Ystävän seura ahdistaa

Loppupeleissähän ystävyys antaa paljon ja siitä tulee hyvä olo. Sitten on välillä vaikeita aikoja. Mutta siis onko tuo ystäväsi aina toiminut noin? Vai oletko vaan yhtäkkiä havahtunut asiaan?

Olen kanssasi samaa mieltä, että fiksu ihminen tajuaa ystävyyden pelisäännöt itsestään. Eli toimii toistakin huomioiden. Mutta on myös niitä ihmisiä, joille se oma asia on kaikista tärkein. Tälläiset ihmiset ovat yleensä aika dominoivia ja jos toinen alistuu tilanteeseen niin takuulla saat olla kynnysmattona myös tulevaisuudessa.

Eiköhän se sinunkin ystäväsi tajua, kun puhutte asiasta.

itsekkin on hyvä kun on ystäviä,mutta ei tarvitse olla sentään palvelijan asemassa itse autoin hädässä olevaa kaveria ja menin itse ihan uuvuksiin hänen tuittuilun takia

minullakin.

Olimme vuosia todella hyviä ystäviä. Kun ystäväni avopuoliso jäi työttömäksi tuntui kuin ystäväni elämä loppui. Hän ei muusta koskaan puhunut kuin siitä kuinka pätevä mies on, ja kuinka hänelle on tarjottu työpaikkoja ympäri maailmaa muttei hän ole halunnut ottaa vastaan niitä, mies on kuulemma liian pätevä jokaiseen työhön. Muutaman vuoden jaksoin kuunnella ja tukea ystävääni, innostin ja kannustin ottamaan vastaan jonkun ulkomaankomennuksen, saisi kokemusta ja olisi upea mahdollisuus, kumpikin heistä halusi lähteä ulkomaille.

Ystäväni käytti minua hyväkseen, kuljetin häntä autolla kauppaan kun piti ostaa miehelle salaa lahjoja, minä olin aina se joka otti yhteyttä. Sitten sairastuin vakavasti. Masennuin ja kiukuttelin. Sanoin ystävälleni että en jaksa aina vain kuunnella juttuja hänen miehestään. Mies oli aina mustasukkainen minusta. Minulla on mies ja lapsia, mutta silti en olisi saanut olla ystävä ystävälleni. Kävimme ystävyyden alkuaikoina tanssimassa ja elokuvissa. Miehen jäädessä työttömäksi hänen mustasukkaisuutensa paheni sietämättömäksi.

Ystäväni suuttui käyttäytymisestäni hoitojeni aikana ja nyt emme ole olleet yhteydessä kohta vuoteen. Otin yhteyttä kyllä talvella ja yritin ehdottaa tapaamista, mutta ei hän ollut kiinnostunut. Olen todella pahoillani että ehkä elämäni paras ystävyyssuhde loppui, mutta toisaalta olen myös helpottunut. En olisikaan sairaana jaksanut vetää sitä taakkaa, omissa hoidoissa oli tarpeeksi kestämistä. Ystäväni ei edes halunnut tulla mukaan tuekseni ensimmäisiin hoitoihin.

Olin viimeiset vuodet hänelle vain roskakori, ihminen jolle hän mainosti miestään. Tiesin että irtisanominen oli kova paikka molemmille, ja sen takia yritinkin vielä vuosia pitää ystävyyttää yllä. Enää en jaksanut.

Nyt kun oma sairauteni rupeaa olemaan hallinnassa, sädehoidot loppuivat ja edessä on ehkä vain yksi leikkaus, uskoni elämään on palautumassa. Tästä ihmisestä en enää ystävää saa, enkä taida edes haluta, mutta toivon vielä joskus löytäväni itselleni uuden ystävän.

Ja toivon että ystäväni on saanut uusia kavereita jotka jaksavat kuunnella ja tukea häntä.