Olen pohtinut jo joitain kuukausia, että avoliittoni on tuhoon tuomittu. Olemme seurustelleet vuoden, josta puolisen vuotta, siitä asti kun muutimme yhteen, tämä on ollut yhtä vuoristorataa. Nyt minusta alkaa tuntua, että en jaksa ylläpitää tunteitani enää kauaa. Mieheni sanoo rakastavansa minua ja haluavansa elää elämäänsä kanssani, mutta teot osoittaa ihan muuta. En jaksa enää sitä, että hän loukkaa minua (mistään pettämisestä ei ole kyse). Hän ei osaa osoittaa tunteitaan, ei osaa ottaa minua huomioon eikä muutenkaan tee mitään ylimääräistä "effortia" vuokseni. Hän pitää minua itsestäänselvyytenä. Olen ihminen, joka kaipaa huomiota ja haluan tuntea itseni halutuksi ja rakastetuksi. Kukapa ei? Tällaista en tunne tällä hetkellä, syitä tähän sen enempää kirjoittamatta.
Meillä on ollut paljon ongelmia, eikä avomieheni pysty keskustelemaan asioista kanssani. Jos otan puheeksi minua vaivaavia asioista, hän raivostuu silmittömästi ja yksinkertaisesti sulkeutuu kuoreensa. Kaikki ongelmat ovat siis edelleen olemassa, minun on vain täytynyt laittaa ne taka-alalle mielessäni.
Yksi suurimpia ongelmia tällä hetkellä on, että hän kaipaa kovasti takaisin kotikaupunkiinsa, josta luokseni syksyllä muutti. Hän on masentunut tästä syystä. Minusta tuntuu, että hän kostaa minulle sitä, että "joutui" jättämään kaverinsa ja koko kaupungin taakseen minun vuokseni, vaikka itse hän luokseni halusi muuttaa. Olemme puhuneet sinne muuttamisesta, mutta sain juuri uuden upean työn, joka edistää paljon uraani. En ole valmis vielä muutamaan vuoteen heittämään tätä hukkaan ja muuttamaan pienemmälle paikkakunnalle. Ilman tätä työtä olisin voinut jopa yrittää mitä suhteestamme tulisi hänen kotikaupungissaan. Hän todennäköisesti myös miettii parhaillaan, että pitäisikö tiemme erota ja hänen muuttaa takaisin.
En usko että hänkään on onnellinen tässä suhteessa. Olemme ehkä yhdessä, koska olimme molemmat olleet pitkään yksin ja ensimmäisen puolivuotta kaukosuhteessa elettyämme, olimme korviamme myöten rakastuneita toisiimme. Tuosta onnesta on jäljellä vain muistot.
Arki toki tulee jokaiseen suhteeseen, eikä tätä arki ole pilannut. On paljon asioita, joita en voi antaa anteeksi, eikä hän ole tapojaan valmis vuokseni muuttamaan, ei vaikka ne loukkaavat minua. Minä koen, että minä olen ainut joka joutuu tässä joustamaan, hänhän ei naisen tahtoon alistu!
En ymmärrä miksi emme pysty eroamaan, vaikka olemme siitä jo muutaman kerran puhuneet. Aina kuitenkin päätämme, että haluamme olla yhdessä. Ja aiemmin minusta tuntui todella ahdistavalta ajatella, että menettäisin hänet, elämäni rakkauden! Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että en ehkä rakasta häntä enää. En kykene ylläpitää yksipuolista rakkautta. Rakkauden kokemiseen tarvitaan niin paljon muutakin kuin vastaus "joo" kysymykseen, rakastatko minua...Mitä teen? Puhumisesta ei tule mitään, yritän saada keskustelua aikaan, mutta hänestä esitän vain tyhmiä tai vaikeita kysymyksiä, joihin hän ei osaa tai halua vastata.
Meillä on ollut paljon ongelmia, eikä avomieheni pysty keskustelemaan asioista kanssani. Jos otan puheeksi minua vaivaavia asioista, hän raivostuu silmittömästi ja yksinkertaisesti sulkeutuu kuoreensa. Kaikki ongelmat ovat siis edelleen olemassa, minun on vain täytynyt laittaa ne taka-alalle mielessäni.
Yksi suurimpia ongelmia tällä hetkellä on, että hän kaipaa kovasti takaisin kotikaupunkiinsa, josta luokseni syksyllä muutti. Hän on masentunut tästä syystä. Minusta tuntuu, että hän kostaa minulle sitä, että "joutui" jättämään kaverinsa ja koko kaupungin taakseen minun vuokseni, vaikka itse hän luokseni halusi muuttaa. Olemme puhuneet sinne muuttamisesta, mutta sain juuri uuden upean työn, joka edistää paljon uraani. En ole valmis vielä muutamaan vuoteen heittämään tätä hukkaan ja muuttamaan pienemmälle paikkakunnalle. Ilman tätä työtä olisin voinut jopa yrittää mitä suhteestamme tulisi hänen kotikaupungissaan. Hän todennäköisesti myös miettii parhaillaan, että pitäisikö tiemme erota ja hänen muuttaa takaisin.
En usko että hänkään on onnellinen tässä suhteessa. Olemme ehkä yhdessä, koska olimme molemmat olleet pitkään yksin ja ensimmäisen puolivuotta kaukosuhteessa elettyämme, olimme korviamme myöten rakastuneita toisiimme. Tuosta onnesta on jäljellä vain muistot.
Arki toki tulee jokaiseen suhteeseen, eikä tätä arki ole pilannut. On paljon asioita, joita en voi antaa anteeksi, eikä hän ole tapojaan valmis vuokseni muuttamaan, ei vaikka ne loukkaavat minua. Minä koen, että minä olen ainut joka joutuu tässä joustamaan, hänhän ei naisen tahtoon alistu!
En ymmärrä miksi emme pysty eroamaan, vaikka olemme siitä jo muutaman kerran puhuneet. Aina kuitenkin päätämme, että haluamme olla yhdessä. Ja aiemmin minusta tuntui todella ahdistavalta ajatella, että menettäisin hänet, elämäni rakkauden! Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että en ehkä rakasta häntä enää. En kykene ylläpitää yksipuolista rakkautta. Rakkauden kokemiseen tarvitaan niin paljon muutakin kuin vastaus "joo" kysymykseen, rakastatko minua...Mitä teen? Puhumisesta ei tule mitään, yritän saada keskustelua aikaan, mutta hänestä esitän vain tyhmiä tai vaikeita kysymyksiä, joihin hän ei osaa tai halua vastata.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mulla on sulle yksi ainut neuvo: eroa. Mä elin tuollaisen miehen kanssa kuusi vuotta eikä hän puhunut vasta kuin kaksi vuotta eromme jälkeen kun olin hänet jättänyt. Hän ei muutu ennenkuin on aivan pakko. Noin vain hajoitat itsesi kun vastavuoroinen suhde ei toteudu. Usko minua. Itsesi vuoksi.