Tilanne on se, että olen todella yksinäinen vaikka olen naimisissa.
Mieheni on jatkuvasti poissa, tekee töitä ympäripyöreitä päiviä tai sitten menee vanhempiensa luokse tekemään siellä olevia tekemättömiä töitä. Hän on kotona parhammillaankin yhtenä iltana viikossa, huonoimmillaan voi mennä monta viikkoa, että tulee yömyöhään.
Minulla on huoli myös lasten puolesta, ei ole mielestäni tervettä tälläinen tilanne, jossa isä näkee vähemmän lapsiaan kuin jotkut jotka ovat eronneet.
Myös omasta jaksamisesta kannan huolta ja siitä, että tunnen olevani niin helvetin yksinäinen ominen asioineni kaikkineni. Kaipaisin iltaisin juttuseuraa kun lapset ovat menneet nukkumaan. Jos mies on kotona, niin hän on väsynyt tai puhuu vain omia työasioitaan.
Ero on ollut mielessä jo kauan, jotenkin vain en ole jaksanut tehdä asialle mitään. Olen rikki henkisesti ja fyysisesti, väsyttää kauheasti kaikki.
Miehelleni olen näistä asioista puhunut, hän sanoo, että odota vähän kyllä se tästä helpottaa. Pelkään vain, että huomaan olevani vanha nainen ennenkuin tajuan, ettei se koskaan helpottanut. Kaikkein suurin ongelma vain on se, että rakastan miestä kauheasti. Hän on ihan hyvä mies, jos vain olisi joskus kotona.
Olen nuori, 26-vuotias, opiskelen ja meillä on kaksi pientä lasta 4-vuotias ja 1,5 vuotias. Auttakaa, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä?
En aina jaksaisi olla yksin.
Mieheni on jatkuvasti poissa, tekee töitä ympäripyöreitä päiviä tai sitten menee vanhempiensa luokse tekemään siellä olevia tekemättömiä töitä. Hän on kotona parhammillaankin yhtenä iltana viikossa, huonoimmillaan voi mennä monta viikkoa, että tulee yömyöhään.
Minulla on huoli myös lasten puolesta, ei ole mielestäni tervettä tälläinen tilanne, jossa isä näkee vähemmän lapsiaan kuin jotkut jotka ovat eronneet.
Myös omasta jaksamisesta kannan huolta ja siitä, että tunnen olevani niin helvetin yksinäinen ominen asioineni kaikkineni. Kaipaisin iltaisin juttuseuraa kun lapset ovat menneet nukkumaan. Jos mies on kotona, niin hän on väsynyt tai puhuu vain omia työasioitaan.
Ero on ollut mielessä jo kauan, jotenkin vain en ole jaksanut tehdä asialle mitään. Olen rikki henkisesti ja fyysisesti, väsyttää kauheasti kaikki.
Miehelleni olen näistä asioista puhunut, hän sanoo, että odota vähän kyllä se tästä helpottaa. Pelkään vain, että huomaan olevani vanha nainen ennenkuin tajuan, ettei se koskaan helpottanut. Kaikkein suurin ongelma vain on se, että rakastan miestä kauheasti. Hän on ihan hyvä mies, jos vain olisi joskus kotona.
Olen nuori, 26-vuotias, opiskelen ja meillä on kaksi pientä lasta 4-vuotias ja 1,5 vuotias. Auttakaa, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä?
En aina jaksaisi olla yksin.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ei ole helppo tilanne sinulla, mutta kommentoin saman tilanteen kokeneena vähän ajatuksia.
Ensimmäisenä sinun on saatava miehesi pysähtymään ja katsomaan tilannettanne. On niin helppo olla kaikille muille korvaamaton ja tärkeä, että oma perhe voi siinä unohtua, sinähän sen hänelle hoidat. Oma perhe on kuitenken se, minkä vuoksi ollaan yhdessä. Asiat pitää psytyä priorisoimaan ja hyväksyntä kotipesätä tulee riittää. Jos ulkopuoliset, kuten miehesi vanhemmat oikeasti kokevat, että heidän asiansa ovat omaa perhettä tärkeämpiä hoitaa, on se heidän häpeänsä. Napanuora tulee katkaista jossain vaiheessa, eikä tämä tarkoita heidän hylkäämistään. Ja se oman perheen kanssa oleminen ei tarkoita miehelle aina sitä konkreettista suorittamista, remonttia ja auton korjausta... vaan olemista. Miehiä kuin vain helposti mitataan suorittavan työn kautta ja se oleminen kuulostaa helposti akkain hommalta "naisilla lienee aikaa istua hiekkalaatikolla", minulla ei. Parisuhde tarvitsee oman aikansa, yhdessä puuhaamalla tai vain olemalla.
Ero ei liene hetivalmis-ratkaisu väsymiseen tai yksinolotunteeseen, mutta jos sitäkin ajattelee, ei se välttämättä ole mahdoton ratkaisu. Opiskelijana sinulla on aikaa erilailla lapsille kuin raaássa työelämässä, saat erilaisia tukia ja avustuksia kyllä niin että pärjäätte. Oleminen huolellisen tutkinnan ja selvittämisen jälkeen parisuhteessa, joka ei toimi, vain taloudellisin perustein, ei ole pitkällä juoksulla kenenkään etu.
Pakko ei ole olla yksin, mutta niinkin voi hyvin pärjätä ja elämä ei siihen kaadu, päinvastoin se voi jopa olla parempaa.
vähentäisi sitä sinun yksinoloa. Luulisi, että sitten sinä vasta yksin olet.
oli aikanaan samankaltainen, aina töissä.
Nyt alle 60 v. sai pahan sydänkohtauksen ja ympäripyöreät työpäivät vaihtui kerralla ympäripyöreisiin sairaspäiviin.
Tosin langon juhlimistapa oli "hetkessä kunnon känni" ja sekin vakavalla naamalla.
Teillä on tilanne, missä sinä opiskelet ja mies hankkii taloon elannon.
Kun valmistut ja pääset töihin, saattaa tilanne muuttua.
sittenkään, jos mies jäisi kotiin, rahat eivät riittäisi mihinkään ja asuntokin menisi alta. Sittenhän sinä ottaisit eron joka tapauksessa. Miehen tilanne tietysti olisi vielä huonompi, koska hänellä ei olisi enää asuntoa, perhettä eikä töitä. Tunteilun sijaan mies tekee siis sen, minkä hän tietää pidemmällä tähtäimellä järkeväksi ja vastuulliseksi.
Se raha se raha. Olin ennen lapsia töissä ja lasten välissäkin ehdin olla. Sain hyvät äitiyspäivärahat, jotka olivat parempi kuin miehen palkka, sillä mies on pienyrittäjä.
opiskellessa saan toki nyt vähemmän rahaa, mutta käyn opiskelun lomassakin töissä kun ehdin.
Ja se mitä joku sanoi siitä yksinäisyydestä.
Nyt minulla ei ole mahdollisuutta hakea siihen yksinäisyyteen mitään seuraa eikä kaveria (tarkoitan nyt miespuolista) sillä olen naimisissa. Jos olisin eronnut ja lapset ehkä jossakin välissä voisivat olla isänsä luona, olisi minullakin mahdollisuus hakea jotain seuraa.
Yksin toki olisin erottuanikin, mutta ei tämäkään tilanne mukava ole, kun tietää, ettei parempaa ole ehkä tiedossa koskaan. on tätä jo sen verran jatkunut, etten voi uskoa, että se yht'äkkiä mihinkään muuttuisi.
Jos vähänkään rakastat miestäsi,et lähde mihinkään.Mieti tarkkaan ratkaisuasi.Miehesi ei ehkä ole huomannut,miten kärsit tilanteesta.Keskustelepa hänen kanssaan mieluummin kuin haet ulkoapäin ratkaisua.Tuskin miehesikään rakastaa työtään enemmän kuin teitä,on vain pakon sanelemaa monesti miehelle olla aina töissä.
Itse en osannut keskustella,meillä ajautui liitto niin pahaan jamaan,että kaikki tunteet kuoli.Olemme eronneet,mutta kyllä kaipaan entisiä aikoja,kovastikin.
mukaan sinne miehen vanhempien luokse? Menkää ihmeessä koko perhe ja touhutkaa siellä yhdessä. Onko pakko jäädä aina lasten kanssa kotiin? Eikö sinulla ole sisaruksia tai muita ystäviä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. Ei se mies vaihtamisesta parane. Pitää kasvaa yhdessä. Mielestäni nykypäivän ihmisillä on jotain ihmeen harhakuvia ihanasta elämästä. Ei elämän aina pidäkään olla helppoa.
Itse olen tässä jättänyt epäluotettavan miehen ja seuraillut ystävääni joka oli uramiehen salarakas. Tulee vaan mieleen että eihän kyseessä olisi vain toinen nainen. Usein nämä toiset naiset ihmettelevät että "mistä ne kaiken sen ajan löytävät, että on ovatpa sinisilmäisiä nuo vaimot". Teepä sinne isovanhemmille tosiaan yllätyskäynti.
Toivottavasti olen väärässä. Mitenkähän oppisi enää luottamaan miehiin...
ehkä kyse on miehen luonteesta, hän vain on kova tekemään töitä. Olemme joskus mukana isovanhemmilla, emme aina. Anopin kanssa tullaan hyvin juttuun ja usein soitan hänelle kun mies on siellä, en epäile muita naisia.
Myöskin silloin kun mies on töissä, soitan hänelle ja hän aina vastaa ja taustalta kuuluu niitä ääniä, mitä hänen työpaikaltaan aina kuuluu. Eli en siis usko että olisi ketään muuta, luotan täysin. Ja tiedän nuo työt oikeasti olevan muutenkin, kun itsekin niitä joskus laskutan, eli voin ne kyllä tarkastaa.
Mulla ei ole sisaruksia lainkaan eikä vanhempiakaan enää, joten ei ole omalta puolelta oikein mitään apuja.
Ystäviä minulla on paljonkin, käyn kylässä ja meillä käydään kylässä.
Lähinnä ongelmani on siis tuo miehen kaipuu ja jotenkin pelkään, että ihan vieraannun kun hän on niin paljon poissa. Se vieraantuminen on alkanut jo näkyä esim. seksiasioissa, en ole enää niin "antautuvainen" kuin ennen. Jotenkin se vaikuttaa omaan itsetuntoonkin kun mies on poissa, kun kukaan ei kehu eikä halaile/pussaile, niin menee vähän kuin apaattiseksi. Ehkä tämä on vähän turhan ruikuttamista, kun mies on kuitenkin hyvä mies n oin muuten, ei juopottele usein, ei tietääkseni petä jne. Hellyydenkipeä olen, mutta kyllä kai minun pitää miettiä, ettei mies sitä kiusallaan tee. Kaipa hänkin minua kaipaa, toivon ainakin niin.
Voi hyvin olla, että kuvaamasi tilanne on vain yksi vaihe elämässäsi; eli se vaihe, jossa mies on työn takia paljon poissa ja vaimo on paljon lasten kanssa yksin kotona. Tämä vaihe on ohi, kun lapset ovat siinä iässä, että vaimokin voi mennä töihin ja aloittaa "oman" elämän.
Voi myös olla, että tämä vaihe ei mene koskaan ohi. Yksi syy siihen voi olla, että sinä, vaimona, olet laskenut liikaa miehesi varaan,ja huomaat myöhemmin, että olet miehelle katkera näistä vuosista, jolloin hän oli paljon poissa kotoa. Tämä katkeruus ei häviä minnekään, ja jatkossa, vaikka teillä olisikin aikaa toisillenne, huomaatte, että olette vieraantuneet toisistanne.
Tämä on siis vain spekulaatiota, mutta sinun on silti hyvä tiedostaa ja miettiä, mitä odotat omalta elämältäsi tulevaisuudessa. Olet vielä nuori ja tällaiset asiat eivät ehkä ole ajankohtaisia, mutta on syytä ymmärtää, että elämässä on erilaisia vaiheita, ja ihmiset muuttuvat. Siksi on tärkeää pitää mielessä, mikä on itselle tärkeää ja mitkä ovat omat tavoitteet tulevaisuudelle. Tulevaisuutta ja omaa onnellisuutta ei voi laskea kenenkään toisen ihmisen varaan.
Kun tutustuin mieheeni, hän opiskeli,kävi töissä ja harrasti. Meillä ei ollut paljon aikaa olla yhdessä,mies oli lähes aina pois kotoa. Olin yksinäinen,kaipasin ja olin onneton.
Kuvittelin, että valmistuttuaan mies olisi enemmän minun kanssani. Näin ei käynyt. Pikkuhiljaa miehen tuttavapiirissa kaikki muut miehet alkoivat vähentämään harrastusintoaan, mutta minun mieheni oli kaikkein aktiivisin.Hän useasti jopa arvosteli kavereitaan siitä, että nämä ovat tossun alla kun eivät lähde harrastamaan vaan ovat kotona.
Minulle jäi sellainen mielikuva,ettei mies viihtynyt seurassani. Toki hän usein pyysi minua mukaan harrastamaan mutta mielestäni perhe-elämä ei ole sitä, että vietetään kaikki vapaa-aika miehen harrastusten parissa.
Mies ei huomioinut minua mitenkään.Pikkuhiljaa tunteeni kuolivat. Ero oli enää muodollisuus.
Mutta, nyt kun on toinen mies niin kyllä sen miehen kiinnostuksen näkee heti. Nykyinen viihtyy seurassani ja se tuntuu hyvältä.
Jollekin olen siis tärkeä.
Miehesi palkkatyöhön liittyvät tunnit ovat maksimoidut ja niitä kentie vaikea muuttaa. Mitä taas tulee hänen viettämäänsä aikaan vanhempiensa luona, voisitko sopia anoppisi ja appesi kanssa että olisitte siellä esimerkiksi lauantaisin. Menisitte heti ammusta koko perhe ja ateriat voisitte kuitenkin nauttia kaikki yhdessä ja olla kuin kuka tahaansa normaali perhe. Kyllä varmasti yhdessä päivässä saa tehtyä yhtä paljon kuin koko viikolla iltaisin!
Tuo puolestaan vapauttaisi miehesi arki-iltoina vain sinulle ja lapsillesi.