Nyt seuraa vuodatusta lyhyeksi jääneen baari-illan jälkeen. Ei ole pakko lukea.
Se on todella vaikeaa yrittää löytää kumppania kun koko idea että joku voisi pitää minusta ”sillä tavalla” on täysin absurdi. Ei siis ole puhettakaan, että ikinä uskaltaisin vaikka yrittää suudella jotain tyttöä joka näyttäisi viihtyvän seurassani. Sehän olisi vähän niinkuin joku saastainen olio yrittäisi raiskata jonkun kauniin olennon. Tunnen aivan järjetöntä alemmuudentunnetta vähänkin kauniiden/nättien naisten parissa, vaikka luultavasti minussa ei ole mitään suurempia vikoja.
Naisille puhuminen ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta en tosiaankaan osaa suhtautua vastakkaiseen sukupuoleen sillä tavalla, että homma voisi edetä mitenkään pitemmällä. Enkä nyt tarkoita mitään pelkkää seksiä, mutta kyllä fyysisen läheisyydenkin tunteminen täytyy tulla ajankohtaiseksi aika nopeasti tutustumisen alussa jos hommaa aikoo kehittää. Mutta kun ei yksinkertaisesti pysty. En siis usko, että olen oikeasti fyysisesti kovin vastenmielinen sillä tutut kaverinaiset kyllä haluavat halailla, kosketella ja joskus suukotella poskelle. Minä en tosin ikinä uskalla heihin koskea ensimmäisenä.
Pari kertaa olen myös päihtyneenä eksynyt jonkun naisen luo jatkoille ja voi sanoa, että homma on ollut todella vaivaantunutta koska en tosiaankaan tajua tai uskalla tehdä mitään. Luulisi että uskaltaisi ehkä jo yrittää suudella jos tyttö raahaa käsi kädessä kotiaan kohti. Pelkkään nukkumiseen luonnollisesti jäänyt nämä kokemukset. Toisaalta en usko, että nauttisin mistään irtosuhteista kovinkaan paljon, mutta varmasti näitä lukkoja se voisi aukaista.
Oiskohan yksi syy tähän ongelmaan, että enpä oikeastaan muista ikinä, että meillä olisi vanhemmat mitenkään osoittaneet kiintymystään toisiinsa? Ei ole yhtään ainoaa muistikuvaa, että he olisivat suudelleet tai edes halailleet toisiaan. Itsekkin olen ihan viimevuosiin asti pitänyt toisen kosketusta jotenkin vastenmielisenä, mutta jollakin tavalla siitä on päässyt pikkuhiljaa eroon. Osittain alkoholin avulla, niin surulliselta kuin se voi kuulostaakkin.
Olen aina ollut hieman ujo ja itsekseen viihtyvää tyyppiä joten nuoruudessakaan ei minulla ole oikeastaan ollut kuin ne muutamat kaverit lapsuudesta. Ja kun muut aloittelivat kokeilujaan tyttöjen, alkoholin ja seksin saralla, niin minä olin kotona tekemässä jotain omaa juttuani. Jätin vanhojen tanssitkin välistä, kun ajattelin että en saisi paria mistään ja muutenkin jonkun tytön kanssa niin lähellä olo olisi tuntunut ihan käsittämättömältä.
Jotenkin saan tämän ongelman ulkoistetuksi myös muihin ja esimerkiksi yökerhossa minulla saattaa tulla lähes vastustamaton halu tunkeutua tilanteeseen jossa joku rajusti päihdyksissään oleva epämiellyttävän näköinen mies yrittää iskeä naisseuraa. Tekisi mieli huutaa päin naamaa tyyliin ”vitun urpo, etkö näe että sinulla ei tosiaankaan ole mitään mahdollisuuksia” Sitä suurempi ihmetys onkin, että joskus nämä pariskunnat sitten syttyvätkin toistensa seurasta ja minä vain katkeroidun lisää.
Mikähän tähän tilanteeseen auttaisi. Muuten olen elämääni ihan tyytyväinen, mutta jostain syystä näyttää siltä, että minä olen jäämässä ilman näitä asioita joita muut ihmiset pitävät täysin normaaleina. Onko tämä nyt jonkun korkeamman voiman rankaisu, kun olen aina pitänyt itseä jotenkin parempana miehenä kuin ne jotka ovat rähisseet, tapelleet ja viettänyt monessakin mielessä säädytöntä elämää. Jotta ei menisi vanhan ”miksi naiset rakastuvat renttuihin” jutun toistamiseksi, niin sanottakoon, että ovat ne minun ystävät joita pidän arvoiltaan samanlaisina kuin itsekkin löytäneet kumppaninsa. Mutta heillä ei olekkaan tälläistä ongelmaa kuin minulla...
Tulipa aika konservatiivisen näköinen teksti. Oikein vanhan ajan tiukkiksen kirjoittama, heh.
Se on todella vaikeaa yrittää löytää kumppania kun koko idea että joku voisi pitää minusta ”sillä tavalla” on täysin absurdi. Ei siis ole puhettakaan, että ikinä uskaltaisin vaikka yrittää suudella jotain tyttöä joka näyttäisi viihtyvän seurassani. Sehän olisi vähän niinkuin joku saastainen olio yrittäisi raiskata jonkun kauniin olennon. Tunnen aivan järjetöntä alemmuudentunnetta vähänkin kauniiden/nättien naisten parissa, vaikka luultavasti minussa ei ole mitään suurempia vikoja.
Naisille puhuminen ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta en tosiaankaan osaa suhtautua vastakkaiseen sukupuoleen sillä tavalla, että homma voisi edetä mitenkään pitemmällä. Enkä nyt tarkoita mitään pelkkää seksiä, mutta kyllä fyysisen läheisyydenkin tunteminen täytyy tulla ajankohtaiseksi aika nopeasti tutustumisen alussa jos hommaa aikoo kehittää. Mutta kun ei yksinkertaisesti pysty. En siis usko, että olen oikeasti fyysisesti kovin vastenmielinen sillä tutut kaverinaiset kyllä haluavat halailla, kosketella ja joskus suukotella poskelle. Minä en tosin ikinä uskalla heihin koskea ensimmäisenä.
Pari kertaa olen myös päihtyneenä eksynyt jonkun naisen luo jatkoille ja voi sanoa, että homma on ollut todella vaivaantunutta koska en tosiaankaan tajua tai uskalla tehdä mitään. Luulisi että uskaltaisi ehkä jo yrittää suudella jos tyttö raahaa käsi kädessä kotiaan kohti. Pelkkään nukkumiseen luonnollisesti jäänyt nämä kokemukset. Toisaalta en usko, että nauttisin mistään irtosuhteista kovinkaan paljon, mutta varmasti näitä lukkoja se voisi aukaista.
Oiskohan yksi syy tähän ongelmaan, että enpä oikeastaan muista ikinä, että meillä olisi vanhemmat mitenkään osoittaneet kiintymystään toisiinsa? Ei ole yhtään ainoaa muistikuvaa, että he olisivat suudelleet tai edes halailleet toisiaan. Itsekkin olen ihan viimevuosiin asti pitänyt toisen kosketusta jotenkin vastenmielisenä, mutta jollakin tavalla siitä on päässyt pikkuhiljaa eroon. Osittain alkoholin avulla, niin surulliselta kuin se voi kuulostaakkin.
Olen aina ollut hieman ujo ja itsekseen viihtyvää tyyppiä joten nuoruudessakaan ei minulla ole oikeastaan ollut kuin ne muutamat kaverit lapsuudesta. Ja kun muut aloittelivat kokeilujaan tyttöjen, alkoholin ja seksin saralla, niin minä olin kotona tekemässä jotain omaa juttuani. Jätin vanhojen tanssitkin välistä, kun ajattelin että en saisi paria mistään ja muutenkin jonkun tytön kanssa niin lähellä olo olisi tuntunut ihan käsittämättömältä.
Jotenkin saan tämän ongelman ulkoistetuksi myös muihin ja esimerkiksi yökerhossa minulla saattaa tulla lähes vastustamaton halu tunkeutua tilanteeseen jossa joku rajusti päihdyksissään oleva epämiellyttävän näköinen mies yrittää iskeä naisseuraa. Tekisi mieli huutaa päin naamaa tyyliin ”vitun urpo, etkö näe että sinulla ei tosiaankaan ole mitään mahdollisuuksia” Sitä suurempi ihmetys onkin, että joskus nämä pariskunnat sitten syttyvätkin toistensa seurasta ja minä vain katkeroidun lisää.
Mikähän tähän tilanteeseen auttaisi. Muuten olen elämääni ihan tyytyväinen, mutta jostain syystä näyttää siltä, että minä olen jäämässä ilman näitä asioita joita muut ihmiset pitävät täysin normaaleina. Onko tämä nyt jonkun korkeamman voiman rankaisu, kun olen aina pitänyt itseä jotenkin parempana miehenä kuin ne jotka ovat rähisseet, tapelleet ja viettänyt monessakin mielessä säädytöntä elämää. Jotta ei menisi vanhan ”miksi naiset rakastuvat renttuihin” jutun toistamiseksi, niin sanottakoon, että ovat ne minun ystävät joita pidän arvoiltaan samanlaisina kuin itsekkin löytäneet kumppaninsa. Mutta heillä ei olekkaan tälläistä ongelmaa kuin minulla...
Tulipa aika konservatiivisen näköinen teksti. Oikein vanhan ajan tiukkiksen kirjoittama, heh.
Vastaukset 8
Vanhimmat
kun saa AINA paskaa niskaan naisilta teki MITÄ VAIN! Se jos mikä kohentaa itsetuntoa ja lopulta tulee saatanan katkeraksi kuten minä.
Taustana ehdotukselleni voisi kertoa, että olen itse aloittanut seurustelun 19-vuotiaana. Olin tavattoman ujo ja pidättyväinen (samanlaisia ongelmia läheisyyden kanssa kuin sinulla). Vaikka suhde jatkui monia vuosia en meinannut ongelmista yli päästä ja varjostivatkin suhdetta.
Vaikka suhde oli epätyydyttävä varmaankin meille molemmille, en kyennyt sitä päättämään, koska olin aivan varma, etten enää koskaan seurustele tämän jälkeen. Eron sitten lopulta tultua, olin shokissa kuukausia. Selvisi, että mies oli lisäksi pettänyt minua useasti. Se ei ainakaan ollut omiaan helpottamaan tilannetta ja sain enemmän faktoja huonon itsetuntoni tueksi.
Olin (ehkäpä vähän vieläkin) kaamea moralisti, eli yhden illan suhteet eivät todellakaan olisi tullut mieleenikään. Näin taaksepäin katsottuna tästä asenteesta ei lopultakaan ole kärsinyt kukaan muu kuin kuin minä itse. Ihastun ani harvoin ja jos miettii, että mikä todennäköisyys on siinä, että toinenkin osapuoli tuntee samoin, voi kuvitella, että sitä läheisyyttä tulee saavutettua harvoin. Olen edelleen sinkkuna. Lyhyitä suhteita on ollut eron jälkeen näinä vuosina kolme.
Olen huomannut, että minuun vaikuttavat vahvasti omat uskomukseni. Päässäni on tietty malli, jonka uskon toteutuvan ja niihän sitten aina lopulta käy. Kannattaa miettä, että ajavatko ne ajatukset sinun asiaasi vai ovatko todellisuudessa esteitä.
Olen kuitenkin huomannut, että suhteen loppuminen ei merkitse minulle enää kuukausien vollotusta ja olen päässyt eroon estoistani. Olen huomannut myös sen, että sillä toisellakin osapuolella on osansa tässä kuviossa, eikä suhde todellakaan ole vain omalla vastuullani, niin hyvässä kuin pahassakaan.
Syy on selvä. Sinä olet yksi niistä persoonista joihin naiset eivät reagoi mitenkään. Tytöt tahtoo dynamiittia ja sillä selvä.
Surullinen tosiseikka tosin meille jotka emme ole dynamiittia millään muotoa vaikka ulkoiset puitteet ovatkin muuten kunnossa.
Parisuhteilu on tosiaan omalla kohdalla aivan kuin tekisi matkaa juoksumatolla, siihähän otat askeleen jos toisenkin, energiaa kuluu mutta minnekään ei päästä.
Ei se nyt ihan noinkaan ole. Tai siis naisethan reagoivat ehkä noin kymmeneen prosenttiin miehistä ,mutta silti suurimmalla osalla miessukupuolesta joku sussu löytyy käsipuolesta... Kysymys on vaan siitä, että ellei ole dynamiittia niin pitää itse tehdäkkin jotain. Ongelmat alkaa vasta jos kuuluu näiden tavallisten miesten joukkoon eikä saa mitään merkittävää aikaan.
Ei tekstistäsi tullut mikään tiukkis-vaikutelma, ei minulle ainakaan. Kiva kerrankin lukea fiksua tekstiä, missä syitä etsitään muualtakin kuin naisista.
En osaa neuvoa mitenkään, mutta toivoahan sinulla ihan selvästi on. Niin kuin sanot, sinussa ei ole mitään oikeaa "vikaa" kun kerran tyttöjäkin selvästi kiinnostat. Eli otsikkosi kysymysmerkin tilalle piste.
Jotain vinkkiähän sitä pitäisi ehdottomasti antaa toiselle takaisin. Minullakin on ollut tilanteita (nytkin muuten yksi tässä päällä), jossa mies ei ilmeelläkään vinkkaa mitään kiinnostusta mutta kuitenkin ollaan ajauduttu jatkoille ja nukkumaan vieretysten, kyläilty toistemme luona ja sovittu että tehdään jotain joku päivä jne. Mutta mies ei ikinä ota yhteyttä, eikä tosiaan siis mitenkään vaikuta olevan kiinnostunut romanttisessa eikä muussakaan mielessä, vaikka minä olen jopa sanonut suoraan että olen ihastunut. Ei mitään vastakaikua, joten pakko siinä on ajatella että kiinnostusta ei tosiaankaan ole, olen vain ihmetellyt että miksi kuitenkin hengaa seurassani.
Joo, minä aloinkin nyt tilittää omia murheitani :) Ja vielä epäselvästi kun olen niin väsynyt.. Eli haluan vaan korostaa että ei sinussa todennäköisesti mitään vikaa ole, pikkuhiljaa vaan pitää yrittää ajatella että ei ne kauniitkaan naiset sen kummempia eikä varsinkaan parempia ole kuin kukaan muukaan.
Mullakin muuten oli toi läheisyysongelma pitkän aikaa, joskus 20 jälkeen siitä opettelin tarkoituksellisesti pois. Meilläkään ei kotona koskaan osoitettu mitään läheisyyttä, ja porukoita tai perhettä on vieläkin jotenkin vaivauttavaa halata, kavereita ei enää niinkään. Miesten kanssa läheisyys on ollut helpompi oppia, siihen tottui suht nopeasti vaikka hankalaa sekin alkuun oli. Joten kyllä sekin siitä suttaantuu (mahtava neuvo..)!
Hyvää jatkoa!
"Naisille puhuminen ei sinänsä ole mikään ongelma, mutta en tosiaankaan osaa suhtautua vastakkaiseen sukupuoleen sillä tavalla, että homma voisi edetä mitenkään pitemmällä."
- Älä välitä, en minäkään.
"Pari kertaa olen myös päihtyneenä eksynyt jonkun naisen luo jatkoille"
- Onnea vaan. En itse ole eläissäni ollut kertaakaan jatkoilla. En edes tiedä itä jatkoilla tavallisesti tapahtuu tai pitäisi tapahtua.
"Olen aina ollut hieman ujo ja itsekseen viihtyvää tyyppiä joten nuoruudessakaan ei minulla ole oikeastaan ollut kuin ne muutamat kaverit lapsuudesta. Ja kun muut aloittelivat kokeilujaan tyttöjen, alkoholin ja seksin saralla, niin minä olin kotona tekemässä jotain omaa juttuani."
- Niin minäkin.
"Onko tämä nyt jonkun korkeamman voiman rankaisu, kun olen aina pitänyt itseä jotenkin parempana miehenä kuin ne jotka ovat rähisseet, tapelleet ja viettänyt monessakin mielessä säädytöntä elämää."
- Näin vain tapahtuu. Tilastollinen tosiasia. Ei ole kennessäkään vika. Aivan vastaavassti kuin jos kuolisi liikenneonnettomuudessa; pieni tilastollinen todennäköisyys, mutta toisille käy niin.
Sama homma naisten kanssa. Jotkut miehet vain jäävät ilman naista, vaikka henkistä tai fyysistä syytä siihen on vaikea osoittaa.
Mutta eihän se nyt noin voi olla? Tämän täytyy olla joku päänsisäinen juttu, johon on pakko olla ratkaisu. On niin moneen muuhunkin vielä pahempaan ongelmaan. Jotkut miehet voivat jäädä ilman naista, mutta minä en ainakaan suostu siihen joukkoon taistelutta liittymään.
Olen kyllä miettinyt, että haluanko edes loppujen lopuksi löytää ketään ja tämä ongelmani on vain sen johdosta kehitetty mekanismi. Minulle kun riittäisi läheisimmäksi ihmissuhteeksi mainiosti ihan juttu, jossa näkisimme ihan vaan pari kertaa viikossa. On näet hyvin vaikea kuvitella itseäni asumaan tai roikkumaan jatkuvasti kenenkään kanssa, kun tähänkin asti olen yksin selvinnyt. Ja jopa nautin siitä omalla tavallani. Olisiko tuo nyt se ns. ”kevytsuhde” mistä luin jostain lehdestä? Toisaalta taas, tuskinpa sitä kukaan etukäteen suunnittelee miten kenenkään kanssa tulee käymään.
< "Onnea vaan. En itse ole eläissäni ollut kertaakaan jatkoilla. En edes tiedä itä jatkoilla tavallisesti tapahtuu tai pitäisi tapahtua” >
En minäkään tiedä. Eivät nuo kokemukset niin tavallista herkkua minullekkaan ole. Musiikin kuuntelua, keskustelua, alkoholin käyttöä.. Ilmeisesti jossain vaiheessa pitäisi siirtyä lähikontaktiin, mutta minä en siihen kykene, kun päässä hakkaa ajatuksia tyyliin ”mitä helvettiä oikein olet tekemässä, ei se sinua halua” Heh, säälittävää. Minulle tosin jo pelkästään nenät vastakkain nukkuminen tytön hiukset poskillani oli niinkuin olisin liikkunut jossain seitsemännessä taivaassa. Aamulla sitten vaan hirveällä kiireellä kotiin puolipaniikin iskiessä. Varmaan jostakin näistä harvoista öistä olisi ehkä voinut joku suhteen poikanen syntyäkkin jos en olisi pitänyt sitä minulle kiellettynä.
Mutta eivätpä nuo kokemukset(siis joissa mennään loppuun astikkin) kaiketi kovin tavallisia ole kaikille muillekkaan. Hyvin monta kertaa poistuimme nyt jo seurustelevien kavereiden kanssa koteihimme myöskin. Ja kuten jo totesin eivät nämä nyt niin tärkeitä minulle ole. Ongelma vaan korostuu ja tulee esille kun olet tekemisissä käytännössä tuntemattoman kanssa.
Täytyy nyt vaan toivoa, että kaippa tämä tästä pikkuhiljaa aukenee. Onneksi kesä on tulossa joten mahdollisuudet tavata joku mukava ja fiksu nuori nainen ihan ulkosallakin kasvavat rutkasti. Ehkä sitä voisi sitten jumahtaa niin täysin, että ei edes kykenisi ajattelemaan mitään estoja.
Kiitoksia kaikille vastaajille.
"Olen kyllä miettinyt, että haluanko edes loppujen lopuksi löytää ketään ja tämä ongelmani on vain sen johdosta kehitetty mekanismi."
Minulla on tismalleen sama tilanne. Toisaalta haluaisin jonkin suhteen, mutta samaan aikaan en olekaan varma, että haluaisinko sittenkään mitään suhdetta.
Minun ongelma on kyllä päässä sisällä. Jotenkin sitä vaan haluaa, "kun kaikilla muillakin on". Olisi kiva tietää millaista on elää jonkin moisessa suhteessa. Toisaalta samalla tietää, että jos on tähän asti (29 vuotias) selvinnyt ilman yhtään seurustelusuhdetta, niin ei tässä kyllä oikeastaan muuta tarvi kuin väsymätöntä kättä.
Mutta sitten taas toisaalta haluaisi olla haluttu, kais ymmärrät. Haluaisi, että on joku joka välittää ja josta välittää. Tuntuu siltä, että joka päivä elää vain "turhaan". Että näin on "selkeä" tämä tilanne. ;)
Toivotaan, että sinulla nappaa. Olet sen ansainnut.