeitä ja halusi korjata kaiken. Olin niin "huumassa" etten tajunnut kuinka paljosta olin luopumassa.
Itken nytkin kun tämä sattuuu niin paljon tämän kirjoitus ja muistot valtaa mielen. Kuinka ikävä painaa....
Puoli vuotta meni ennen kuin rupesin heräämään todellisuuteen. Ei ole todellisuudessa kirjoissa kirjoitettua rakkautta, kirjoista on unohdettu raha, arki, lapset ja tunnesiteet vanhaan.
Halusin korjata avioliittomme. Se oli liian myöhäistä. Ex-mieheni oli löytänyt oman huumeensa. Käski jatkaa eteenpäin...
Kovasti yritän.
Nyt reilu vuosi siitä kun muutin pois elän edellen toivossa että miehelleni käy samoin että se huuma loppuu ja mies palaisi lasten ja minun luoseni. Itken ja lasten ollessa isällään hautaudun muistoihin ja mietin kuinka saisin mieheni takaisin. Palata vanhaan en halua, haluan uuden alun meille kahdelle.
Katkeruus on muuttanut mieleeni kuinka se voi olla niin että meidän yhteiselämä painaa kupissa vähemmän kuin tämä uusi suhde jonka se on tuntenut vain n.puoli vuotta. Mutta sitten mietin että itselle kävi samoin. Miten antaa itselle anteeksi ja pystyä katsomaan itseänsä joskus peilistä ilman niitä itsesyytöksiä ja olla ylpeä itsestään...
Tiedän että paljon on tapahtunut ja paljon sellaista jota on vaikea antaa anteeksi...
Tiedän että on mahdollista ettei koskaan se palaa takaisin....
Tiedän että omapahan on vikani,itse alun perin lähdin....
Elän silti toivossa että joskus vielä pääsisin takaisin kotiin.....
Vastaukset 13
Vanhimmat
Herää nyt pahvi - ei sitä " kotia" enää ole. Se, mikä on mennyt tarpeeksi rikki - ei voi korjata.
Moi...
Helpointa kaiketi olisi vaan moittia sinut lyttyyn ja sanoa että totta tosiaan sinähän sen aloitit, mutta asiat eivät aina ole niin yksijakoisia. Sinun matka suhteessa päättyi surullisesti monen onnettoman summan takia, joihin sinulla oli osuutta enemmän tai vähemmän.
Nyt kuitenkin mieti enemmän niitä iloisia asoita joita sinulla on. Muista että olet käynyt läpi kivisentie ja ole siitä onnellinen että sinulla on lapsesi vielä, eikä masennus ja viina vienyt sinua mennessään. Ex-miehesi on valitettavasti nyt sinun ex:sä ja sinun on aika päästää hänestä irti kokonaan tai sitten yrittää jollain hyvin harkitulla ja sopivalla tavalla tuoda esille hänelle kuinka paljon hänestä välität.Voihan olla että sinua onnistaa tai sitten ei, mutta muista että vika ei löydy sinusta silloin vaan yksinkertaisesti ex:säsi, joka on löytänyt elämässään jotain parempaa itselleen, ja sinun on hyväksyttävä että hänen näkemys omista asioistaan on se nyt ja ehkä ikuisuuden.
Voithan ajatella elämää myös muiltakin kantilta kuin juuri yhden miehen saamisella. Jospa annat jollekin toiselle mahdollisuuden tutustua sinuun ja ehkä kenties joskus saada kodin aikaan kanssasi. voihan siinä käydä niinkin että jossain vaiheessa entinen havahtuu ja tahtoo takaisin, mutta sinulla on jo muut kuviot meneillään.
Ei kukaan oikeasti tahdo naimisiin ja saada lapsia, jotta myöhemmin eroaa ja menee menojaan, joskus vaan käy niin, koska ihminen ei loputtomiin jaksa olla yksin ei edes vaikka olisi suhteessa.
Reippaasti nyt vaan pois siitä muistelusta, ne ajat ovat jo takanapäin ja elämää on edessä.
Totta joka sana. Olen usein miettinyt kuinka kylmästi ihminen voi käyttäytyä ja "järjellistää" asiat. Kunnes tulee se päivä että ne tunteet nousevat pintaan. Paljon asioita pohdittuani olen todennut että tunnetasolla teen sitä eroa vasta nyt . En ole tehnyt sitä varsinaista eroa vielä sydämmessäni.
Ja se unohtuu kyllä helposti itsesääliin käpertyneenä että minulla tosiaan on vielä lapset. Lapset jotka ovat terveitä ja minulle kaikki kaikessa. Ilman lapsia olisin varmasti se lähikuppilan vakio naama. Lasten takia teen sen taistelun sitä näkymätöntä mörköä vastaan (masennus) joka päivä ja se häipyy vielä joskus kokonaan nujerrettuna. Viinaa vastaan taistelen aina näinä hetkinä, lasten ollessa isällään. Kuinka helppoa olisi avata se korkki ja hukuttaa kaikki sinne pulloon. Asioilla ja tunteilla kun ei ole vain taipumus hukkua. Ne vain hiljentyvät hetkeksi kunnes on taas selvinpäin. Ja tämähän on juuri sitä itsensä kohtaamista silmästä silmään, selvin päin. Ja luotan siihen että joskus tulee vielä se päivä kun lapset lähtevät isälleen, istun sohvalle ja nautin siitä omasta ajasta enkä enään istu ja itke.Lähden ulos ja tutustun uusiin ihmisiin.
Toivon ja uskon että jonain päivänä pystyn olemaan myös iloinen siitä että ex-miehelläni menee hyvin ja nauttia hänen seurastaan ilman tunnetta että tästä jään paitsi joka päivä. Koska meillä oli tosi hauskaa aina yhdessä. Uskon että meillä on mahdollisuus siihen "hauskaan" vielä ihan eronneinakin. Kavereina, ystävinä, vanhempina. Kahvi kupillisen ääressä ilman menneisyyden haamuja. Niistä selvinneinä.
Iloinen olen myös siitä ex:ni pitää lapsiin tiiviisti yhteyttä ja on puhelimen päässä aina valmiina kun kyse on lapsista. Myös tukevana kasvattajana minulle. Näin kun näitä asioita listaan tulee jopa huono omatunto siitä että en aina osaa arvostaa tätä nykytilannetta. Asiat voisivat olla paljon huonommin.
Mitä tulevaisuuteen tulee, odotan niin kauan että vanhat haavat ovat umpeutuneet ja olen antanut itselleni anteeksi. Totta kai kaipaan sitä läheisyyttä ja tunnetta rakkaudesta, välittämisestä. Nyt keskityn irroittamiseen ex:tä ja luottamaan itseeni ja terveyteeni.Sen uuden rakkauden aika tulee sitten joskus....
Niinpä. Samoin kuin sinä, käyttäytyy noin 65% naisista. Aikuinen kantaa vastuun teoistaan. Kun on rikkonut kodin, se on rikki.
Älä huolehdi. Katso siellä lähiökuppilassa ympärillesi. Se ryppyinen juoppo eukko naapuripöydässä olit sinä vain 5v sitten..
Olen nimimerkki "hölmö kun olen" vuoden 2007 maaliskuulta.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000024807382
Haluan rohkaista ja antaa tulevaisuudenuskoa puolisonsa petturuudesta kärsiville.
Tässä ensiksi vuodentakaiden vuodatukseni:
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Ensi kesänä tulisi täyteen 26 yhteistä vuotta. Molemmilla hyvät ammatit ja työpaikat, kiltit lapset, koira, omakotitalo ja autot. Olen ollut ns. malliaviomies ja isä. Seksiä ja orkkuja olen antanut vaimolleni niin paljon kuin vaan on pyytänyt; on ollut sukkaa ja sauvaa. Kroppani on timmissä kunnossa enkä ole naamaltanikaan täysin vastenmielinen. Arkemme on sujunut lämpimissä merkeissä ja kotityöt ovat olleet pääosin minun vastuullani. Tästä vaimoni sitten kiittää minua hankkimalla rakastajan. Ei varoitusmerkkejä, ei minkäänlaisia sanallisia tai muita viestejä siitä että liittomme olisi menossa pieleen, ei mahdollisuutta itselleni yrittää muuttua "parempaan" suuntaan. Yli vuoden jatkunut muhinointi paljastui huolimattoman sahköpostikirjoittelun takia. Olipa tätä juttua edeltänyt muutama muukin vähäisempi tapaus vuosien varrelta. Nyt on käyty kriisikeskuksessa yhdessä ja erikseen mutta mikään ei auta; rouva ei voi jättää ihanaa rakastajaansa. Hän valitsee mielummin itsekkään nautinnonhalunsa kuin omat lapsensa (tylsää aviomiesta nyt ei kannata edes mainita..). En voi muuta kuin olettaa vaimoni olevan psykopaatti tai muuten tunne-elämältään häiriintynyt. Ehkäpä hänen silmänsä aukeavat kun salaiset kohtaamiset rakastajan kanssa vaihtuvat arkipäivän rutiineiksi ja suhde päättyy ennemmin tai myöhemmin; silloin voi miettiä että kannattiko?
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -- - - -
Palataanpa sitten nykyhetkeen.
Elin vuosi sitten elämäni kaameimman kiirastulen ja itsetuhoiset ajatukset tulivat tutuiksi. Pääsin pahimman yli rauhoittavien ja masennuslääkkeen avulla. Kykenin jatkamaan normaalia töissäkäyntiä. Kesällä päätin ottaa asiat omiin käsiini ja laitoin itsestäni profiilin suomi24:n treffit -palstoille. Kahden viikon kuluttua huomasin kirjoittelevani kiinnostavan naisen kanssa ja sovimme treffit. Nyt olemme seurustelleet yli puoli vuotta umpirakastuneina. Petturivaimo on enää ex-akka, joka asuu meillä (ei ole uhoamisestaan huolimatta kyennyt muuttamaan rakastajansa luo, kaikki ei menekään niin kuin elokuvissa) ja on minulle täysin yhdentekevä henkilö. Avioeron ansiosta sain lunastettua eläkevakuutukseni, joka saa pankkitilin näyttämään muhkealta. Kaiken lääkityksen lopetin kesällä. Sanalla sanoen olen uudesti syntynyt :-)
jätetty ja ehkä petetty mies.alussa tuntui maailma kaatuvan päälle,mutta kyllä se siitä pikku hiljaa näyttää elämä voittavan.nyt lähinnä ihmetyttää,että minkälainen sitä olis pitänyt olla kun tässä perheen ja ex-vaimon eteen paljon minäkin touhusin,maksoin ex:n kulkuneuvoja ja rakensin komian talon,järjestin aikaa katsoa lapsia,että ex:ssä pääsi omiin rientoihinsa.nyt minua on syyllistetty,että hänen elämä on mennyt tässä pilalle,pannut rahansakki tähän,paskanmarjat,hänen palkkansa meni suurelta osin omaan kulutukseen.tuntuu ettei näille nykynaisille mikään riitä.
VAI KUVITTELETKO OLEVASI,mielipiteesi vaikuttaa keskenkasvuisen kirjoittelulta.
kirjoitit että ext akka asuu teillä ? Miksi et pistä sitä pihalle jos sulla on jo kuvioissa uusi
" En voi muuta kuin olettaa vaimoni olevan psykopaatti tai muuten tunne-elämältään häiriintynyt. Ehkäpä hänen silmänsä aukeavat kun salaiset kohtaamiset rakastajan kanssa vaihtuvat arkipäivän rutiineiksi ja suhde päättyy ennemmin tai myöhemmin; silloin voi miettiä että kannattiko? "
Vaikkakin minulla ei ollut salaista rakastajaa, mutta ikävä kyllä tunnen olevani tuo psykopaatti ja tunne-elämältään häiriintynyt. Ex- mieheni "kosi" minua eromme jälkeen polviltaan ja pyysi lisävuosia.
Ja nyt olen mietttinyt kuinka idiootti olin ja sanoin ei.
Mutta onnea sinulle, olet onnesi ansainnut ja toivottavasti ex:si ymmärtää mitä on menettänyt....
Ex-noita on ilmainen lastenhoitaja ja maksaa edelleen osansa kaikista kuluista. Siis tulee halvemmaksi ja on kuin kämppäkaveri vaan. Nykyinen rakkaani on itse yksinhuoltaja omissa ympyröissään. Kaikki sujuu erittäin hyvin minun ja rakkaani kannalta. Exä itse tuntuu vähitellen näivettyvän mutta sehän on hänen ja poikaystävänsä probleemi. Ovesta pääsee tiehensä heti kun siltä tuntuu.
Exä maksaa osansa asumis- ja muista kuluista. On hyvä ja ilmainen lapsenvahti. Minun puolestani saa toki lähteä heti kun siltä tuntuu; saan käytännön järjestelyt kyllä hoitoon yksinkin. Kahden ihmisen tulot vain helpottavat taloudenpitoa. Ei ole riitoja vaan ollaan kämppiksiä. Sovitaan "kylässä käymiset" vuorottain. On ainakin minun ja rakkaani etujen mukainen järjestely :-)
sinusta saattaa tuntua julmalta, mutta sanonpa vain; se on ollutta mikä on mennyttä. Älä turhaan haikaile entisen miehesi luo, vaan mene elämässä eteenpäin.
Vaikka joskus tuntuukin siltä että haluaisi hautautua menneeseen eikä koskaan päästää irti. Jokainen aamu tuo kumminkin sen uuden päivän ja elämä väkisinkin vie eteenpäin...
Ja joka roikkuu menneessä ei voi löytää mitään muutakaan. Joten kovasti yritän suunnata katseeni eteenpäin :)