Moi! Monet täällä valittavat rakkauden puutetta (ikävä tilanne sinänsä), niin mietin tässä, että kuinkahan suuri osuus parisuhteista (avo- ja avioliitot) solmitaan ilman molemminpuolista romanttista rakkautta missään vaiheessa suhdetta.
Oikeastaan ihmettelen, miten kaikki voisivat löytää kumppanin niin, että molemmat rakastuvat toisiinsa. Monet ihmiset rakastuvat vain kerran pari elämässään, eikä ole todennäköistä, että kaikkien kohdalla rakastuminen johtaisi liittoon.
Järjestetyt avioliitot ilman puolisoiden välistä rakkautta ovat yleisiä monissa maissa.
Itse seurustelen mukavan naisen kanssa, joka sanoo rakastavansa minua. Kohta pitäisi miettiä yhteenmuuttoa. Valitettavasti en tunne romanttista ja intohimoista rakkautta, mutta haluaisin silti syventää suhdetta.
Oikeastaan ihmettelen, miten kaikki voisivat löytää kumppanin niin, että molemmat rakastuvat toisiinsa. Monet ihmiset rakastuvat vain kerran pari elämässään, eikä ole todennäköistä, että kaikkien kohdalla rakastuminen johtaisi liittoon.
Järjestetyt avioliitot ilman puolisoiden välistä rakkautta ovat yleisiä monissa maissa.
Itse seurustelen mukavan naisen kanssa, joka sanoo rakastavansa minua. Kohta pitäisi miettiä yhteenmuuttoa. Valitettavasti en tunne romanttista ja intohimoista rakkautta, mutta haluaisin silti syventää suhdetta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itselleni ainakin tuli parisuhteen alussa epäilyjä, että onko nyt nainen oikea ja tuleeko tästä mitään. Jos kun tuli laitettua suhde poikki lian aikaisin. Sun pitää oikeastaan asua naisen kanssa ainakin vuosi, että sä tiedät mistä on kyse. Että sä oikeasti tunnet sen naisen ja tiedät mitä sä tunnet.
Parisuhde ei ole kokoajan intohimoista ja romanttista, vaihtelu virkistää. Molemmat tarvii välillä omaa aikaa omille jutuille.
Itse olin alussa hyvinkin intohimoisesti rakastunut mieheeni, nyt ollaan oltu 5 vuotta yhdessä, enkä tunne enää ollenkaan romanttista ja intohimoista rakkautta. Sanoisin, että olisi järkevämpää solmia suhde ihmiseen, jonka kanssa tulee hyvin toimeen, vaikka ei tuntisi intohimoa ja rakastumista, koska sellainen on kuitenkin haihtuvaa, eikä koskaan kestävää. Monta kertaa tuntee vetoa aivan vääränlaiseen kumppaniin, ja kun rakastumisen huuma haihtuu, ei jää jäljelle mitään oikeastaan. Rakkaus sinänsä taitaa olla vain tahdon asia ja sitoutumista toiseen ilman hullua rakastumisen huumaa. Aina kannattaisikin olla järkevä, vaikka olisikin rakastunut, niin odottaa kunnes rakastumisen huuma on ohi, ja solmia vasta sitten pysyvä suhde. Ja koska se kuitenkin kestää vain vähän aikaa, voihan suhteen solmia vaikka ilman, että suurta rakastumisen tunnetta olisi ollutkaan.
"Valitettavasti en tunne romanttista ja intohimoista rakkautta, mutta haluaisin silti syventää suhdetta."
Kummallista... voi olla että joskus kun olet "syventänyt suhdetta" vastaasi kävelee joku jota vie sun ajatukset ja tunteet, ja sitten siinä ollaan onnettomia kaikki.
nim. Naiselta....
Me ihmiset ollaan niin erilaisia. Toisille sopii sellainen suhde, jossa ajatellaan enemmän järjellä kuin tunteella. Toiset taas eivät voisi olla päivääkään suhteessa jossa ei ole niitä romanttisia tunteita. Itse ihailen niitä vanhoja (70-80v) pariskuntia joiden silmissä näkyy vieläkin rakkaus ja ihailu toisiaan kohtaan. Kyllä se ON mahdollista.
Piti kirjoittaa: vastaasi kävelee joku JOKA vie sun ajatukset ja tunteet
Minä en halunnut alkaa seurustella saatika sitten muuttaa yhteen kenenkään kanssa, ellen tuntenut voimakasta intohimoa ja rakastumisen tunteita toista kohtaan. Olen tunneihminen ja olin valmistautunut myös elämään yksin koko ikäni, vaikka se ankealta ajatukselta tuntuikin. "Tämä voisi olla Se Oikea" -tuntemuksia minulla oli ainoastaan kahta miestä kohtaan ennen kuin lähes nelikymppisenä tapasin tulevan aviomieheni, joka myös tunsi samoin minua kohtaan. Se oli syvää ihastusta heti ensitapaamisesta lähtien. Nyt meillä on kahden aikuisen perhe, lapsia ei enää haluta tässä iässä, vaikka kumpikin kyllä tykätään lapsista.
Miehelläni oli ollut ennen minua kaksi muutaman vuoden kestänyttä alusta asti laimeaa suhdetta. Hän oli ajautunut niiden naisten kanssa yhteen ajatuksella että miksipä ei. Mieheni oli päättänyt, ettei koskaan mene naimisiin, mutta hänen mielensä muuttui ja hän kosi minua parin kuukauden kuluttua ensitapaamisestamme, koska se "tuntui niin oikealta".
Meitä ihmisiä on (ainakin) kahta sorttia näissä parisuhdeasioissa. Kukaan ei pysty sanomaan kummilla lopputulos on parempi, tunne- vai järki-ihmisillä. Itse ajattelen että olisi hyvä olla niitä molempia mukana. Jos odottaa liian kauan, jäävät naiselta lapset hankkimatta ja moni nainen ottaa sen tähden jonkun "ihan mukavan", mutta ei intohimoa herättävän miehen, josta sitten tulee ero ja sen jälkeen lähdetään etsimään sitä intohimoa. Joku tyytyy siihen että jää lapsettomaksi. Minä olen niin onnellinen siitä, että sain kokea suuren rakkauden, että vaikka mieheni kuolisi huomenna (tai jopa ero tulisi) ja jäisin yksin ja ilman lapsia ja perhettä, en katuisi tippaakaan että odotin niin kauan! Kyllä se suurin intohimo laimenee jo 1-2 vuodessa, mutta niitä kiihkeitä alkuaikoja on kiva muistella ja muistelu saattaa aiheuttaa hetkellisen intohimon piikin. Edelleen suhteen 3. vuotena minulla on voimakkaita ihastuksen, hellyyden ja rakkauden tunteita miestäni kohtaan, enkä usko että ne koskaan latistuisivat täysin. Jos ei muuta, niin kaikkia niitä yksinäisiä sinkkuvuosia ajatellessani mielen täyttää syvä onnen tunne;)
Että mikä kenellekin on tärkeää, minulle se oli rakkaudessa joko kaikki tai ei mitään.
Kiitos viesteistä, jotka herättivät ajatuksia, vaikka eivät ehkä niitä selkeyttäneet. Niinpä niin, jokainen valitsee oman tiensä, tai ajautuu. Viimeeksi ihastuin syvästi ja ihan yllättäen muutama vuosi sitten, mutta onneksi pääsin siitä jotenkin eroon, koska se nainen olisi vienyt minut turmioon. Muuten on vuosien varrella, tai siis silloin nuorena, ollut yksi varsinainen suuri rakkaus. Tulisiko toista, sitä ei voi tietää.
Rakkauden ohella tärkeänä pidän yhteistä huumoria, joka voi tuoda valoa elämään silloin kun kaikki muu on mennyt.