Olen suht nuori ja seurustellut eri suhteissa n. puolet elämästäni. Arvostan tällä hetkellä tasapainoista ja normaalia elämää ja parisuhdetta, siihen vaikuttanee minulla oleva pieni lapsi.
Olen seurustellut nykyisen kumppanini kanssa puolitoista vuotta, suhde ei koskaan ole ollut helppo, mutta tahto olla yhdessä ja rakkaus on selvittänyt suurimmat esteet eli exät ja sen että lähdimme suhteeseen täysin eri elämän tilanteista.
Myrskyisää on ollut ja kaikki onkin mennyt pitemmän aikaa alamäkeen, asioita ei ole kunnolla selvitetty ja välillä tuntuu ettei minulla, herkällä tunneihmisellä, ole jalustaa jolla päästä samalle tasolle henkisesti vahvan ja kovan kumppanini tasolle.
Hyviä hetkiä on ollut paljon ja vielä kuukausi takaperin kumppanini sanoi mehevän riidan jälkeen että uskoo kaiken voivan olla hyvin ja että tahtoo suhteemme kestävän ja toimivan.
Pari viikkoa sitten kaikki kuitenkin muuttui...
Mies ei tullut illan vietosta kotiin vaan oli lähtenyt kavereiden kanssa jatkoille. Tästä juhlimisesta meillä on puhuttu ja sovittu, mutta mies ei "sääntöjä" noudata.
Joten hän totesi minulle seuraavana iltana, kun aamulla siis kotiin oli ryöminyt ja päivän humalaansa sulatellut, että haluaa miettiä välittääkö minusta tarpeeksi jatkaakseen suhdettamme.
Asioiden täytyy muuttua, eli siis minun.
Rakastan miestäni todella, meillä on perusasiat kunnossa ja arki on hyvää.
Mies sanoi haluavansa jatkaa päätöksen tekoon saakka kuten normaalisti. Tosin minulle tämä on kuluttavaa aikaa ja mieheni sanoi ettei ole luovuttanut, minäkään en ole.
Miten miehen saa rakastumaan uudelleen? Olenko vainoharhainen kuvitellessani etten tiedä kaikkea? Olenko vain hölmö kun uskon minulla olevan mahdollisuuksia? Onko jotain keinoja saada tilanne ratkeamaan niin että mies todella huomaa välittävänsä minusta?
En voi painostaa häntä tekemään päätöstä, enkä halua. Haluan hänen huomaavan itse tunteensa ja toimivansa niiden mukaan. Kuitenkin olen itse aivan loppu tilanteeseen, jatkuvaan epävarmuuteen ja siihen että yritän olla iloinen ja varma itseni näyttääkseni että minussa on paljon rakastettavaa.
Mitä siis tehdä?
Olen seurustellut nykyisen kumppanini kanssa puolitoista vuotta, suhde ei koskaan ole ollut helppo, mutta tahto olla yhdessä ja rakkaus on selvittänyt suurimmat esteet eli exät ja sen että lähdimme suhteeseen täysin eri elämän tilanteista.
Myrskyisää on ollut ja kaikki onkin mennyt pitemmän aikaa alamäkeen, asioita ei ole kunnolla selvitetty ja välillä tuntuu ettei minulla, herkällä tunneihmisellä, ole jalustaa jolla päästä samalle tasolle henkisesti vahvan ja kovan kumppanini tasolle.
Hyviä hetkiä on ollut paljon ja vielä kuukausi takaperin kumppanini sanoi mehevän riidan jälkeen että uskoo kaiken voivan olla hyvin ja että tahtoo suhteemme kestävän ja toimivan.
Pari viikkoa sitten kaikki kuitenkin muuttui...
Mies ei tullut illan vietosta kotiin vaan oli lähtenyt kavereiden kanssa jatkoille. Tästä juhlimisesta meillä on puhuttu ja sovittu, mutta mies ei "sääntöjä" noudata.
Joten hän totesi minulle seuraavana iltana, kun aamulla siis kotiin oli ryöminyt ja päivän humalaansa sulatellut, että haluaa miettiä välittääkö minusta tarpeeksi jatkaakseen suhdettamme.
Asioiden täytyy muuttua, eli siis minun.
Rakastan miestäni todella, meillä on perusasiat kunnossa ja arki on hyvää.
Mies sanoi haluavansa jatkaa päätöksen tekoon saakka kuten normaalisti. Tosin minulle tämä on kuluttavaa aikaa ja mieheni sanoi ettei ole luovuttanut, minäkään en ole.
Miten miehen saa rakastumaan uudelleen? Olenko vainoharhainen kuvitellessani etten tiedä kaikkea? Olenko vain hölmö kun uskon minulla olevan mahdollisuuksia? Onko jotain keinoja saada tilanne ratkeamaan niin että mies todella huomaa välittävänsä minusta?
En voi painostaa häntä tekemään päätöstä, enkä halua. Haluan hänen huomaavan itse tunteensa ja toimivansa niiden mukaan. Kuitenkin olen itse aivan loppu tilanteeseen, jatkuvaan epävarmuuteen ja siihen että yritän olla iloinen ja varma itseni näyttääkseni että minussa on paljon rakastettavaa.
Mitä siis tehdä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vaara tuossa ehkä on, että mies ottaa sinut itsestäänselvyytenä, hyvänä turvapaikkana maailmassa, mutta jatkaa pettämisharrastustaan. Haluaa molemmat puolet elämässä, sellaisia ihmisiä on paljon. Mutta mikäs siinä, ellei sinua haittaa... ?
Siinä vaiheessa kun toinen rupeaa miettimään että onko toinen tarpeeksi tärkeä tai ei, sitä aikaa miettimiselle ei pitäisi antaa. Sitä turvallisuuden tunnetta että "siinähän toi on ja mulla on valta päättää miten homma etenee". Hän yrittää ottaa sinusta etäisyyttä mahdollisuuksien mukaan saadakseen aikaa miettiä ja sinä yrität tietysti samaan aikaan lähemmäksi mahdollisuuksien mukaan ja tilanne on tosi kenkku.
Epävarmuudessa asiat realisoituu, menetyksen tunne on konkreettisemmin läsnä ja päätöksenteko nopeampaa. Tee itse vastaliike, joka ei saa olla yhä vahvempaa todistelua siitä että "minä olen itsestäänselvyys" Se voi olla jopa luotaan työntävää. Jos mahdollista, lähde pois. Sano että sinä tarvitset enemmän. Ansaitset enemmän. "Oli järkytys kuulla että sinä et arvostakaan minua. "Lisää vielä omin sanoin viesti, että arvostat ja rakastat miestäsi, mutta sinun täytyy ajatella itseäsikin ja jaksamistasi etkä usko jaksavasi tilanteessa missä sinulle ei anneta arvoa ja toivot löytäväsi sitä sitten vaikka joskus jostain muualta. Sen jälkeen rupea vaikka katselemaan uutta kämppää. Niin, että miehesi tajuaa että olet oikeasti tekemässä tilanteelle jotain etkä vain odota hänen tuomiotaan. Eiköhän rupea tulemaan hänellekin tukalat paikat.
Ja jos sitten käy niin, että hän "antaa sinun lähteä". Että hän ei halua taistella sinusta, niin olet joka tapauksessa ollut oikeassa lähtemisesi suhteen.
Ei sen tarvitsekaan olla helppoa. Tiedän sen, koska itse olen tehnyt joskus saman tyylisesti, tosin "vain" seurustelusuhteessa, jossa mies väitti ettei ollut täysin varma oliko valmis "antautumaan täysin" meidän jutulle. Päätin että nyt rupeaa tämä eukko arvostamaan itseään enemmän ja vaatimaan itselleen enemmän. Ja arvaas mitä? Sain enemmän. Mies ei sen päivän jälkeen pystynyt muuta ajattelemaankaan kun että ei voisi enää ikinä olla lähelläni ja heräili pitkin yötä siihen tuskan tunteeseen että mitä onkaan menettämässä tai ehkä jo menettänyt. Tänä päivänä "puuttuu vaan sormus sinetiksi" näin kuvainnollisesti meidän suhteestamme. Sormusta ei ehkä koskaan edes tarvitakaan koska sitoumus ja yhteenkuuluvuus on niin vahva. :)
Suoraan kysymykseen suora vastaus: voi toki. Itsellä takana seitsemän vuoden hankala suhde, joka viimeinkin alkaa näyttää kaiken vaivan arvoiselta.
Nuo ylilyövät juhlimiset ja yhtäkkiset jatkoille lähdöt ovat olleet meilläkin läsnä. Meillä kuvaan ei ole kuulunut exiä tai pettämistä, mutta itselleni lupausten pitäminen on kamalan tärkeää... näennäisesti mitättömissäkin asioissa. Miehen sanaan täytyisi voida luottaa ja se luotto on välillä ollut todella kortilla. Kun et kykene luottamaan, niin tunne on kuin vanginvartijalla tai hankalan teini-ikäisen äidillä ja toinen luonnollisesti kokee olevansa vankina ja pyrkii karkaamaan... pattitilanne.
Vastoin edellisen kirjoittajan mielipiteitä sanoisin, että anna miehellesi nyt hetki aikaa ja ota sitä myös itsellesi. Älä lähde leikkimään, että kaikki olisi kunnossa, mutta älä myöskään korosta ongelmia. Ole oma itsesi, älä esitä mitään vain saadaksesi tilanteen laukeamaan. Tällä vain siirtäisit ongelmaa taas hetken eteenpäin. Uudelleen rakastuminen tulee jos on tullakseen, mutta vasta kun tilanne rauhoittuu. Aikuinen ja asiallinen suhtautuminen peliin!
Aivan ensimmäiseksi selvität mitä sinä tahdot. Oletko onnellinen juuri tässä suhteessa ja miksi? Miksi tahtoisit elää lopun ikääsi juuri tämän ihmisen kanssa, vai tahdotko? Onko jääminen vain helpompaa kuin lähteminen, vai uskotko todella syvällä sisimmässäsi, että ongelmat ovat ratkottavissa? Mitä olet valmis itse tekemään saadaksesi suhteen toimimaan? Mitä olet valmis sietämään toiselta ja ajattelet, että sinun tulisi kyetä sietämään? Minkä pitäisi muuttua ja millä tavoin, jotta voisit elää miehesi kanssa? Mitä pystyisit itse tekemään tilanteen parantamiseksi? Mikä on sellaista, mitä et kykene itsessäsi muutamaan? Ole rehellinen itsellesi, sillä sinä joudut elämään näiden päätösten kanssa. Ymmärrä, että ihminen voi muuttaa vain itseään. Et voi luottaa siihen, että miehesi muuttuu, mutta hänelläkään ei ole oikeutta olettaa sinun muuttuvat. Joustoa täytyy löytyä molemmin puolin. Pyydä myös miestäsi selvittämään mitä hän todella tahtoo ja kysymään itseltään nämä samat kysymykset. Kysy myös sopiiko, että mietitte molemmat vaikka viikon päivät ja keskustelette sitten asiat halki. Sopikaa ihan tarkka ajankohta keskustelun käymiselle (esim. maanantaina heti töitten jälkeen). Jos ei sovi kysy kuinka hän haluaa tilanteen hoitaa. Miehesi ehkä karsastaa "keskustelemista", mutta molempien täytyy ymmärtää, että tilanne ei parane itsestään. Ongelmat rakastavat hiljaisuutta ja pimeyttä ja kasvavat kohisten.
Kun olette molemmat tahoillanne miettineet tilannetta, yritätte yhdessä miettiä mitä on tehtävissä. En tiedä mikä teillä on tilanne, mutta yleensä mies on kommunikaatiotilanteissa alakynnessä. Kun siis saat hänestä jotakin irti, niin pidä siis huoli, ettet aja häntä nurkkaan. Älä järkeile ja perustele hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään olemattomiin. Ota itseäsi oikein niskasta kiinni, älä anna aiheen ränsyillä ja ole asiallinen. Keskusteluja tarvittaneen ikävä kyllä useampi, sillä iso solmu ei hetkessä aukea. Jos molemminpuolista tahtoa löytyy, niin mahdollista se silti on. Tärkeintä on pysyä asiassa ja lopettaa jos tilanne kuumenee liikaa.
Olen itsekin tunneihminen ja tiedän tasan tarkkaan kuinka ahdistavaa on elää epätietoisuudessa. Et kuitenkaan voi pakottaa tilannetta ratkeamaan tässä ja nyt. Aikaa on annettava puolin ja toisin. Niin typerältä kun se tuntuukin keskustelun sopiminen oikeasti helpottaa ahdistusta. Ei ole vain epämääräinen ahdistuksen tunne ja tuntematon aika kestettävänä, vaan todelliset asiat mitä pohtia ja hetki jolloin ne saa pukea sanoiksi.
Miksi kenenkään pitäisi hyväksyä, tuollaista alistamista ja vallankäyttöä?
Parisuhteessa joko ollaan tai ei olla,mutta tuollaiset "tahdon miettiä oletko oikea" jutut on silkkaa pa**** anteeksi nyt!
Henkistä väkivaltaa,alistamista,sitä tuollainen on.
Pidetään toista varpaillaan,annetaan narua ja vedetään kireälle.
Älä suostu tuollaiseen,toinen joko rakastaa sinua tai sitten ei rakasta.Älä tyydy ,EOS vastauksiin.
Pistä mies päättämään ,joko sinä tai sitten se "vapaa elämä"!
Et kuole siihen ,että hän lähtee,tiedän kokemuksesta mitä on elää lähes 20v. ,tuollaisen vallankäytön alla.
Sopimukset pidetään ja jos niitä rikotaan ,se olkoon sillä selvä.
Itse en toista kertaa elämässäni alistuisi, tuohon kurjuuteen!
Ulkopuolisen on täysin mahdoton sanoa onko kyse vallankäytöstä. Päätelmien tekeminen ilman faktoja on vaarallista ja se, että jakelee liian kärkeviä neuvoja päätelmiensä pohjalta on yksinkertaisesti typeryyttä.
Eikö mieleesi juolahda, että kyse voi todellakin olla siitä ettei vain tiedä rakastaako tarpeeksi. Kuvittelee rakastavansa, mutta kun teot eivät puhu samaa kieltä. Ihminen voi itsekin tajuta käyttäytyvänsä väärin ja ettei toisen todellakaan tarvitse moista sietää. Hänellä voi olla huono omatunto omasta käytöksestään ja ahdistus siitä, ettei kykene pitämään lupauksia. Ahdistus voi olla niin suuri, että tuntuu helpommalta heittää pyyhe kehään kuin pettyä itseensä ja hävetä itseään kerta toisensa jälkeen.
Aloittajalle: Vain sinä ja miehesi tiedätte todellisen tilanteen. Älä luovuta heti jos uskot, että suhteessanne on jotakin pelastamisen arvoista. Älä silti anna toisen kävellä ylitsesi ja käyttää valtaa, johon hänellä ei ole oikeutta.
Ihminen on mestari uskottelemaan itselleen, että asioissa on jotain pelastamisen arvoista, etenkin jos on semmonen ihminen joka ajattelee ennemmin tunteella kuin järjellä ja senhän on varmaan moni kokenut, että tunteella toimiminen ei aina ole paras ratkaisu kenellekään. Aina pitäisi pyrkiä tekemään ratkaisu joka on parasta itselleen, koska mitä hyötyä ihmisestä on kellekään ja millekään (esim. suhteelle) jos se voi itse pahoin? Minä ainakin olen joskus oppinut sen kantapään kautta. Kun tuon asian oivalsin ja tajusin alkaa arvostaa itseäni, olen saanut arvostusta myös muilta. "En tiiä rakastanko tarpeeksi" on sen toisen ihmisen ongelma ja vain hänen päätettävissään. Jos se rakkauden ja arvostuksen puute tuntuu liian pahalta niin on todellakin aika lähteä toisaalle ja olla alistumatta tollaiseen kynnysmaton rooliin.
Ja kannattaisiko pitää mielessä, että myös suhteen toisen osapuolen mielestä suhteessa pitäisi olla jotain pelastettavaa. Jos sitä tunnetta ei saa toisessa herätettyä, niin miksi ihmeessä taistella yksin asian puolesta mihin vain itse uskoo? Ei siitä voi koitua muuta kun pahaa mieltä.
Suhteen lopettamistakaan ei kannata tehdä tunteella. Kaikki kun ei aina ole jälkikäteen korjattavissa. On turha rutista jälkikäteen, että miksi voi miksi annoin niin nopeasti periksi. Tämä tietysti jos todella kokee, että on jotakin pelastettavaa. Se toinenkin osapuolikin voi ihan tosissaan miettiä tilannetta, haluaa jatkaa, mutta miettii miten. Tämän sanon kokemuksesta, koska olen itse ollut ihan samassa tilanteessa. Mies sanoi lähes puolentoista vuoden on-off riitelyn päätteeksi haluavansa miettiä riittääkö rakkaus. Itse mietin ihan samaa, mutta en saanut sanottua ääneen. Ensimmäinen mieliteko oli pistää kamat kassiin ja muuttaa pois, mutta otin sitten vain aikalisän ja lähdin pariksi viikoksi vanhempien mökille. Tuosta on nyt kohta kolme vuotta ja tilanne muuttui paremmaksi. Nyt tarvittaisiin vielä paljon isompia ongelmia jotta eroa edes harkitsisi. Jos toisesta todella pitää ja saa vastakaikua, niin ei kannata antaa heti periksi.
Sä olet tosiaan liian "helppo ja varma", sanon omasta kokemuksesta, että lähde pois sen miehesi luota! Älä soittele perään! Jos hän huomaa sinun olevan se tärkein, hän luikertelee väkisin takaisin sinun elämääsi. Mutta jos sinun miestäsi ei silloinkaan kiinnosta, niin miksi jäisit roikkumaan hänen luokseen väkisin? Omassa tapauksessani meni kaksi viikkoa, ja sen jälkeen exäni "pakotti" mut takaisin elämäänsä, kun huomasi ettei voi elää ilman minua. Usko vain, ero laittaa miehen miettimään!