Haluan avata keskustelun siitä, miten muut isovanhemmat koette, tai olette kokeneet lastenne avioeron.
Itse äitinä/isoäitinä en pysty tätä asiaa käsittelemään niin, etten jotain osapuolta syvästi syylistäisi.
Pelko tulevaisuudesta kaikkien kohdalla on valtava. Perheessä on kaksi lasta 7v ja 1 v . Lapset oireilevat, varsinkin 7v. Hän on muuttunut hiljaiseksi, omissa oloissaan olevaksi ja lujasti äitiinsä tarrautuvaksi. Välillä saa voimakkaikkaita kiukunpuuskia. Tottakai lapset kiukuttelevat ja on ongelmia normaalissakin perhepiirissä, mutta minusta nämä muutokset lapsessa huolestuttavat.
Omalla kohdallani olen yrittänyt puhua asiasta mieheni kanssa. Tuloksena on, että perheensä jättäneeseen mieheen tulee niin kovat ja ahdistavat syytökset, etten halua jatkaa.
Jos keskustelen toisen lapseni kanssa, saan vastauksen, että on niitä ongelmia meilläkin, sairas lapsi jne. Mutta heillä on perhe koossa.
Jos keskustelen veljeni kanssa, joka aikoinaan erosi, hän tuomitsee minun jyrkät arvosteluni eri osapuolista.
Tyttäreni kanssa, joka nyt sitten jätettiin kahden lapsen kanssa, en aluksi sokkivaiheessa saanut mitään puheyhteyttä. Nyt kun tilannne on tasaantumassa hän ei halua, että asiaa nostetaan enää pöydälle, eli en saa arvostella ex-vävyäni mitenkään.
Papille ja neurologille olen puhunut, mutta edelleen tunnen itse olevani umpikujassa.
Eihän ero ole minun, vaan lapseni, mutta kun edesmennyt, lasteni isä kuoli , voin sanoa ettei se suruaika ollut lainkaan näin raskas, kuin tämä nuorten ero. Minä en pääse tästä mitenkään eteenpäin. Asia on koko ajan sydämellä. Siksi halusin tämän kirjoittaa, jos keskustelujen myötä voisin hieman edes rauhoittua.
Minun on itsestäni todettava, etten yleensä kyllä ole mikään hermoilija, mutta nyt on koeteltu mummun voimia äärimmilleen
Itse äitinä/isoäitinä en pysty tätä asiaa käsittelemään niin, etten jotain osapuolta syvästi syylistäisi.
Pelko tulevaisuudesta kaikkien kohdalla on valtava. Perheessä on kaksi lasta 7v ja 1 v . Lapset oireilevat, varsinkin 7v. Hän on muuttunut hiljaiseksi, omissa oloissaan olevaksi ja lujasti äitiinsä tarrautuvaksi. Välillä saa voimakkaikkaita kiukunpuuskia. Tottakai lapset kiukuttelevat ja on ongelmia normaalissakin perhepiirissä, mutta minusta nämä muutokset lapsessa huolestuttavat.
Omalla kohdallani olen yrittänyt puhua asiasta mieheni kanssa. Tuloksena on, että perheensä jättäneeseen mieheen tulee niin kovat ja ahdistavat syytökset, etten halua jatkaa.
Jos keskustelen toisen lapseni kanssa, saan vastauksen, että on niitä ongelmia meilläkin, sairas lapsi jne. Mutta heillä on perhe koossa.
Jos keskustelen veljeni kanssa, joka aikoinaan erosi, hän tuomitsee minun jyrkät arvosteluni eri osapuolista.
Tyttäreni kanssa, joka nyt sitten jätettiin kahden lapsen kanssa, en aluksi sokkivaiheessa saanut mitään puheyhteyttä. Nyt kun tilannne on tasaantumassa hän ei halua, että asiaa nostetaan enää pöydälle, eli en saa arvostella ex-vävyäni mitenkään.
Papille ja neurologille olen puhunut, mutta edelleen tunnen itse olevani umpikujassa.
Eihän ero ole minun, vaan lapseni, mutta kun edesmennyt, lasteni isä kuoli , voin sanoa ettei se suruaika ollut lainkaan näin raskas, kuin tämä nuorten ero. Minä en pääse tästä mitenkään eteenpäin. Asia on koko ajan sydämellä. Siksi halusin tämän kirjoittaa, jos keskustelujen myötä voisin hieman edes rauhoittua.
Minun on itsestäni todettava, etten yleensä kyllä ole mikään hermoilija, mutta nyt on koeteltu mummun voimia äärimmilleen
Vastaukset 12
Vanhimmat
Oma äitini on 63-vuotias, minulla on neljä lasta. Tiedän, että äitini murehtii perheemme asioita (vaikeita ja kipeitä), mutta minusta hänen on ymmärrettävä, että minun (hänen tyttärensä) elämä on minun elämäni.
Luovuta sinäkin tyttärellesi hänen elämänsä ja vaikeutensa, kyllä hän niistä selviää. Elämässä on ylä- ja alamäkiä ja valitettavasti se ei aina mene suunnitelmien ja toiveiden mukaan. Tällaista tämä elämä on.
Äidin murhetta ei toki poista mikään, olen sen itsekin kokenut lapseeni kohdistuneen traagisen onnettomuuden kautta. Tästä huolimatta olen ajatellut, että elämä on hänen ja hänen itsensä on siitä selvittävä. Äitinä en voi määrääni enempää auttaa vaikka kuinka haluaisin, asiat eivät ole hallinnassani. Se on hyväksyttävä.
Totta ihmeessä tiedän ettei se ole minun asia. Kahden kauppa jne... Mutta kun tyttäreni jää pienten lastensa kanssa murheineen ja kun apua tarvitaan, niin arvaat varmaan mistä sitä ensimmäisenä pyydetään. Tässä suhteessa sanoisin, että ero ei ole vain nuorten asia kyllä se koskettaa molempia isovanhempia. Eikä voi ajatella vaan että kyllä se siitä...
Siinä on niin monta itkua, korvasärkyä, kuumeilua ym. jotka pitäisi yksin hoitaa. Eipä sitä mielellään ex.ää avuksi pyydä kun on toisen naisen kainalossa, vaan helpompaa on soittaa äidille. Kysyn vaan vielä kerran etteikö ole myös isovanhempien asia miten suurimmassa määrin.
Muistan, kun joskus aiemmin kuulin tuttavani kertovan avioerostaan , niin minä sanoin olevani tosi pahoillani. En edes varmaan oikein tajunnut mitä kaikkea se tuo, ennen kuin se kolahtaa näin lähelle. Minä vaan sanon että tämä on meille lasten (eronneille) vanhemmille aivan kauhea juttu.
Ulkopuolisen näkökulmasta on helppo ihmisiä syyllistää. Muista kuitenkin, että se ei johda koskaan mihinkään. Niin kauan kun syyllistetään ja paheksutaan, ero ja siihen liittyvät tapahtumat säilyvät elämässä aina negatiivisina. Joka kerta kun tyttäresi tapaa sinut, hän saattaa miettiä tarvitseeko tästä taas puhua sinun valitsemaasi sävyyn. Kuulostaa siltä, että tyttäresi ymmärtää asioilla olevan kaksi puolta. Vaikka aviomies hänet hylkäsikin kahden pienen lapsen kanssa, on lähtöön aina jokin syy. Vaikka ulkoisesti on asiat saattaneet olla kunnossa, et voi tietää millaisia ongelmia heillä on ollut keskinäisessä vuorovaikutuksessa, tarpeiden täyttymisessä (sekä henkisten että fyysisten) puolin ja toisin, millä tavalla riidat on sovittu vai onko kaikki lakaistu maton alle jolloin tuloksena on katkeruuspankki. Tällaisessa tilanteessa on helppo nähdä ero ratkaisuna, ja joskus se on valitettavasti välttämätöntä. Jos mietit lapsia, niin se on aina niin että vanhempien parisuhde on lasten koti. Jos heidän parisuhteensa on ollut murenevalla pohjalla jo pitkään, se heijastuu suoraan lapsiin. Lasten näkökulmasta ero on aina ikävä asia, mutta usein se on heidänkin parastaan ajattelemista. Tämän asian kuitenkin vain vanhemmat tietävät. Toivottavaa olisi, että he voivat säilyttää välinsä lasten kannalta toimivina, eivätkä käytä lapsiaan erotilanteessa toisiaan vastaan. Tämä uhkakuva on selvänä mielessäni, kun mietin antaako tyttäresi ex-miehelleen tasavertaisen mahdollisuuden viettää aikaa lastensa kanssa, vai evääkö hän isältä tämän mahdollisuuden siksi että hylkäsi hänet. Se on heidän välinen asia, ei lasten. Eikä myöskään sinun, muista se. Tottakai saa surea tällaista asiaa, mutta senkin voi tehdä rakentavasti eikä syyllistämällä.
Oletko kokeillut psykologista apua jäsentämään ajatuksia? Kannattaa kokeilla vielä se mahdollisuus.
Ymmärrän kyllä sinua, minunkin 90-vuotiaan isovanhemmat jaksavat yhä murehtia vanhempieni eroa 10 vuotta sitten... Mummo kyllä ymmärtää, olisi kai itse halunnut jo ajat sitten lähteä liitosta jos se olisi ollut moraalisesti hyväksyttyä aikoinaan. Sehän siinä onkin, nykyään moraali sallii ihmisiltä sellaisia ratkaisuja, että itselläkin on hyvä olla eikä vain näennäisesti muilla. Voin hyvin olla että vävysi on jättänyt tyttäresi täysin itsekkäistäkin syistä, siis ajattelematta asiaa vakavasti. Mutta siihen sinä et voi vaikuttaa, vaan todennäköisesti tämä mies oppii itse elämässään läksynsä. Jos hän on lähtenyt toisen matkaan, hyvin usein sellaiset suhteet kariutuvat vuodessa parissa kun huomataan, että onkin vain paettu omia ongelmiaan. Kyllä elämä kouluttaa, siihen ei tarvita ex-anopin paheksuntaa.
Voimia sinulle ja koeta keksiä uusia aktiviteetteja elämääsi ym. Muista että murehtia voi vaikka maailman tappiin asti, mutta se estää valtavat määrät energiaa vapautumasta.
Kiitos Sinulle pitkästä ja ymmärtäväisestä viestistäsi. Tosiasia on kyllä juuri niin kuin tuossa lopussa arvelit, että toisen naisen matkaan pienten lasten isä lähti. Siitä minäkin olen varma ettei tuo voi olla kestävää, kun uuden naisen erokin vasta oli vireillä. Lapsista tyttäreni ja ex pystyvät tasapuolisesti ja suht sovussa huolehtimaan .Luojalle kiitos siitä. Mutta kun kaikki muut asiat ovat niin levällään kuin vain olla saattaa, kun asumuseropaperiakaan kotoa lähtenyt ei ole saanut aikaiseksi. Niin voi vaan kuvitella mitä tuleman pitää. Toivon vaan sydämeni pohjasta että maailma opettaisi, ja minun katkeruuteni ja ahdistukseni häviäisi.
Aikaisemmin oli jo yksi sokkivaiheessa olevan isovanhemman viesti. Minusta tuntuu hyvin paljon samalta kuin hänestä ja sinusta.
On kuitenkin luotettava rakkaiden lastenlasten molempiin vanhempiin, sekä omaan lapseensa että hänen (ex-) puolisoonsa. He ovat aikuisia ja osaavat järjestää asiat mahdollisiman hyvin lasten kannalta.
Heille molemmille ero on varmasti vaikea asia ja sille me isovanhemmat vain emme kertakaikkiaan voi mitään.
Voimme vain auttaa rahallisesti ja kaikin muin keinoin niin pitkälle kuin pystymme, mutta kuitenkin asianomaisia kuunnellen ja kunnioittaen.
Sydän syrjällään ja kipeänä mekin tästä vielä selviämme, jos kerran lapset ja lapsenlapsetkin!
Kiitän Sinuakin tästä rauhoittavasta viestistä. On jotenkin lohduttavaa lukea ja todeta kuinka rauhallisesti asia voidaan myös käsitellä. Ise joka olen mielestäni ollut järkevä ja asiallinen mummu, en nyt tätä asiaa vaan pysty rauhallisesti vielä hyväksymään. Olisi niin paljon kysymyksiä......
En minäkään näin rauhallisesti osaa koko ajan suhtautua asiaan. Minulla on samanlainen hätä ja huoli lastenlasten ja heidän vanhempiensa tulevaisuudesta kuin sinullakin. Tietysti aikuisista osapuolista murehdin enemmän oman jälkeläiseni pärjäämistä, mutta myös eroa halunnut osapuoli on ollut minulle seitsemäntoista vuoden ajan tärkeä ja läheinen.
Minun lapsenlapseni ovat vanhempia kuin sinun, toinen jo murrosikäinen toinen vielä alle kouluikäinen.
Kun sain tietää erosta, se oli todella sokki. Minustakin tuntuu, että kukaan ei oikein voi ymmärtää, miksi minä olen niin ahdistunut ja murheellinen. Fyysinen olo oli ensimmäisten viikkojen ajan todella samantapainen kuin läheisten kuoleman jälkeen: sydän hakkasi, nukuin huonosti, heräsin sydän jysähtäen aamuyöstä, mikään muu ajatus ei kunnolla mahtunut päähäni.
Aloin jopa pelätä järjettömästi, että jotakin vielä kamalampaa saattaisi sattua lapsille tai heidän vanhemmillee, ikäänkuin perheen hajoaminen olisi jotenkin tehnyt heidät täysin turvattomiksi kaikelta pahalta.
Kuvittelin, miten kauhealta lapsista mahtaa tuntua, kun vanhemmat kertovat eroaikeistaan ja miten surulliselta kotoa muuttaminen aikuiselle lapselleni mahtaakaan olla. Koko ajan tiesin, että tällainen ei ole järkevää eikä mitenkään auta ketään, mutta tunteet ja järki olivat tuhansien kilometrien päässä toisistaan.
Onneksi pystyn kotona puhumaan mieheni kanssa paljon. En kuitenkaan ihan kaikkia omia tuntemuksiani ole voinut hänellekään kertoa. Eroavan lapseni kanssa olen puhunut puhelimessa lähinnä käytännön asioista. Hänen puolisonsa kanssa olemme keskustelleet sähköpostitse. Toiset lapseni ovat tiiviissä puhelinyhteydessä minuun tästäkin asiasta. Muutamien hyvien ystävien kanssa olen myös voinut ja voin puhua.
Lapsenlasten kanssa olen tekstitellyt, kirjoitellut ja jutellut tavallisista asioista, en erosta. Siitä puhun heidän kanssaan, mikäli he itse ottavat asian puheeksi. Omasta pahasta olostani en tietenkään kerro heille mitään.
Pian näen heidät!
Puhua siis pitää, ja työstää tätä asiaa kovasti, tehdä surutyötä ja yrittää löytää hyvätkin puolet asioista. Pitää antaa itsenelleen anteeksi "höppänyytensä", hyväksyä tosiasiat ja elää eteenpäin edelleen omana itsenään, vanhempana ja isovanhempana.
Ensimmäisen kerran minulle tuli oikeasti tuollainen rauhallinen ja rohkeakin olo tässä asiassa, kun kirjoitin vastausta sinulle, rakas "lanninki". Kiitos sinulle siitä! Puhumisen lisäksi kirjoittaminen auttaa selventämään ajatuksia. Puhu ja kirjoita sinäkin! Hyvää jatkoa!
Voi että! Aivan kuin olisit minun suulla puhunut/kirjoittanut. Seitsemäntoista vuotta pidin tuon pojan/vävyn kuin omana poikanani, elimme pitkään vielä jopa samaa taloutta. Tämä ero koskettaa minua kuin minut olisi petetty. En saa kontaktia häneen. Hän selvästi karttaa minua. Olen kirjoittanut ja pyytänyt tavata. Ei onnistu. Olisin ajatellut , että se puhdistaisi ajatuksia ja ilmaa. Pienille lapsille, varsinkaan tälle 7-vuotiaalle en sanallakaan koskaan puhu erosta, hän ei puhu itsekään siitä. Olen nyt päättänyt käydä ammattiauttajan puheilla, jotta saisin koko "likaämpärin" kerralla tyhjäksi. Muutoin tämä oma elämämme tuntuu olevan vaan että aamulla odotan iltaa ja illallatoivon että yö kuluisi yhtäjaksoisesti, sillä jos yöllä herään niin uni oppu varmasti.
Tässä vaan pieni kertomus siitä mitä on eronneiden vanhempien jokapäiväinen elämä. Jos joku sanoo, ettei siitä tarvitse välittää se on nuorten elämä, niin minua kivistää entistä enemmän, sillä Rakkaus on välittämistä ja minähän rakastan omia lapsiani ja lastenlapsia yli kaiken!
Kiitos upeasta yhteydenotostasi, vähän aina helpottaa.
Aurinkoa Sinunkin kevääseen toivottaen Lanninki-mummu
Voi että, aivan kuin minun suullani/kynälläni kirjoitettua. Seitsemäntoista vuotta pidin vävyäni, aluksi tietysti tyttäreni poikaystävää kuin omana lapsenani. Asuimme jopa muutaman vuoden samaa taloutta.
Tuntuu siltä kuin erossa ei petetty vain puolisoa vaan koin itse tulleeni todella petetyksi ja loukatuksi.
Puheyhteyttä en häneen saa, olen kirjoittanut ja viestittänyt tuntojani. Hän selvästi pakoilee. Olisi varmaan meille molemmille hyväksi, jos voisimme kasvotusten asiat keskustella, mutta ei onnistu.
Olen suunnitellut ammattiauttajalle menoa, jotta saan kerralla tyhjentää "koko likaämpärini vieraan eteen".
Päivät ovat monasti kovin ahdistavia, kun eroajatukset tulevat päällimmäisiksi, ja useastikin kun yöllä herään ei uni ole tulla uudelleen. Todella pahoja ajatuksia kiertää pienessä päässäni.
Minä, joka olen realisti ja järkeväksikin mainittu, olen tullut hajamieliseksi, unohtelevaiseksi ja erilaisista fyysisitä oireista puhumattakaan. Eivät vaan lapset tiedä miten paljon saavat vanhemmat murehtia. Kun itse ovat tässä tilanteessa, (toivottavasti eivät koskaan) ymmärtävät varmaan käytöstämme edes hieman. Kiitos Sinulle tuosta rohkaisevasta ja herkistävästäkin kirjoituksestasi. T. Lanninki-mummu
En minä niin pöllöä vielä ole, että kirjoittelisin samoja juttuja huvikseni kahteen kertaan. Tämä johtuu siitä, että vastatessani viestiisi tuli jonkinlainen "ruuhka" ja yhteys suomi24 katkesi. En nähnyt että vastaukseni olisi lähtenyt, joten yritin muokata ajatukseni uudelleen. Siitä tämä sotku. Lanninki-mummu
Meidän ikäluokassamme ei erottu kovin helposti. Olimmehan luvanneet, etä TAHDOMME rakastaa myötä-ja vastoinkäymisissä! "Kaiken se kestää, kaiken se kärsii..."
Piti ajatela omia vanhempia. Heillä oli jo ollut tarpeeksi vaikeaa sota-ajan jälkeen perustetun perheensä kanssa: Iso liuta lapsia, joita äiti hoiti kotona, mies teki töitä pienellä palkalla, lapsilisät ja muut sosiaaliedut olemattomia. Joku lapsista kuolikin vauvana ripuliin tai keuhkokuumeeseen.
Mikä ilo heille oli, kun jotkut lapsista pystyivät opiskelemaan lainan turvin (ei mitään opintotukia tai -rahoja). Tosin vanhempien piti "lainata" siitä olemattomasta lapsensa opintolainasta pystyäkseen maksamaan oman vuokransa tai muita pienempien lastensa kanssa elämiseen kuuluvia menoja.
Vanhempiemme toiveiden täyttymys oli myös, kun oma lapsi velkaisena mutta "onnellisena" perusti perheen rakastamansa ihmisen kanssa ja myös lapsenlapsia alkoi siunaantua".
Kerroin aina äidille ja isälle, että "hyvin menee", vaikka kuinka itketti. Heille oli jo kasaantunut niin paljon rahahuolia ja murheita muiden sisarusteni kanssa.
Vanhemmat kuolivatkin melko nuorina. Kauhea suru ja murhe, myös huoli sisaruksistani.
Monta kertaa olen miettinyt avioeroa, mutta en ole siihen kyennyt. Olen ajatellut, että rakkaiden lastenlasteni tai heidän perheidensä ja uskomattoman rakkaiden lastenlasteni elämä jotenkin vaurioituisi moisesta päätöksestä.
Nyt olen tyytyväinen siihen, että en eronnut. kukapa muu minut tuntisi niin hyvin kuin oma "ukkoni". Mukavaa, seesteistä, tähän ikään sopivaa elämää.
Nykyisin ei enää ajatella näin. Ihmiset tahtovat löytää onnensa. Eivät he enää ajattele vain vanhempiaan tai lapsiaan ja lapsenlapsiaan tehdessään ratkaisujaan. Sellaista rohkeutta minäkin olisin joskus toivonut itselleni.
Mikä lienee "oikein" tai "väärin"?
Kun minun vanhempani erosivat. Isäni jätti äitini ja äidin puolen mummi ja ukki ihmettelivät suureen ääneen että mitä minä enää vietän lomiani ollenkaan isäni kanssa saatika hänen sukunsa. En vieläkään näin aikuisella iällä kunnioita heita samalla lailla kun isäni puolen mummia ja ukkia. Ero oli äidilleni sekä minulle kova paikka vaikka asiat kyllä sen jälkeen paranivat ja sain eheän perheen. Mutta se ei todellakaan auttanut että sai kuulla kuinka isäni oli sitä ja tätä... Eipä äitinikään jaksanut vanhemmilleen juuri mitään tuntojaan purkaa. Ero on kipeä paikka perheelle, siis sille ydinperheelle joka sen kokee. Koita olla nyt reipas ja jos tyttäresi tai lapsenlapsesi ottavat asian puheeksi niin kuuntele. Se on paras keino auttaa ja tukea. Kyllä tyttäresi elämä kääntyy parhain päin. Ja onnihan se on että ero tuli jo nyt eikä 10 vuoden päästä. Nyt hänellä on mahdollisuus päästä vain eteenpäin ja ehkä löytää jokin päivä uusi kivempi kumppani. Tsemppiä!