täydellistä vaimoa.... Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 7 vuotta ja muutaman vuoden naimisissa, lapsia ei ole. Periaatteessa mikään ei estä eroamasta, mut kuitenkin....
En ole oikeastaan koskaan ollut sinkkuna, aina parisuhteessa jonkun kanssa ja luulen olevani läheisriippuvainen, en pysty olemaan yksin yhtään. Kai mä miestäni jotenkin rakastan, mut en intohimoisesti, enkä halua harrastaa edes seksiäkään hänen kanssaan, en ole halunnut muutamaan vuoteen, hän ei enää kiinnosta mua sillä tavalla, enkä pysty usein esittämään että tykkäisin seksistä.... Mut kaipaan hänen läheisyyttään ja halailemme kyllä ja olemme ystäviä, puhumme asioista (paitsi tästä). Olemme kuin pelkät ystävät tässä liitossa. Joku silti pitää mua vielä kiinni hänessä, olisko se etten pysty olemaan yksin? Olen taipuvainen myös masennukseen... Tuntuisi pahalta, ihan totta puhuen jättää tämä elintaso mikä nyt on, mies tienaa aika hyvin ja myönnettäköön, että elän periaatteessa hänen siivellään... On kyllä tosi tyhmää ajatella noin, mut ei voi mitään...
Lisäksi olen kaiken kukkuraksi ihastunut toiseen mieheen, jota ajattelen päivin ja öin intohimoisestikin. Olen yrittänyt unohtaa ihastukseni, mutta en ole vielä onnistunut siinä kun näen häntä usein.
Tahtoisin oikeasti kuitenkin elää aviomieheni kanssa, saada asiat kuntoon hänen kanssaan, sillä hän on hyvä mies, uskollinen ja luotettava sekä kaikin puolin muutenkin "lähellä täydellisyyttä". Ainoa mutta on nämä tunteeni häntä kohtaan jotka ovat ilmeisesti kuolemassa kokonaan.
Voisinko vielä oppia rakastamaan häntä? Tiedän, että hän rakastaa mua, tekisi kaiken mun eteeni ja mä olen silti näin saatanan pönttö.
En ole oikeastaan koskaan ollut sinkkuna, aina parisuhteessa jonkun kanssa ja luulen olevani läheisriippuvainen, en pysty olemaan yksin yhtään. Kai mä miestäni jotenkin rakastan, mut en intohimoisesti, enkä halua harrastaa edes seksiäkään hänen kanssaan, en ole halunnut muutamaan vuoteen, hän ei enää kiinnosta mua sillä tavalla, enkä pysty usein esittämään että tykkäisin seksistä.... Mut kaipaan hänen läheisyyttään ja halailemme kyllä ja olemme ystäviä, puhumme asioista (paitsi tästä). Olemme kuin pelkät ystävät tässä liitossa. Joku silti pitää mua vielä kiinni hänessä, olisko se etten pysty olemaan yksin? Olen taipuvainen myös masennukseen... Tuntuisi pahalta, ihan totta puhuen jättää tämä elintaso mikä nyt on, mies tienaa aika hyvin ja myönnettäköön, että elän periaatteessa hänen siivellään... On kyllä tosi tyhmää ajatella noin, mut ei voi mitään...
Lisäksi olen kaiken kukkuraksi ihastunut toiseen mieheen, jota ajattelen päivin ja öin intohimoisestikin. Olen yrittänyt unohtaa ihastukseni, mutta en ole vielä onnistunut siinä kun näen häntä usein.
Tahtoisin oikeasti kuitenkin elää aviomieheni kanssa, saada asiat kuntoon hänen kanssaan, sillä hän on hyvä mies, uskollinen ja luotettava sekä kaikin puolin muutenkin "lähellä täydellisyyttä". Ainoa mutta on nämä tunteeni häntä kohtaan jotka ovat ilmeisesti kuolemassa kokonaan.
Voisinko vielä oppia rakastamaan häntä? Tiedän, että hän rakastaa mua, tekisi kaiken mun eteeni ja mä olen silti näin saatanan pönttö.
Vastaukset 1
Vanhimmat
tunteita ei voi pahemmin vaan oppia ja pakottaa. Raha, elintaso ei ratkaise kaikkea... mutta kuulostaa kyllä hyvältä mieheltä,
mutta onko hän kiinnostava?
jos et halua edes harrastaa seksiä...
Kaikki pystyy kyllä olemaan ainakin jonkun aikaa yksin. Se on vaan sinulle vierasta ja pelkäät
Älä elä kulissia vaan ole oma itsesi. Kerro miehellesi missää mennään. Ota ongelma puheeksi.
ihastumisesta mielestäni ei tarvitse kertoa, se on seurausta kuolevista tunteistasi ja haet luonnollisesti toista miestä tahdoit tai et. Naisillakin on tarpeita
Mielestäni paras olisi kysyä itseltäsi että oletko onnellinen, tyytyväinen. Älä erottele asioita ja mieti arvoja, miestäsi, vaimona olemista, elintasoa ja töitä.
Mieti hetki ilman mitään puntaria, ihan vaan itseäsi,
oletko tyytyväinen elämääsi?
ja tahdotko elää jatkossa näin.
mikä on olosi
emme löydä tietenkään vastauksia, kukaan ei voi sanoa mitä sinun pitää tehdä, vaan mitä voisit tehdä.