Koska suhteesi uskoon

Keskustelut/väittelyt opettajan kanssa uskonnontunneilla. Meil oli pappi uskonnonopettajana.

..olen suhtautunut epäilevästi jumalien, enkeleiden, joulupukkien ja monien muiden vastaavien olemassa oloon. Skeptinen luonne jo pienestä pitäen :)

Minusta usko on nimenomaan uskon asia, eli sitä ei voi päättää. Uskontoa voi toki harjoittaa, mutta uskoa ei voi väkisin eikä lopettaa uskosmasta.

Ja minä en usko mihinkään yliluonnolliseen. Lapsena jotenkin uskoin, mutta uskoni muuttui ensin epäilykseksi ja sitten lakkasi kokonaan.

Oikeasti haluaisin uskoa, koska tutkimusten mukaan usko tuo lohtua uskovaisille ja he ovat keksimäärin onnellisempia kuin uskonnottomat. Mutta minkäs teet, ei väkisin.

Elämänkatsomukseni ei ole määriteltävissä.

Suhteeni evankelisluterilaiseen seurakuntaan, josta olen eronnut, vakiintui joskus 90-luvun alussa.
Siihen ei ole vaikuttanut mikään tietty asia, tapahtuma tai henkilö.

Perheessämme tapahtui kolmisen vuotta sitten tragedia, joka vaikutti äitiini sillä tavoin että hän tuli uskonnollisemmaksi (perinteinen ev.lut). Itseeni se vaikutti taas siten, että muutuin epäuskoiseksi. Rukoukset eivät auta, sen olen huomannut. Tapahtunut vaikutti mieleeni siten, että suhteeni uskoon on jotenkin epäselvä ja tuskainen:( Mutta olen iloinen, että äitini on löytänyt uskosta voimaa.

Eli massan mukana mennään..

Kirkko ja uskonto on mulle vähän niinkö suurin osa ylppärilahjoista..

Ne on vaan siellä hyllyssä siks ku joku on mulle ne antanu.

hengellisiä kokemuksia, mutta uskontoni on omani. Enemmänkin sekoitus kaikenlaista, kuin yhden suuntauksen opinkappaleita.

Tuskin sitä kovin moni muu voi millään tapaa ymmärtää, siksi en sitä lähde selittämäänkään.

brutaalisti omaan käyttööni tossa kolmenkympin huiteilla

tuli minusta sen jälkeen kun paikallisen kirkkovaltuuston jäsen yritti huijata minulta rahaa yli tonnin.
Suurimman osan sain, loput menetin.

Olen uskonut aina. Lapsena viattomalla ja epäilemättömällä lapsen uskolla, myöhemmin välillä epäillen. Samoin kuin joku muu sanoi, uskoni on jotain omaani, ei tiettyä uskonkappaletta.

Silloin kuin epäilen, pelottaa. Pelottaa, että menetän uskoni. En halua luopua uskostani. Siitä saa niin paljon voimaa. Toisaalta se saattaa pitkiäkin aikoja olla vain taustalla, itse sitä suuremmin ajattelematta.

asiat jo esiäitien tapa elää ja asiat lapsuudesta vaikuttivat asioihin, joita ei todellakaan täällä viitsi ryhtyä kertoilemaan, koska tunnetusti täällä törmää juuri semmoisiin ilmaisuihin joihin ei missään muualla törmää.

muutti kaiken, tai no antoi alkusysäyksen sille muutokselle. En tätä aikaisemminkaan ollut suhtautunut uskoon mitenkään voimakkaasti, mutta tässä vaiheessa oli viikko-pari aikaa pohtia oikeasti kaiken sen mielekkyyttä.

Siellä huomasi että esim. uskontunnustukset opetteli ulkoa samoin kun minkä tahansa muun tekstinpätkän, tarkoittamatta silti sanaakaan siitä mitä sanoi. Samoin siellä huomasi sen että useammilla(myös allekirjoittaneella) oli maallisemmat motiivit koko touhuun lähteä. Samoin huomasin sen ettei kirkko instituutiona edustanut niitä arvoja, jotka itse koin tärkeiksi.

Jatkoin loppuun ja pysyin kirkossa vaan siksi että eräs tärkeä ihminen oli vakaasti uskonnollinen, ja olisi luultavasti pahoittanut mielensä. Kuitenkin kun aika hänestä jätti, kävin eroamassa kirkosta.

Periaatteessa vakaat instituutiot ovat hyväksi ihmiselle ja tarjoavat tämän elämälle jonkin sortin kiintopisteen, alati muuttuvassa maailmassa. Toisaalta taas mielestäni koko uskonnosta on nykyään väännetty irvikuva, koska muuttuvat ihmiset haluavat näiden omiin (muuttuviin)arvoihinsa ja (muuttuviin)mielipiteihinsä perustuvan ja mukautuvan uskonnon.

Halutaan välttämättä kirkkohäät, vaikkei kirkossa vierailla kun jouluna jos silloinkaan. Yritetään sitä kautta tuoda avioliitolle arvoa ja vakautta, eikä tunnuta ymmärtävän sitä että omalla suhtautumisella halvennetaan koko seremoniaa ja avioliittolupausta.

Tuntuu siltä että koko usko on muuttumassa pelkäksi tavaksi.

järjellä kun funtsii, niin eihän niissä uskonasioissa ole vittuakaan järkeä. melkein yhtä järjetöntä kuin naisten kuukautiset
mutta uskoohan lapsetkin joulupukkiin ja ilmeisesti aikuiset tarvitsee omansa. tän takia uskonnot on syntynyt

Ennen koulua seurakunnan päivähoidossa yms ja siinä muiden mukana kuuntelin niitä jännittäviä satuja kaukaisista maista ja muinaisista ihmisistä. Huomasin että aloin epäileen pikkuisen niitä satuja kun eihän sellaisia VOI tehdä. Tokalla luokalla koin varsinaisen valaistuksen tieteen astuessa elämääni. Tiede antoi mulle ne kaikki minua tyydyttävät vastaukset maailman/elämän yms synnystä. Aloin pitään uskontoa ihan täytenä huijauksena ja sitä mieltä olen vieläkin. Sotivien, hörhöjen (yms) uskovaisten vuoksi olen alkanut inhoamaan syvästi kaikkea uskontoihin liittyviä asioita, ja myös jopa niitä ihmisiä. Pidän niitä typerinä ja heikkoina ihmisinä joihin ei voi luottaa.

Mitä enemmän olen asioita tutkinut niin sen selvemmäksi on minulle kirkastunut muutama asia.
1. Jumalia ei ole olemassakaan. Lähempänä uskovaisten palvomaa jumalaa on aurinko (elämää ylläpitävä voima Telluksella)
2. Uskonnot ovat kaiken pahan alku ja juuri. Uskontojen/jumalien nimissä on tehty eniten pahaa kautta historian.
3.Uskovaiset ovat julmia ja pahoja ihmisiä. Suunnattomassa typeryydessään ne vaikka tapatuttaa oman lapsensa koska uskonto ei salli verensiirtoa. Näitä esimerkkejä löytyy satoja/tuhansia joka uskonnosta.

Ja kaikki on siis turhaa koska jumalia ei ole olemassa eikä ole ollut.

Maapallo ja sen ihmiset pelastuu vasta kun uskonnoiden helvetillisestä ikeestä päästään vihdoin eroon.