Mietin millaisia ns. kakkossuhteita tiedän.
Miehen vaimo ei hyväksy tai ei kiinnosta miehensä harrastukset (mm. penkkiurheilu, elokuvat, biljardi). Löytyi nainen joka on kaverina ja sittemmin heille tuli ihan suhde. En tiedä tietääkö vaimo, ei ehkä kiinnosta?
Vähän yli kuusikymppinen leskinainen, jolta mies kuoli nelisen vuotta sitten. Se oli todellinen rakkausliitto. Ei halua enää muuta kuin seuraa ja vähän seksiä. Mies suurin piirtein samanikäinen, jonka vaimo on menettänyt vuosia sitten kaiken mielenkiintonsa mieheensä. Eivät eroa, koska ikää on sen verran.
Nuori nainen ja keski-ikäinen yrittäjä mies. Oikein vanhan ajan rakastajatar! Nainen opiskelee ja mies maksaa mm. vuokrat ja muutenkin tarjoaa vähän luksusta, matkoja ja kulttuuririentoja. Nainen ei halua vielä vakisuhdetta, koska ei tiedä edes mihin valmistumisen jälkeen muuttaa jne.
Nuori mies ja keski-ikäinen nainen, jonka mies on reissutyöntekijä. Nainen tietää että aviomiehellä on muita reissuillaan, rakastaja on niin kuin vastapainona. Eli pientä piristystä elämään.
Kolmikymppinen mies, jonka avioliitto menee huonosti, ainaista riitaa. Naimisiin menivät kun nainen odotti lasta, mies tykkää lapsista mutta ei juuri vaimostaan? Mies etsi pitkään kakkossuhdetta, viimein onnistui ja menee ”jäähylle” aina silloin tällöin perheriitojen takia naisen luo esim. viikonlopuiksi.
Menevä bodari kaveri, joka vaimoltaan salaa käyttää joskus huumeita. Kun on meno päällä, sekoilee muiden naisten kanssa. Vaimo kärsii miehen käytöksestä, mutta ns. hyvät kaudet mies pitää vaimoaan kuin prinsessaa (ilmeisesti tunnontuskissaan?). Heillä on kaksi lasta.
Kaksi vanhempaa charmanttia miestä, joilla on koko avioliitonsa ajan ollut pitempiaikaisia suhteita. Kummallakin vaimot, jotka tietävät, mutta elävät omaa elämäänsä. Kumpikaan ei varmasti aio erota, sillä perhe painaa vaakakupissa enemmän.
Mies jonka vaimo on alkoholisti ja kärsii mielenterveys ongelmista. Mies pakkaa lapset ja itsensä silloin tällöin ja menee erään naisen luo vaimon juomakausien ajaksi. Mies haluaa kuitenkin perheen säilyvän ja toivoo vaimon raitistumista.
Kukkopoika joka etsii miehuuttaan vieraiden naisten sylistä. Vaimossa ei mitään vikaa, vaan miehen kypsymättömyydessä. Kuvittelee että on oikea ”miesten mies”.
Hämmästyin, kuinka paljon näitä tapauksia löytyy, ja kuinka ne poikkeavat toisistaan. En usko että uskottomuuteen voi suhtautua noin kliseisesti kuin täällä annetaan ymmärtää!
Miehen vaimo ei hyväksy tai ei kiinnosta miehensä harrastukset (mm. penkkiurheilu, elokuvat, biljardi). Löytyi nainen joka on kaverina ja sittemmin heille tuli ihan suhde. En tiedä tietääkö vaimo, ei ehkä kiinnosta?
Vähän yli kuusikymppinen leskinainen, jolta mies kuoli nelisen vuotta sitten. Se oli todellinen rakkausliitto. Ei halua enää muuta kuin seuraa ja vähän seksiä. Mies suurin piirtein samanikäinen, jonka vaimo on menettänyt vuosia sitten kaiken mielenkiintonsa mieheensä. Eivät eroa, koska ikää on sen verran.
Nuori nainen ja keski-ikäinen yrittäjä mies. Oikein vanhan ajan rakastajatar! Nainen opiskelee ja mies maksaa mm. vuokrat ja muutenkin tarjoaa vähän luksusta, matkoja ja kulttuuririentoja. Nainen ei halua vielä vakisuhdetta, koska ei tiedä edes mihin valmistumisen jälkeen muuttaa jne.
Nuori mies ja keski-ikäinen nainen, jonka mies on reissutyöntekijä. Nainen tietää että aviomiehellä on muita reissuillaan, rakastaja on niin kuin vastapainona. Eli pientä piristystä elämään.
Kolmikymppinen mies, jonka avioliitto menee huonosti, ainaista riitaa. Naimisiin menivät kun nainen odotti lasta, mies tykkää lapsista mutta ei juuri vaimostaan? Mies etsi pitkään kakkossuhdetta, viimein onnistui ja menee ”jäähylle” aina silloin tällöin perheriitojen takia naisen luo esim. viikonlopuiksi.
Menevä bodari kaveri, joka vaimoltaan salaa käyttää joskus huumeita. Kun on meno päällä, sekoilee muiden naisten kanssa. Vaimo kärsii miehen käytöksestä, mutta ns. hyvät kaudet mies pitää vaimoaan kuin prinsessaa (ilmeisesti tunnontuskissaan?). Heillä on kaksi lasta.
Kaksi vanhempaa charmanttia miestä, joilla on koko avioliitonsa ajan ollut pitempiaikaisia suhteita. Kummallakin vaimot, jotka tietävät, mutta elävät omaa elämäänsä. Kumpikaan ei varmasti aio erota, sillä perhe painaa vaakakupissa enemmän.
Mies jonka vaimo on alkoholisti ja kärsii mielenterveys ongelmista. Mies pakkaa lapset ja itsensä silloin tällöin ja menee erään naisen luo vaimon juomakausien ajaksi. Mies haluaa kuitenkin perheen säilyvän ja toivoo vaimon raitistumista.
Kukkopoika joka etsii miehuuttaan vieraiden naisten sylistä. Vaimossa ei mitään vikaa, vaan miehen kypsymättömyydessä. Kuvittelee että on oikea ”miesten mies”.
Hämmästyin, kuinka paljon näitä tapauksia löytyy, ja kuinka ne poikkeavat toisistaan. En usko että uskottomuuteen voi suhtautua noin kliseisesti kuin täällä annetaan ymmärtää!
Vastaukset 24
Vanhimmat
Jos kirjoittamasi on totta, niin tästä näemme, että "syyt" tai paremminkin taustat näihin kakkossuhteisiin voivat olla moninaiset eli eivät ne asiat aina ole niin mustavalkoisia....
niin ja sivusta palstaa seuranneena, kuinka paljon noissa suhteissa korostetaankin vain ja ainoastaan seksiä. Voisiko parisuhde olla muutakin? Eikö ihmisten mielissä todellakaan liiku muuta kuin se ja kuinka siitä puhutaan, vaikkei oikeasti tehdäkään.
Tavallaan voi sanoa että ikävä kyllä - ihan tosia ovat. Tunnen ihmisiä harrastusten ja työni kautta aika liudan. Jostain syytä monet haluavat avautua minulle. Yritin kuitenkin kirjoittaa niin, ettei tästä heitä ihan suoraan tunnista.
Pistän lisää kaksi tapausta, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan.
Miehet ovat keskimääräistä seksuaalisempia, puolisot taas eivät niin välitä seksistä ja läheisyydestä. Ai miksi? Miehet rakastavat enemmän vaimoaan kuin vaimo miehiään.
Suhteissa on rakkautta, mutta samalla repiviä riitoja.
Miehet herkkyydessään suuttuvat ja lähtevät muille maille hakemaan seksiä ja rauhaa.
Entinen tyttöystävä, suuri rakkaus, petti häntä monen kanssa ja pitkään. Hän antoi aina anteeksi, kun ei halunnut menettää häntä. Lopulta hän lopetti suhteen naiseen.
Myöhemmin hän on nähnyt kaikki naiset entisenä tyttöystävänään, etsinyt juuri hänen näköisensä ja kostanut, kieltää pettäneensä, aivan kuin tyttöystävänsäkin teki, mutta saa nautinnon siitä että saa kostaa "hänelle" vaikkapa sitten viattomien naisten kautta!
Tosi hienoa, kerätään tähän erilaisia tapauksia.
Kotirouva ja kohtuutuloinen aviomies. Kotirouva löytää nuoren hyvännäköisen renttumiehen ja jättää miehensä sekä lapsensa.
Aviomies löytää tämän johdosta uuden lähes samanikäisen upean työelämässä menestyneen naisen ja rakastuu, vaikka on vielä avioliitossa.
Nuori renttumies huvittelee aikansa ja jättää kotirouvan.
Kotirouva haluaa avioliittonsa takaisin.
Ei onnistu. Syntyy uusioperhe, jossa kaikki ovat onnellisia.
Sitä en tiedä, mitä kotirouva nykyään tekee.
syistä ja seurauksista!! Kiitos tästä!!
Itselleni jäi vain sellainen olo että oli suhde millainen hyvänsä niin aina siihen syystä tai toisesta mahtuu "kolmas pyörä". Onko tänä päivänä turha edes haaveilla pitkästä uskollisesta suhteesta?... Montako täysin uskollista suhdetta sukulais- tai kaveripiiristänne tiedätte?
Onko rakkaus tosiaan vain omistamista?
Onko parisuhteen pakko olla uskollinen ollakseen rakkaussuhde?
Minun mielestäni molempiin on vastaus ei. Olen sekä pettäjä, että toinen nainen. Rakastan molempia miehiäni. Molemmat mieheni tietävät myös sen. Rakkaus on niin paljon enemmän kuin omistamista. Uskollisuus niin paljon enemmän kuin pettämättömyyttä. Onnellisuus niin paljon enemmän kuin uskollisuutta.
Onneksi tunnen myös pareja joilla on oikeasti hyvä suhde. Sen muuten mielestäni aistii ihan ulkopuolinenkin, jotenkin saumattoman yhteenkuuluvaisuuden.
Myönnän että nuorempana ihmettelin itsekin, miksi jostain pettämisestä meuhkataan niin. En kokenut mustasukkaisuutta jos, niin hyvin lievänä. Olin mielestäni hyvin vapaa.
Sitten tapasin ihmisien johon rakastuin ihan eri tavoin kuin ennen. Aluksi se ei ollut edes varsinainen suhde, kunhan tapailtiin. Kävin siis muidenkin kanssa treffeillä. Sitten huomasin että ajatuskin siitä, että tämä mies on jonkun muun kanssa, teki pahaa.
Kävi niin että mies ajatteli ihan samaa. Siinä avauduimme kuukausien myötä suorastaan pelottavan rehellisesti toisillemme. Hirvitti päästää toinen niin lähelle myös henkisesti.
Kunnes kumpikin tuli siihen lopputulokseen, että meidän suhde on jotain erityistä. Jopa niin erityistä, että halusimme seksinkin olevan vain meidän kahden välistä. Tuli luonnollinen halu olla uskollinen. Sillä arvostimme toisiamme kaikin tavoin, ja etenkin sitä mitä yhdessä olimme löytäneet. Se oli uutta - ja kuten sanoin samalla pelottavaa.
Nyt ymmärrän kuinka ehdotonta rakkaus voi olla. Samoin mitä luottamus on. Omistaa ei ketään voi, voi vain luottaa että se, mitä toinen on sanonut, on todella totta. Kummallakin on vapaus tehdä mitä mielii, vapaus myös olla uskollinen! Sehän on meidän jokaisen oma valinta mitä tehdään.
Minäkin rakastan monia ihmisiä, tykkään jopa muistakin miehistä. Mutta seksiä en heidän kanssaan harrasta - sen haluan jakaa tuon ainutlaatuisen miehen kanssa, jonka kanssa saan elää yhteistä arkea.
Eihän rakkaus olekkaan omistamista! Ei uskollisuuskaan ole omistamista!
Lähinnä ajoin takaa sitä että onko se todellakin niin että kukaan ei voi tarjota toiselle kaikkea? Tarpeet ja halut vaihtelevat esim. iän mukaan eikä kukaan voi olla toiselle niin täydellinen kumppani ettei siihen kolmas pyörä mahtuisi. Jos haluaa uskollisen suhteen niin on pakko luopua jostakin, jomman kumman tai molempien.
Niin että onko se todellakin niin että uskollinen, ja samalla onnellinen pitkä suhde on mahdoton haave?
Omasta tuttavapiiristäni en tiedä ainoatakaan täysin uskollista suhdetta, ainakaan pitkää. Niin että onko se vain niin että nykypäivänä sellaista on turha odottaakkaan?
Ei toinen ihminen todellakaan voi tarjota kaikkea. Omana mielipiteenäni sanon, että moni hyväkin parisuhde kaatuu tähän mahdottomuuteen.
Ehkä vähän kypsyneempänä tietää jo mitä haluaa, ja sen mistä on valmis luopumaan. Itse määrittelin sen niin, että vaikka suhde on loistava seksuaalisesti, en ole valmis luopumaan henkisestä yhteenkuuluvuudesta. Samoin, en ole valmis luopumaan seksistä vain saadakseni hyvän henkisen suhteen.
Niin kauna kuin rohkeutta riittää ja on uskallusta rehelliseen kanssakäymiseen, on mahdollista pitää oma seksielämä iloa tuottavana. Se vain on joskus vähän vaikeaa, pitää rikkoa monta "käsitystä" ja hypätä tuntemattomaan, vaikka oikeasti vähän hirvittää. Ehkä rehellisyys on vaikeinta, etenkin itselleen?
Mutta kaiken muun voin tehdä omalla tavallani. Siksi on joukko ystäviä, siksi harrastan ihan omia juttujani, siksi on oma erillinen elämä. Ei kai parisuhteen tarvitse olla minkään oppikirjan mukainen!
Siksi kai jokaisen kohdallaan pitäisi miettiä että mitä suhteelta haluaa ja saako siitä sen mitä haluaa. Kaikkea ei voi saada mutta jos saa ne asiat joita itse pitää tärkeinä, niin voi joustaa niissä pienemmissä asioissa.
Harvalla on rohkeutta myöntää (itseni mukaanlukien) että voisi antaa pettämisen anteeksi koska suhteessa on niin paljon muuta hyvää. Tässä tarkoitan virheen tekemistä, en mitään tapapettämistä. Miksi se petetyksi tulemisen kokemus peittää alleen kaiken muun?
Itse olen toivoakseni pääsemässä tilanteeseen jossa voin miettiä mitä tehdä parantaakseni suhdetta niin ettei siihen enää mahtuisi kolmatta pyörää. Aikaa siihen on mennyt ja rankkaakin ollut mutta jos tästä jotakin oppii niin on se sitten ollut sen arvoista.
Ongelmani onkin juuri se että onko suhteesta edes mahdollista saada sellaista ettei siihen mahdu kolmatta pyörää? Onko se vain ajan kysymys tapahtuuko se uudelleen?
Eihän näihin vastausta kukaan tiedä, kunhan pallottelen ajatuksiani :) ...
On lapset ja omakotitalot, hyvät työpaikat ja siis puitteet mallillaan. Silti vaimon elämä tuntuu tyhjältä, elämällä ei vaan tunnu olevan sisältöä. Sellaista määrittelemätöntä pahoinvointia, että tietää asioiden olevan jotenkin vinksallaan mutta ei tiedä yhtään miten tilanne korjataan. Elämä on mennyt rutiineiksi jo kauan sitten, seksikin hiipunut pikkuhiljaa. Työpaikkakaan ei tunnut tarjovan juuri mitään lisäpotkua tähän elämään. Kaikkein viimeisimpänä hän lähtisi aviorikoksen tielle... ei ole koskaan niin tehnyt, eikä taatusti tulisi tekemään. Jokin mättää, viikonloppuisin yhä useammin homma menee kalsarikännien puolelle. Mies on kömpinyt jo nukkumaan ja viinipullon tyhjentämisestä tulee loppuillan harrastus. Yhä useammin.
Eräissä juhlissa paikalle saapuu se "unelmien prinssi" joka totaalisesti lyö jalat alta. Tämä mies ei yritä mitään vonkaamista, kunhan seurustelee juhlaväen kanssa ihan normaalisti niinkuin kaikki muutkin. Jokin siinä miehessä vaan on, jotain käsittämätöntä. Ikäänkuin vaistojensa vetämänä tämä tarinamme vaimo ottaa aktiivisemman otteen ja lopulta ilta päättyy kiihkeään kohtaukseen, ei sängyssä mutta ei paljoa puutukkaan.
Sattumoisin tuo tarinan mies on ihan samanlaisessa tilanteessa, elämältä puuttuu sisältö mutta keinot sen hankkimiseksi ovat kadoksissa. Tavattuaan tämän naisen hänenkin silmänsä aukeavat siihen, mitä elämä voisi olla... ja se karmea näky missä hän itse on omassa liitossaan.
Tarinan mies ja nainen asuvat eri paikkakunnilla. Joten tapaamisia ei ole seuraavien kuukausien aikana, mutta senkin edestä sähköpostia, järjettömät määrät sähköpostia. Hurja tunne, kun tajuaa käyvänsä keskustelua sielunkumppaninsa kanssa, sellaisen joka oikeasti ymmärtää mitä sanoo. Kummankaan luonnolle ei sovi salarakkaan pitäminen, joten lopulta pitää tilanteelle tehdä jotain. Rankkoja pohdintoja niin yksin kuin yhdessä: kummankaan avioliiton jatkamisessa ei tunnu olevan järkeä, mutta varsinaista syytä (alkoholismi, väkivalta tms) ei eroon sinällään ole. Homma vaan ei toimi, niin se ei toimi).
Sovitaan yhteinen sääntö, että kumpikin tekee omalla tahollaan vain sellaisia ratkaisuita, joiden kanssa voi elää vielä kymmenen vuoden päästä. Lopulta molempien avioliitossa nostetaan kissa pöydälle ja alkaa rankat keskustelut avioliitosta ja erosta. Toisessa päässä käy käry pettämisestä, toisessa ei. Vaikka lopulta kolmas pyörä selviää jälkimmäisessäkin tapauksessa. Sinänsä harmi, että keskustelu siirtyy varsinaisista parisuhteen kipupisteistä pettämiseen... siis syystä seuraukseen. Ei mietitä miksi pää on kipeä, vaan miksi siihen on menty ottamaan aspiriinia. Ja molemmat tietävät tehneensä väärin, vastoin omia periaatteitaan kun ovat pettäneet puolisoaan niinä harvoina hetkinä kun ovat tavanneet ennen kissojen nostamista pöydälle. Kumpikaan ei kuitenkaan kadu mitään.
Molemmat käyvät keskusteluja aviopuolisonsa kanssa toista riippumatta. Avioerohakemukset jätetään ja molemmat etsivät omat asuntonsa. Avioeroprosessi on puolin ja toisin kipeä että rankka, ja kaikki asiat ihan auki lasten huoltajuuksista alkaen.
Tällä hetkellä nämä kaksi, jotka olivat yhtäaikaa sekä "pettäjiä" että "kakkosia", eivät ole salarakkaita vaan julkirakkaita. Molemmat on esitelty molempien vanhemmille. Elävät eri paikkakunnilla omissa asunnoissaan ja muodostavat etäisyyttä vanhaan elämään. Yhteinen tulevaisuus näyttää mahdolliselta, mutta kumpikaan ei järkevänä ihmisenä laske mitään sen varaan.
Erottiinko sen takia, että pääsisi olemaan enemmän ja vapaammin tekemisissä tämän uuden partnerin kanssa? Ei, mutta vastauksen löytäminen tähän oli vaikeaa. Ihminen kun ei pysty objektiivisesti tarkastelemaan asioita, mutta yrittää piti silti. Piti kysyä itseltään, että pystynkö elämään eropäätökseni kanssa vielä kymmenen vuoden päästä, siinäkin tapauksessa että se uusi suhde kariutuu ja loppuelämä menisi pahimmassa tapauksessa iki-uusiosinkun roolissa.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000034524520
kirjoitapas kirja aiheesta, ja laita joku asiantuntija pohtimaan jokaisen tapauksen kohdalta, mistä moinen käyttäytyminen johtuu ja olisiko siihen jokin muu ratkaisu kuin pettäminen. Ihmiset voisivat todellakin oppia jotain asiasta, vai mitä?
Eiköhän näistä liene kirjoitettu jo?
Samoin, mistä käyttäytyminen johtuu. Aina voi kaiken tehdä toisinkin. Emme me ihmiset vain ole niin täydellisiä, että ei näitä erehdyksiäkin tulisi. Elämä on niin moninainen juttu. Sekavaa, kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei siinä ihmispolo aina edes itsekkään ymmärrä, mitä minulle tapahtuu.
Se että pystyy omalta kohdaltaan näkemään, ettei pettäminen tai petetyksi tuleminen ole niin yksioikoista, auttaa pääsemään eteenpäin. Se muuttaa meitä pysyvästi, muttei sen tarvitse tuhota loppuelämää. Eikä kenenkään tarvitsisi elää sitä loppua jatkuvassa pelossa.
Muutama lisäys. Lähes kuusikymppinen lääkäri, toista kertaa naimisissa huomattavasti itseään nuoremman lääkärin kanssa ja yhteinen lapsi vielä koululainen. Ei halua erota eikä elämässä ainakaan ulkoisesti mitään pahemmin vialla, mutta silti on jo useamman vuoden pettänyt vaimoaan nelikymppisen sinkkulääkärin kanssa. Kuvailisin miestä elämäntapapettäjäksi. Tuskin muuttuu yksiavioiseksi, mutta ei myöskään yksineläjäksi. Tämä nykyinen kakkonen haluaisi perustaa perheen miehen kanssa, mutta mies ei halua erota.
Yrityselämässä keskijohtoon edennyt kolmen lapsen isä on suhteessa naispuoliseen sinkkutyökaveriinsa. Täysin klassinen uskottomuustapaus. Mies saa kaipaamaansa ihailua ja lisäväriä (ja seksiä) elämäänsä, mutta ei halua missään tapauksessa erota vaimostaan. Sivusuhde näyttää hiipumisen merkkejä, koska kakkonen on alkanut vaatimaan miestä eroamaan jne.
Itselleni uskottomuus ja sivusuhteessa eläminen eivät ole synonyymeja. Jos puoliso tietää sivusuhteesta ja hyväksyy sen vaikkapa "hiljaisesti", kyse ei ole enää uskottomuudesta.
Tämä tapapettäminen herätti muutamia kysymyksiä.
Voisiko olla että tällainen tyyppi halua olla ehdottoman itsenäinen ja haluaa itse ohjata elämään riippumatta kenestäkään toisesta ihmisestä?
Tavallaan siellä on pelko, että toinen saattaa hylätä ja varmistaa asemansa jo ennakkoon? Rakastaa kyllä, mutta ei itse halua antautua rakastamaan täysillä? Haavoittumisen pelko?
Mietin vaan, kuinka he noita toisia naisiaan kohtelevat (molemmille?). Antavat heille vääriä viestejä? Tämä on mielestäni se pahin vaihtoehto, sillä jokaisella pitäisi olla oikeus elää todellisuuden mukaan.
Jos vieraat naiset ovat nuoria, totta ihmeessä he haluavat lapsia rakastamansa miehen kanssa. Nämä miehet leikkivät tulella - ei mikään ole niin vaarallinen kuin petytyksi tullut nainen. Eivät ehkä ymmärrä tätä, tai onko tämä sitä heidän kaipaamaansa "jännitystä"? Kokevat olevansa oman elämänsä "jumalia"?
Kyllä näillä "hiljaisesti" hyväksyville naisille miehen käytös on pettämistä. He vain eivät halua ajatella sitä. Se tuntuu pahalta, mutta he pyrkivät korvaamaan sen jollakin muulla mikä tuo sitä hyvää elämään.
Sen verran olen keskustellut näiden naisten kanssa. He ovat suosiolla haudanneet unelman "täydellisestä" suhteesta, ja ovat vahvoja naisia. Aika mielenkiintoista on se, että he jotka tunnen, eivät itse ole etsineet sivusuhteita?
Muistin kuinka toinen näistä naisista sanoi jotenkin näin: Meillä on koko kirjo elämää keskenään, sitä ei voi kukaan vieras nainen saada. Hänessä (miehessä) on puolia, joita en itse aina ymmärrä ja nämä palat saa joku toinen. Muistutan itseäni siitä, se on vain pieni pala minkä tuo toinen saa. Jos siihen kuuluu seksiä, sitä olen minäkin saanut niin paljon kuin olen halunnut.
Tapapettäminen saattaa johtua kuvaamistasi seikoista. Joidenkin (muutenkin menestyneiden?) kohdalla se saattaa johtua sen liskäksi jonkinlaisesta kaikkivoipaisuuden tunteesta. Elämä parisuhteessa on aina hieman epätäydellistä ja kuvaan sopiva toinen nainen antaa elämään jotain lisää. Ainakin kuvaamani tapapettäjä ei ole patologinen pettäjä, joka jatkuvasti etsisi yhdenillan juttuja. Sivusuhteen naisenkin pitää jotenkin sopia kuvioon esimerkiksi koulutuksen suhteen. Mielestäni kuvaamallani lääkärimiehellä on silti naisistaan hieman alisteinen mielikuva. Naiset ovat olemassa häntä varten ja palaset sinänsä ovat kohdallaan. Tämä ehkä ei ole naisten mielikuva; todennäköisesti ei ainakaan asiasta tietämättömän vaimon. Mutta näiden tapausten kakkonenkaan ei ole seikkailuja ja varsinaisesti sivusuhdetta haluava.
elää petettynä,uskottoman puolison kanssa eikä myöskään kakkosena.
Rehellisyys maan perii,näin se on.Ja tapapettäjä ei rakasta kun itseään,antaa vääriä viestejä kakkoselle niin kauan kun itseä vielä kiinnostaa,kunnes häipyy taas,jättäen selittämättä mitään.
Empä suosittele kumpaakaan,vaikka yksin eläminenkin on välillä tyhjää.
Mikä tässä elämässä mättää niin kovasti että pitää huijata sitä jota rakastaa.
Ja miksi nykyisin miehet pelkää sitoutumista?
Olen itse kokenut pettämisen, ollut nuoruudessani lyhyen aikaa kakkonen ja ensimmäistä avomiestäni petinkin. Kaikki nuo suhteet ovat päättyneet, joten ainakaan minulle mikään rooli ei ollut sopiva. Sehän siinä pettämisessä niin kummallista onkin, että suurin osa ei sitä hyväksy, kovin monet sivusuhteisiin ryhtyvät, moni ottaa niiden takia tietoisen riskin parisuhteessaan. Tässä ketjussa ei ole ollut kysymys moraalista ja teon oikeellisuudesta vaan enemmänkin kakkossuhteiden monikirjoisuuden toteamisesta.
sellainen että pitää saada kaikki? Täytyy olla ura ja lapset, lomaa ja rahaa, avioliitto ja "vapaus". Ennen riitti se että oli vaihtoehdoista toinen. Pelkää että menettää jotakin jos ei tee kaikkea. Onhan se totta että meillä jokaisella on vain yksi elämä mutta toisaalta pettäessä saattaa menettää kaiken tärkeän tai kaikista tärkeimmän... Sitä varmaan ei monikaan pettäjä tule ajatelleeksi...
pitkän parisuhteen jälkeen enää onnistuu uusi suhde.
Alussahan se on jännittävää,mutta vielä tulee uudenkin kanssa aika,jolloin muistuu mieleen elämän pisin rakkaus-suhde,mutta se on jo myöhäistä.
Eli ei se vaihtamalla parane,jos on aiempikin ollut ihan kunnollinen puoliso.
Uutuudenviehätys ei ole aina sitä rakkautta.