Olen ymmälläni ja hämilläni. Olen kadottanut mieheni, rakkaani jonka luulin tuntevani. Tapasimme, tutustuimme, ihastuimme ja rakastuimme. Ennen pitkää kihlauduimme, mies kosi, suostuin ja häitä aloimme suunnitella. Myös yhteinen asunto laitettiin hakuseen. Asunto löytyi ja velkaakin saimme helposti. Nyt muutosta on kaksi viikkoa. Mies muuttui kylmäksi ja etäiseksi. Kiukkuiseksi ja ilkeäksi. Lapsia meillä on molemmilla entisistä suhteista. Sovittelu ja joustaminen on kuulunut tähän kahteen viikkoon päivittäin, kun yhteisiä säveliä yritämme etsiä. Lapset ovat olleet sopeutuvaisia ja ymmärtäväisiä (hänen ja minun). Mies sensijaan on vajonnut omaan synkkyyteensä, puhumattomaan tilaan. Hän ei edes halua puhua vaan kerää kaiken sisälleen. Toistaa samaa kaavaa johon on aikaisemmin kertonut kompastuneensa. Yritän rohkaista puhumiseen, yritän olla joustava ja kuunnella ja huomioida häntä kaikin tavoin. Yritän antaa aikaa enkä ahdistella. Mutta tekoni, sanani ja koko olemassaoloni tuntvat tällähetkellä olevan kuin ilmaa hänelle.
Missä on läheisyys, missä on yhteenkuuluvuus, missä molemminpuolinen kunnioitus ja rakkaus. Luulin, että olisimme valmiit tähän suureen muutokseen. Olen aikalailla hädissäni. Mitä jos tulevaisuus on samanlaista?Vai olenko hätäinen?
Missä on läheisyys, missä on yhteenkuuluvuus, missä molemminpuolinen kunnioitus ja rakkaus. Luulin, että olisimme valmiit tähän suureen muutokseen. Olen aikalailla hädissäni. Mitä jos tulevaisuus on samanlaista?Vai olenko hätäinen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mihin miehen aikaisemmat suhteet ovat kaatuneet? En ole koskaan kuullut noin pikaisesta suhteen huononemisesta:o
Mieheen iski varmaan paniikki. Onhan yhteenmuutto aina iso asia ja saattaa tulla kylmäävä tunne, että mitenkähän tässä käy. Yritä vähän aikaa ottaa rauhallisesti ja säilyttää oma hyvä tuulesi vaikka väkisin. Yritä jaksaa ainakin muutama viikko, josko se sitten alkaisi helpottaa. Jotkut miehet ovat sellaisia, että prosessoivat asioita ensin yksin ja sitten vasta pystyvät kertomaan mikä on ongelmana.
Et ole yksin, tosin olen elänyt kumppanini kanssa jo 13 vuotta. Rohkenin jopa kosia häntä aikanaan, muutaman vuoden seurustelun jälkeen, sillä olimme aiemmin puhuneet naimisiin menosta, ja hän oli tuolloin myöntyväinen. Paskat sain silmille:" minulla ei ole mitään tarvetta mennä naimisiin", sanoi. Järkytyin tietty sydänjuuriani myöten. Tästä alkoi osaksi meidän suhteen alamäki. Alkuunkin oli kyllä vaikeata, niin erilaisia olimme. Olen yrittänyt silti kaikkeni, koska irtikään en ole vielä päässyt, jotenkin yksinäisyys on ollut pahempi vaihtoehto.
Kantapään kautta olen kokenut, että on tullut valituksi täysin väärä mies. Hän on yheteiskunnan ja sukulaisten silmissä oikea unelmavävy, työteliäs ja hyvä, (tosi hiljainen kylläkin). Mutta totuus on toinen. Mies ei puhu eikä kosketa. Työ on ykkönen. Kun tulee kotiin, piiloutuu lehtien taakse ja on ihan omissa oloissaan, täysin eri planeetalla. Pelkkä sohvalla löhöily riittää hänelle, ei koskaan ehdota mitään, kaikki lähtee minusta..Olemme ihan erilaisia persoonia, minä laitan ja suunnittelen. Mies vaan on ja "hissuttelee". Jonkinlainen side silti on mikä pitää kiinni ja yhteinen koira, talokin tuli rakennettua..Ei kovin helppoa lähteä kotoaan,jonka on suunnitellut. Lapsia ei onneksi saatu mikä on pelkästään helpotus nyt.
Välillä ahdistaa niin,ettei saa henkeä ja tuntuu, että on maailman yksinäisin ihminen. Olenkin nyt psyykannut itseäni, uuteen alkuun. olen alkanut katsella asuntoja ja mielessäni tehnyt päätöksen lähdöstä, sillä se on ainoa ratkaisu. Suhteemme on henkisesti kuollut, kumpaakaan ei kiinnosta toisen "hölinät" toinen jo pelkästään ärsyttää ja inhottaa. Mies väittää rakastavansa, kun oikein "nyhtää" tätä vastausta, mutta luulen sen olevan riippuvuutta!?
Miehellä on jonkinlainen läheisyyden pelko ja avautumisongelma. kaikki lähtee sieltä hänen vaikeasta lapsuudesta ja myös vaikeasta ja ujosta herkästä luonteesta. Miehestä ei yksinkertaisesti ole parisuhteeseen, emmekä edes sovi toisillemme. En voi ennää auttaa, kaikki on yritetty, en jaksa enään, enkä halua- eteenpäin, oma elämä jää elämättä! Sitä on itsekin tullut jo niin saamattomaksi, ettei tule juuri edes lähdettyä tuulettumaan, menokaverit on hakusessa ja baarielämää en kaipaa.. Tulevana kesänä aion pakottaa itseni liikkeelle, sillä uskon, että jossain on olemassa joku ihan minua varten, tosin eihän se hakemalla tule, mutta tänne kotiin kun jää tulee hulluksi, tulipahan nyt ainakin purettua näitä tuntoja, kirjoittele ihmeessä vielä!!! Tsemppiä ja voimia sinulle (:=
Minäkin elän suhteessa, jossa koen olevani yksin henkisesti. Aivan kuulostaa tutulta tuo tulee kotiin ja pakenee omiin maailmoihinsa. Meillä se on urheilu, lehti ja netti. Hyvä jos moikkaa tullessaan.
Koko tämä muutos on tapahtunut yhteenmuuton jälkeen 3 kuukaudessa :(. Minulla on kaksi lasta ja avomiehen ja heidän välit ovat etäiset. Surettaa varsinkin pienemmän takia kun niin yrittää rakentaa siltaa ja toinen ei edes puhu tai juttele tälle juurikaan. Vaadinko liikaa kun toivoisin miehen edes joskus touhuavan tai juttelevan lapsien kanssa? Olisin halunnut heille osallistuvan ja läsnä olevan miehen mallin. Onneksi isä on tiukasti lasten elämässä mukana, niin se kompensoi tätä "tunnekylmyyttä".
En tiedä missä vika on, koska mies ei suostu keskustelemaan asioista, on vaan puhumatta vaikka kysyn mikä on. Tämä saa minut vihaiseksi, sillä on vaikea tietää mistään mitään jos toinen sulkee ulkopuolelle. Aikaisemmin oli puhetta yhteisen lapsen yrittämisestä. Minä en enää sellaista halua, jos tilanne ei huomattavasti kohene ja kommunikointi rupea toimimaan.
Luulen, että katson kesän yli mihin suuntaan mennään. Jos tilanne ei parane yrittämisestäni huolimatta niin taidan pyytää häntä muuttamaan pois. Turha sitä on kuluttaa aikaa suhteessa jos homma ei toimi. Tuntuu kurjalta kun oli odotuksia ja homma onkin mennyt melko poskelleen.
Se hyvä tässä on, että tiedän pärjääväni yksikseni ja tiedän että voin olla ihan onnellinen lasten kanssa yksinkin. MIkä siinä on että monet miehet muuttuvat kun arki astuu kuvaan?
Minäkin elän suhteessa, jossa koen olevani yksin henkisesti. Aivan kuulostaa tutulta tuo tulee kotiin ja pakenee omiin maailmoihinsa. Meillä se on urheilu, lehti ja netti. Hyvä jos moikkaa tullessaan.
Koko tämä muutos on tapahtunut yhteenmuuton jälkeen 3 kuukaudessa :(. Minulla on kaksi lasta ja avomiehen ja heidän välit ovat etäiset. Surettaa varsinkin pienemmän takia kun niin yrittää rakentaa siltaa ja toinen ei edes puhu tai juttele tälle juurikaan. Vaadinko liikaa kun toivoisin miehen edes joskus touhuavan tai juttelevan lapsien kanssa? Olisin halunnut heille osallistuvan ja läsnä olevan miehen mallin. Onneksi isä on tiukasti lasten elämässä mukana, niin se kompensoi tätä "tunnekylmyyttä".
En tiedä missä vika on, koska mies ei suostu keskustelemaan asioista, on vaan puhumatta vaikka kysyn mikä on. Tämä saa minut vihaiseksi, sillä on vaikea tietää mistään mitään jos toinen sulkee ulkopuolelle. Aikaisemmin oli puhetta yhteisen lapsen yrittämisestä. Minä en enää sellaista halua, jos tilanne ei huomattavasti kohene ja kommunikointi rupea toimimaan.
Luulen, että katson kesän yli mihin suuntaan mennään. Jos tilanne ei parane yrittämisestäni huolimatta niin taidan pyytää häntä muuttamaan pois. Turha sitä on kuluttaa aikaa suhteessa jos homma ei toimi. Tuntuu kurjalta kun oli odotuksia ja homma onkin mennyt melko poskelleen.
Se hyvä tässä on, että tiedän pärjääväni yksikseni ja tiedän että voin olla ihan onnellinen lasten kanssa yksinkin. MIkä siinä on että monet miehet muuttuvat kun arki astuu kuvaan?
Onko tämä joku yleinennkin ilmiö, että yksinhuoltajat, joilla siis on aiempaakin kokemusta parisuhteista, paukkaavat yhteen tunneälyttömien miesten kanssa ja suhde lopahtaa yhteenmuuttoon:O Eikö ole ehditty tutustua kunnolla eli on yhdistettu elämät liian nopeasti? On vaikea uskoa että mies, joka osaa puhua tunteistaan ja selvittää ristiriitatilanteita, muuttuisi parissa viikossa tai kuukaudessa tuppisuuksi. Jos sellaisia taidoille ei ole ehtinyt tulla tarvetta ennen yhteenmuuttoa, ollaan ehdottomasti oltu liian hätäisiä. Yhteen ei kannata mennä ennen kuin on nähnyt että toinen selviää hankalista tilanteista, eikä juokse karkuun tai mökötä. Vai mättääkö sittenkin joku muu, ovatko kommunikointitaidot ihan hukassa naiseltakin tai onko liikaa pomotusasennetta?
Eronneiden kannattaa ihmeessä käydä eroseminaari (Fisher), ettei tulisi toistettua samoja virheitä tai lähdettyä suhteisiin, joilla ei ole onnistumisen mahdollisuuksia.
Puoli vuotta tunnettiin ja tavattiin työn merkeissä. Mutta sitten yhteenmuutto tapahtukin jo 2 viikkoa ensitreffeistä. (Olin todellakin aika yksinäinen sinkku tuolloin. Olin ollut yksin yli 4 v.) Aika kului ja kului erilaisuudesta ja vaikeuksista huolimatta oli kai siinä paljon hyvääkin vielä silloin ja toivoa. Eikä "parempaakaan" ollut tarjolla. Sellaisia varteenotettavia ei vaan kohtaa kovin usein, että kaikki klikkaisi kohdalleen.
Minun mieheni ei puhellut paljoa alkuunsakaan. Eikä sitä tietty itsekään ollut mikään pulmunen, vikansa meillä kaikilla. Turha kai sitä on kaikkea tässä jälkiviisastella, onpahan jotakin opittu. Toivottavasti!
Olet jo yrittänyt lempein menetelmin saada häntä avautumaan, eikä se auta, joten nosta kissa pöydälle!
Sano että jotta kaikki uusioperheessänne eivät kohta voisi yhtä huonosti, tilanne on saatava purettua!Kerro että et voi auttaa häntä vaikka haluaisitkin, jos hän ei halua sinulle puhua.
Sano että tilanne on teille kaikille uusi ja haastava, onnistumisen mahdollisuudet riippuvat myös hänen panoksestaa. Jos hän nyt heittäytyy ulkopuoliseksi, tilanne on menetetty.
Te olette perheessänne aikausia, te olette tehneet tietoisen päätöksen asettua saman katon alle. Te olette tätä tahtoneet, HÄNKIN.Te kannatte vastuun siitä, mitä nyt on tapahtumassa.
Lapsenne eivät voi tilannetta korjata, etkä sinä YKSIN.Jos hän katsoo oikeudekseen vetäytyä teiltä,
on parasta lopettaa heti alkuunsa.Jos tämä on hänen tapansa suhtautua elämän mukanaan tuomiin ongelmiin, ei ole kenenkään etu jatkaa, sillä elämässähän tulee ongelmia vastaan jatkossakin.Sellaistahan elämä vain on.
Jos mietit taloudellista menetystä mahdollisessa erotilanteessa, muista että jatkamalla tässä suhteessa sinä ja lapsenne menetätte jotain mitä ei voi mitata rahassa.
Pidä itsesi ja lastesi puolta!Teillä on oikeus onneen vaikka miehesi haluaisi hautautua elävänä!