Onko kellekään käynyt niin? Jotenkin oma minuus häviää ja tahtomattasi taistelet jotain olematonta vastaan, kuitenkin siitä kiinni pitäen. Kuluttaen itsesi loppuun.
Kun ihastuminen vie järjen
destoni
61144
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
niin korjaantuisi dilemmat r1stu5
Se on äärimmäisen rasittavaa ja hommaa päättyy tasan varmasti jotenkin huonosti. Jälkeenpäin ihmettelee, miten onkin ollut niin hölmö. Mitä pikemmin tilanteesta pääsee eroon, sen parempi, vaikka se sillä hetkellä koville ottaisikin.
Ei tuo vielä mitään.
Mutta sitten se järki vasta lähteekin, kun huomaat ihastuksesi olevan yksipuolista. Et voi käsittää, että hän ei tunne missään määrin samaa sinua kohtaan kuin sinä häntä.
Sitten se tuska vasta alkaakin.
Nauti kun vielä voit.
Taidan elää sitäja hölmö olen todella. Nyt koitan selittää kaiken itselleni, parhain päin. Ja mitä tilalle? Voi elämän kurjuus, kun kaikkia ei oo luotu suhteilemaan,..vai onko se jotain lapsuudesta.
jotenkin tutulta kyllä.. Harmillista että siinä kuluttaa itsensä loppuun etenkin jos vastakaikua ei kuulu. Itse en ole sen tyyppinen että ihastuisin koko ajan, mutta kun ihastun, niin sehän on sitten menoa, eikä järkiajttelulla ole paljoa siinä sijaa.. Olen koittanut jopa tietoisesti välttää ihastumista ja elää omaa elämää, mutta mikä siinä onkin että eräs aina vaan pulpahtaa mieleen aiheuttaen haikeutta ja kaipausta vaikka mitä muuta tekisis ja ajattelisi. Kun ja jos vastakaikua saakin ihastukselta, niin silloin on tietysti olo kuin seitsemännessä taivaassa..
Olen parin vuoden ajan ollut ihastunut tummasilmäiseen mieheen, joka työskentelee lähikaupassa. Välillä olen ollut taivaissa katseemme kohdattua, välillä räytynyt noloissani. Tiedän ettei tästä koskaan voi tulla mitään enempää. Puolen vuoden ajan kävin toisessa kaupassa, kun en ole pystynyt menemään tämän miehen tumman katseen alle. Viikossa olen taas humaltunut katseesta.
Kuin jotain kissa-hiiri -leikkiä tämä.