olleet tai olevat?
Olen 30v. nainen ja seurustellut samanikäisen poikaystäväni kanssa n.6 vuotta. Kaikki menee kutakuinkin hyvin, elämä on tasaista mutta tuntuu että jotain puuttuu. On tuntunut kauan ja välillä olen ollut ihastunut, suorastaan hullaantunut, kahteen toiseen mieheen, normaalia sekin kai pitkässä parisuhteessa, eikä noille ihastumisille tarvi tehdä mitään..mutta mutta.
Viimeisimmän ihastuksen myötä olen alkanut miettimään jo vakavasti, että onko tässä järkeä ja että satutanko vain poikaystävääni/minu eli molempia loppujen lopuksi. Toki poikaystävällänikin satunnaisia ihastuksia on ollut, mutta ihastumiset ja rakastamien ovat erikseen.
Olen kyllä aikoinaan mennyt ja tullut kovinkin,mutta miehiä minula ei ole ollut kuin yhteensä kolme nykyienn mukaanlukien, joista toinen on satunnainen tuttavuus ja toinen neljän vuoden suhde. Pelkään että minuun iskee kunnolla päälle menovillitys jonkun vuoden kuluttua ja haluan elää takaisin elämätöntä elämää. Välillä taas tuntuu, että tämä on juuri sitä mitä haluan ja asiat ei voisi olla paremmin, välillä haikailen vapaudesta ja toisista miehistä.
Toisaalta yritän järkeistää tätä kovin itselleni: olet jo 30v...entä jos et tutustukaan kehenkään tämän jälkeen ja mitä jos ero alkaa kaduttaa? Biologinen kello alkaa kohta tikittämään ja lapsiakin haluaisin saada. Jotenkin olen tehnyt tästä itselleni säännön, että tämänikäiset kaikki muut istuvat kuitenkin jo jossain kesämökillä yhteisen pikku perheen kanssa ja itse, vähän kuin ylijäämäsatsina kiertelisin epätoivoisena sinkkuna ympäri kaupunkia.
Tunnistaako tästä kukaan itseään ja miten olette vastaavassa tilanteessa toimineet?
Olen 30v. nainen ja seurustellut samanikäisen poikaystäväni kanssa n.6 vuotta. Kaikki menee kutakuinkin hyvin, elämä on tasaista mutta tuntuu että jotain puuttuu. On tuntunut kauan ja välillä olen ollut ihastunut, suorastaan hullaantunut, kahteen toiseen mieheen, normaalia sekin kai pitkässä parisuhteessa, eikä noille ihastumisille tarvi tehdä mitään..mutta mutta.
Viimeisimmän ihastuksen myötä olen alkanut miettimään jo vakavasti, että onko tässä järkeä ja että satutanko vain poikaystävääni/minu eli molempia loppujen lopuksi. Toki poikaystävällänikin satunnaisia ihastuksia on ollut, mutta ihastumiset ja rakastamien ovat erikseen.
Olen kyllä aikoinaan mennyt ja tullut kovinkin,mutta miehiä minula ei ole ollut kuin yhteensä kolme nykyienn mukaanlukien, joista toinen on satunnainen tuttavuus ja toinen neljän vuoden suhde. Pelkään että minuun iskee kunnolla päälle menovillitys jonkun vuoden kuluttua ja haluan elää takaisin elämätöntä elämää. Välillä taas tuntuu, että tämä on juuri sitä mitä haluan ja asiat ei voisi olla paremmin, välillä haikailen vapaudesta ja toisista miehistä.
Toisaalta yritän järkeistää tätä kovin itselleni: olet jo 30v...entä jos et tutustukaan kehenkään tämän jälkeen ja mitä jos ero alkaa kaduttaa? Biologinen kello alkaa kohta tikittämään ja lapsiakin haluaisin saada. Jotenkin olen tehnyt tästä itselleni säännön, että tämänikäiset kaikki muut istuvat kuitenkin jo jossain kesämökillä yhteisen pikku perheen kanssa ja itse, vähän kuin ylijäämäsatsina kiertelisin epätoivoisena sinkkuna ympäri kaupunkia.
Tunnistaako tästä kukaan itseään ja miten olette vastaavassa tilanteessa toimineet?
Vastaukset 4
Vanhimmat
että jos itsekin pelkäät että sinuun iskee "menovillitys" ja on ihan pakko päästä elään elämätöntä elämää niin viimeistään sitten on pakko lopettaa tämä tämän hetkinen suhteesi, koska se jos joku, takuulla rikkoo suhteenne, jos ei muuten niin mustasukaisuuden kautta.
Ja jos oikeasti pelkäät että se menovillitys iskee niin on parempi olla ottamatta ketään miestä itsellesi, koska kyllä se joka mieheen koskee, tvalla tai toisella, jos sä meet vain omia menojas.
Mutta jos voisit ajatella meneväsi menosi nykyisen miehesi kanssa niin oikeastan sehän voi vaikka syventää suhdettanne, tietty vain jos miehesikin on juhlivaa sorttia.
Kyllähän se tosi on että pidemmässä suhteessa tulee kaikille ns, tylsiäkin aikoja, jolloin itse kukin miettii onko tässä mitään järkeä, mutta uskon että tuskiskeltuasi tuntojasi, ja mietittyäsi tarkkaan rakastatko miestäsi, oikeasti niin paljon että haluat olla hänen kanssaan elämäsi loppuun asti, tuntosi kyllä kertovat mitä kannattaa tehdä, lähteä vai jäädä.
Ja sitähän se parisuhde on, välillä niin ihanaa ja välillä taas tylsempää, ei sellaista parisuhdetta olekaan jossa joka päivä vain ihanaa olisi....uskallan väittää näin.
vastaukseni tuolta toiselta palstalta asiaan.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000034519030
Olin samassa tilanteessa, tosin suhteemme oli kestänyt vain 1,5 vuotta. Mietin että johan tässä on jo aika vakiintua kun on JO 30... Totta on että se biologinenkin kello tikitti mutta sitten ymmärsin etten rakasta miestäni ja vaikka hänessä ei mitään vikaa ollutkaan, en ollut sittenkään valmis vakiintumaan.
Tuntui että jotain oli jäänyt kokematta. Ja tämä 30 ikävuotta ei ole mikään raja että sen jälkeen elämä on alamäkeä ellet ole perheellinen. Kyllä sitä myöhemminkin ehtii perheen perustaa vaikka ei se ihan helppoa olisikaan.
Älä siis ole suhteessa vain koska
-olet "jo" 30-vuotias
-muutkin ovat jo perheellisiä.
Ole suhteessa koska
-rakastat kumppaniasi ja hän sinua.
Itse erosin enkä ole koskaan ollut tyytyväisempi elämääni. Ja niitä miehiä kyllä tulee :)
kesti tajuta ettet rakasta kumppaniasi ja ihmisen kroppa todella tikittää, lapset voi jäädä saamatta jos liian kauan odottaa elimistö kun toimii iän mukaan ei sen mielialan, että vaikka teiniltä tuntuu teinejä ei olla.