Mikä siinä nykyään on että avioero on kuin auton myisi tai kämppää muuttaisi?
Siis että mennään naimisiin, eletään hetki ja sitten tajutaan että ei olisikaan pitänyt mennä, ja erotaan?
Tajutaanko toisessa olevat virheet vasta silloin? Tai tajutaan että itse haluaakin jotain muuta?
En ymmärrä.
Jos seurustelusuhde kestää tarpeeksi kauan, opitaan tuntemaan toisemme lähes täysin seurusteluaikana ja sen jälkeen vasta aletaan miettimään naimisiin menoa, tuskin eroa niin helposti tulee.
Ja miksi niitä lapsia pitää hankkia suhteen alkuaikoina ja eron tullessa jäädään sitten yh:ksi pienen lapsen kanssa?
En ymmärrä.
Yksinhuoltajuus on karmeaa.
Tuntemani yh:t (yleensä äiti ja alle 4v lapsi) ovat jollain lailla surkeita tapauksia.
On menty yhteen hirveän äijänpaskiaisen kanssa ( miksi v*tussa?) ja sen jälkeen eletty kamalassa suhteessa liian kauan, tulee ero ja jäädään muksun kanssa yksin. Uutta suhdetta ei saa aikaiseksi enää, koska vastakkaista sukupuolta edustava, mahdollinen puolisoehdokas, kääntyy pois kun tajuaa sen kakaran.
Ja muutenkin, kiloja on tullut 25 sen synnytyksen jälkeen eikä ole muutenkaan mitään viehättävää katseltavaa kun kaikki rahat on käytetty lapsen hyysäämiseen ja ruokaan.
Pieleen meni.
Sitten on niitä jotka eroavat kun tajuavat ettei toinen olekaan se puolijumala prinssikeisariadonis. Ei aikaakaan kun mennään uusiin naimisiin, tällä kertaa toinen osapuoli on paljon pahempi kuin se edellinen, joka oikeasti olisikin ollut ihan ookoo, mutta odotukset ja haaveet olivat "hieman" liian korkealla.
Oisko pitänyt miettiä ajoissa?
Minkä takia mennä naimisiin ilman että on edes ajateltu, onko toinen sellainen jonka kanssa haluaa jakaa loppuelämänsä?
Itselleni vaan avioliitto on vieläkin pyhä, olen vanhanaikainen ihminen vaikka nuori olenkin.
Ja asia liikuttaa siksi, että lähipiirissä juurikin näitä eronneita on ihan riittämiin. Elämät ihan sekaisin, niitä isättömiä/äidittömiä muksuja, huonoa oloa. Ja näissä tapauksissa lähtökohta on melkein poikkeuksetta ollut jotain mitä ylempänä mainitsin.
Siis että mennään naimisiin, eletään hetki ja sitten tajutaan että ei olisikaan pitänyt mennä, ja erotaan?
Tajutaanko toisessa olevat virheet vasta silloin? Tai tajutaan että itse haluaakin jotain muuta?
En ymmärrä.
Jos seurustelusuhde kestää tarpeeksi kauan, opitaan tuntemaan toisemme lähes täysin seurusteluaikana ja sen jälkeen vasta aletaan miettimään naimisiin menoa, tuskin eroa niin helposti tulee.
Ja miksi niitä lapsia pitää hankkia suhteen alkuaikoina ja eron tullessa jäädään sitten yh:ksi pienen lapsen kanssa?
En ymmärrä.
Yksinhuoltajuus on karmeaa.
Tuntemani yh:t (yleensä äiti ja alle 4v lapsi) ovat jollain lailla surkeita tapauksia.
On menty yhteen hirveän äijänpaskiaisen kanssa ( miksi v*tussa?) ja sen jälkeen eletty kamalassa suhteessa liian kauan, tulee ero ja jäädään muksun kanssa yksin. Uutta suhdetta ei saa aikaiseksi enää, koska vastakkaista sukupuolta edustava, mahdollinen puolisoehdokas, kääntyy pois kun tajuaa sen kakaran.
Ja muutenkin, kiloja on tullut 25 sen synnytyksen jälkeen eikä ole muutenkaan mitään viehättävää katseltavaa kun kaikki rahat on käytetty lapsen hyysäämiseen ja ruokaan.
Pieleen meni.
Sitten on niitä jotka eroavat kun tajuavat ettei toinen olekaan se puolijumala prinssikeisariadonis. Ei aikaakaan kun mennään uusiin naimisiin, tällä kertaa toinen osapuoli on paljon pahempi kuin se edellinen, joka oikeasti olisikin ollut ihan ookoo, mutta odotukset ja haaveet olivat "hieman" liian korkealla.
Oisko pitänyt miettiä ajoissa?
Minkä takia mennä naimisiin ilman että on edes ajateltu, onko toinen sellainen jonka kanssa haluaa jakaa loppuelämänsä?
Itselleni vaan avioliitto on vieläkin pyhä, olen vanhanaikainen ihminen vaikka nuori olenkin.
Ja asia liikuttaa siksi, että lähipiirissä juurikin näitä eronneita on ihan riittämiin. Elämät ihan sekaisin, niitä isättömiä/äidittömiä muksuja, huonoa oloa. Ja näissä tapauksissa lähtökohta on melkein poikkeuksetta ollut jotain mitä ylempänä mainitsin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tilastoja, niin kyllä ne 50v eroa tänään myös.
Eli kai tuo avioliitto on aikansa elänyt instituutio.
Ei ole niitä sadanvuoden rakkaustarinoita kuin satukirjoissa. :(
Mielipiteesi on tietysti omasi, mutta kun aikanani jäin yh:ksi kahden pienen lapsen kanssa ei ainutkaan mies karkuun juossut, kun kuuli lapsistani.
Päin vastoin heikoimpia yksilöitä sai potkia jaloista pois.. ;-)
Muotitat näppärästi kaikki äidit ylipainoisiksi naisiksi, vaikka on niitäkin jotka raskauskiloistaan pääsevät eroon hetkessä.
Oma näkemykseni naisena on että eron tullessa ja vallankin siitä selviytymisen jälkeen MONI nainen alkaa jälleen huolehtimaan itsestään ja ulkonäöstään.. Toki moni ei ole koskaan ulkonäköään repsahtamaan päästänytkään.
Pointti on se että meillä on vain yksi elämä elettävänä. Ja jos ero on ainoa järkevä vaihtoehto, oli lapsia tai ei. Miksi pitäisi käyttää ainoa elämänsä siihen että on joskus tehnyt virheratkaisuja?
Ihmiset muuttuvat myös naimisiin menon jälkeen.
Pystyn tietysti puhumaan vain omasta puolestani, ja meillä (minä lapset) elintaso ja elämä nousi ja selkiintyi kun jätin alkoholisoituneen puolisoni.
Niin ja ex ei ollut alkoholisti naimisiin mennessämme, joten mistä olisin "väärän" valintani voinut tietää siinä vaiheessa kun kaikki oli ok??