Kipu.
Rinnassa ja sielussa.
Jostain se taas tuli takaisin, entistä voimakkaampana. Oliko se jossain piilossa keräämässä taas voimaa uuteen iskuun?
Että se taas saisi lyötyä vyön alle. Kanveesissa ollaan, rämmitään pohjamudissa. Sait minut taas, suru, kaipaus.
Ei tule itkulle loppua. Ikävä isää, se on niin suunnaton että tuntuu niinkuin tukehtuisin. Isän kuolemasta tuli juuri 25. päivä kuluneeksi 3 kuukautta. Niin kovin lyhyt aika, mutta kun sitä rakasta ihmistä ei ole nähnyt tuohon aikaan, on se nälkävuosi. Liian pitkä aika, ihmisikä.
Olen tässä koneella kuunnellut tuubista isän lempikappaleita, ja Janne Raappaanan "odota mua" iskee niin sydämmeen, että tosikaan. Isä tykkäs kamalasti Jopen "Enkeleitä toisillemme" kappaleesta. Sitäkin kuuntelin..Ja itken,itken,itken.
Radiosta tuo kappale tuli viikolla kun mentiin äidille pikkupoitsun kanssa. Alkoi tuo laulu tulvia kaiuttimista, niin huomasin että pienellä kuusivuotiaalla valui kynelet valtoimenaan poskille ja hän vaan totesi "äiti tää oli papan paras laulu.." Auto pysähdyksiin ja halattiin kovasti ja itkettiin, ja muisteltiin rakkaista rakkainta pappaa...
11.5....Muille se on iloinen päivä, äitienpäivä. Meille se on isän syntymäpäivä. Ensimmäinen sellainen, kun viedään synttärikukat isän haudalle. Voi kuinka paljon maksaisin jos saisin yhä ne viedä sinne kotiin, isälle.
Tällasta täällä....
Nyt nukkumaan. Josko huominen taas näyttäytyisi edes hiukan lohdullisempana. Jospa vaikka jo nyt näkisin edes unta isästä. Toivotaan...
Hyvää yötä.
Nyt ei kuulu hyvää satelliitille.
9
1230
Vastaukset
- menetys
Mulla tuli keskiviikko-iltana ihan täydellinen henkinen romahdus. Olin itkeskellyt pitkin iltaa mut sit kun menin nukkumaan alkoi itku sellaisella voimalla ettei vielä kertaakaan tähän asti. Se oli niin musertavaa, tuntui että nyt vasta ihan oikeasti tajusin veljeni kuoleman. Kuulin pääni sisällä sen snadisti räkäisen naurun jonka mukana ei voinu olla nauramatta ja tajusin että sitä naurua en kuule enää ikinä.
Onneksi oli jäljellä vielä rauhoittavia, mieheni toi jossain vaiheessa kaksi kun itkusta ei vaan tullu loppua, sain ne nieltyä ja sen jälkeen sammuin kuin saunalyhty. Onneksi, en tiedä miten olisin pärjännyt jos en olisi nukahtanut.
Kai se vaan on tajuttava että meillä molemmilla asia on vieläkin aivan liian tuore, eikä kannata kai haaveillakaan että tässä vielä hetkeen voisi asiaa ymmärtää tai hyväksyä. Toivon vaan ettei noita surumyrskyjä tulisi ainakaan kovin montaa enää, ne vie voimat henkisesti ja fyysisesti.
Mutta on se ikävä vaan niin kova.- Satelliitti76
"surumyrsky", sinä sen sanoit!
Tosi osuvasti. Sellanen kaaosmainen tuska kun iskee niin tuntuu että tukehtuu siihen itkuun ja ahdistukseen.
Mä en ole ottanu rauhottavia. Joteski mä en ole tarvinnut. Kun olen perusluonteeltani sellanen viilipytty, niin en ole kokenut tarvitsevani. Äidillä on Sepram-lääkitys, ja se on sanonut että ne on alkaneet auttaakkin. Pahin terä ahdistuksesta ja pahasta olosta on taittunut. Mutta eihän ne tietty sitä koko tuskaa pois vie, helpottaa sitä arjen pyörittämistä.
Mulla vaan on alkanut kalvaa mieltä se, että mä haluisin niin perkeleen paljon tietää että miltä isästä tuntui se lähtö. Siis ettei sitä oo sattunut...Vaikee selittää.
Mutta JOS se oli sitä mitä oletetaan, eli kammiovärinä, niin se on kuulemma armeliain kuolema mitä toivoa saattaa. Välitön tajuttomuus ja se on morjens.
Näin mä toivon. Jos ei muuta niin sellasen lähdön ois isä toivonut.
Se oikeuslääkäri lupaili, että jollei kuolinsyytutkimuksen lopullinen raportti ole meillä tän kuun loppuun, niin pyys laittaan uudelleen sähköpostia ja hän selvittää miksi viipyy.
Vaan eihän se isää takaisin tuo..
Ottaa niin päähän, kun tulee sellasia kamalia vihan puuskia, katkeruutta.
Kun näin äidin veljen lapsenlapsineen mönkkärillä ajelemassa, tuli VIHA. "Miks ISÄ piti ottaa pois?!?!Sen ois kuulunu saada olla vielä vuosikymmenet touhuamassa noitten lasten kanssa..Se ei IKINÄ väsynyt, ei ikinä.Aina se jaksoi painaa muksujen kanssa, hypätä niitten pillin mukaan. Viedä, tuoda ja mennä..."
Isää olis niin perkeleen pajon tarvittu täällä. Kaikki jäi niin kesken, kaikki...
Tosiaan sitä aina luulee, että eiköhän tämä tästä, kun tulee niitä parempia päiviä, ja sitten taas tulee aina entistä suurempi ja kipeämpi ikävä. Millon sekin saavuttaa sen huippunsa, millanen tuska sitten tulee?
No, pakko se on elää eteenpäin. Ei auta itku markkinoilla, ei.
- elunda
satelliitti. Raskasta on sinulla taas ollut. Kovin on tuttua, yhtenä päivänä vaan aloin kesken päivän touhujen itkeä. Ihan yllättäen. Tuli vain äiti mieleen niin elävänä kuvana ja kun tajusin,ettei hän enään koskaan istu kanssani keittiön pöydän äärellä ja pohdi elämän menoa.
Viime yönä näin unta,että kuuntelimme yläkerrassa ihmeissämme,että äidin/mummin ääni kuuluu alakerrasta. Juoksimme alas halaamaan häntä ja minä hoin "äiti,luulin että olet kuollut. Et olekaan!" Itkin ja nauroin yhtä aikaa. Aamulla oli isku vasten kasvoja, se oli vain unta. Töihin piti lähteä vaikka mieli oli aivan maassa tuon unen takia.
Taas ajaessa töihin ajattelin isää ja äitiä ja olin heille vihainen,kun kuolivat kesken kaiken. Olsin tarvinnut heitä, lapseni olisivat tarvinneet heitä. Koska voi elää normaalia elämää? En tiedä.
Satelliitti, toivon sinulle aurinkoa kevääseen ja voimia eteenpäin. Voimia me kaikki tarvitaan jatkaaksemme eteenpäin ilman läheisiämme.- Satelliitti76
Kiitos Elunda kauniista sanoistasi. Tuntuu sekin lohdulliselta, etten ole yksin näiden tunteiden kanssa. Että tietää jonkun jossakin kokevan samoja asioita, elävän samoja tilanteita.
Tänään oli taas vaihteeksi parempi päivä. Sain pikkuisen kummityttöni (9kk) hoitoon, ja oma työni perhepäivähoitajana tuo myös lohtua. Lasten muodossa. Lapset ovat niin ihanan välittömiä ja valoisia, oli elämä millä mallilla tahansa. Päivän tohinoissa kykenee edes hetkeksi laittamaan sivuun kivun.
Mua jotenkin tuskastuttaa, kun isä ei ollenkaan tule uniini. Yhden ainoan kerran olen nähnyt isästä unta. En millään nähnyt kasvoja, mutta äänen kuulin. Voi että kuinka aamulla oli se isä aina iloinen ja naurua raikuva ääni mielessä.
Nyt mietin yhä, josko jo kykenisin katselemaan sen ristiäis DVD:n...
On niin helvetillinen ikävä, että tuntuu et se olisi PAKKO katsoa. Että kuulisi isän äänen oikeasti, ja näkisi...
Valokuvia me ollaankin lasten, veljien ja äidin kanssa kovin paljon katseltu. Ja muisteltu isää niin paljon, että melkein joka toisessa lauseessa puheissamme isä on läsnä.
Puhutaan todella paljon äidin kanssa.
Isästä, ikävästä, tulevaisuudesta...
Mutta, nyt menen valmistelemaan huomisen lounasta.
Kiitos teille jokaiselle ihanalle ihmiselle, joidenka lämpöiset sanat tuovat (ette uskokaan miten suurta) lohtua tähän elämääni surun keskellä.
Aurinkoista kevättä, ystävät! - kohtalotovereita
Satelliitti76 kirjoitti:
Kiitos Elunda kauniista sanoistasi. Tuntuu sekin lohdulliselta, etten ole yksin näiden tunteiden kanssa. Että tietää jonkun jossakin kokevan samoja asioita, elävän samoja tilanteita.
Tänään oli taas vaihteeksi parempi päivä. Sain pikkuisen kummityttöni (9kk) hoitoon, ja oma työni perhepäivähoitajana tuo myös lohtua. Lasten muodossa. Lapset ovat niin ihanan välittömiä ja valoisia, oli elämä millä mallilla tahansa. Päivän tohinoissa kykenee edes hetkeksi laittamaan sivuun kivun.
Mua jotenkin tuskastuttaa, kun isä ei ollenkaan tule uniini. Yhden ainoan kerran olen nähnyt isästä unta. En millään nähnyt kasvoja, mutta äänen kuulin. Voi että kuinka aamulla oli se isä aina iloinen ja naurua raikuva ääni mielessä.
Nyt mietin yhä, josko jo kykenisin katselemaan sen ristiäis DVD:n...
On niin helvetillinen ikävä, että tuntuu et se olisi PAKKO katsoa. Että kuulisi isän äänen oikeasti, ja näkisi...
Valokuvia me ollaankin lasten, veljien ja äidin kanssa kovin paljon katseltu. Ja muisteltu isää niin paljon, että melkein joka toisessa lauseessa puheissamme isä on läsnä.
Puhutaan todella paljon äidin kanssa.
Isästä, ikävästä, tulevaisuudesta...
Mutta, nyt menen valmistelemaan huomisen lounasta.
Kiitos teille jokaiselle ihanalle ihmiselle, joidenka lämpöiset sanat tuovat (ette uskokaan miten suurta) lohtua tähän elämääni surun keskellä.
Aurinkoista kevättä, ystävät!Jaksamista ja voimahaleja sinulle Sateliitti76, tiedän tunteet mitä joudut kantamaan mukanasi, koska ole menettänyt läheisesi. Ikävä ja kaipuu on uusi olomuoto, jonka kanssa pitää opetella elämään, se on ja pysyy, ehkä haalistuu tai kevenee, aika näyttää?!
Mietin kauanko tätä omaisen menettämisestä aiheutunutta tuskaa kestää, pelottaa ajatella, jos elää vanhaksi, että kauan ja pakosti miettii, jos ei olisi ollut epäonnea matkassa se rakas, jota kaipaa, saattaisi nyt olla tässä!!
11.5 on ensimmäinen äitienpv minulle ilman omaa ihanaa rakasta äitiäni, jonka kuvittelin saavani pitää tässä maailmassa vielä ainakin 20-30 vuotta. Ikävöin häntä joka hetki, 2kk sitten hän yllättäen kuoli pois. Itkin eilen silmät märkänä lasteni kanssa mummoa, joka kuului läheisesti elämäämme.
Kiusaan itseäni koko ajan ajattelemalla, miten itsekäs olin vaatimatonta äitiäni kohtaan ja pyörin omantunnon tuskissani, koska olisin voinut auttaa häntä esim. taloudellisesti. Hän kuitenkin uhrasi itsensä meille ja hoiti lapsiani. Pitikö minun silmät avata näin karulla tavalla, vähemmälläkin olisin uskonut. Toisaalta äiti oli iloinen, kun sai hoitaa lapsiani ja olla kanssamme, koska olisi muutoin ollut yksinäinen.
Äidin kassi roikkuu vaatehuoneen naulakossa muistona, ennen se roikkui eteisen ovenkahvassa tuoden turvallisuuden tunnetta siitä, että hän on meidän luona. Välillä kurkkaan kassiin, siellä on vanhanmallinen kännykkä, lukulasit ja rahapussi..mieletön ikävä iskee!!!
Missä vain kuljen, olenpa töissä tai vapaalla, ajattelen äitiä ja ennenkaikkea sitä, ettei minulla ole enää äitiä. Kenelle nyt kerron kuulumiseni ja mitä on tapahtunut? Ei ole ketään hänen kaltaistaan, joka jaksaisi kuunnella, tukea ja lohduttaa minua. Olen yksinäinen ja yksin juon aamukahvit ja päiväkahvit ilman ihanaa nuorekasta äitiäni. Olisko äidistä luopuminen ollut helpompaa, jos emme olisi olleet niin läheisiä??
On minulla onneksi rakas ja tärkeä perheeni, josta saan voimavaroja ja jaksan sekä muutama ystävä, jotka jaksavat joskus kysellä kuulumisia ja tavata, mutta äitiä ei korvaa mikään.
Olen odottanut, että näkisin unia äidistäni, mutta en ole nähnyt yhtään ainoata. Yksi lapsistani näki unta, että mummo halasi häntä ja se tuntui lohdulliselta. Olen ajatellut asiaa näin, koska ajattelen päivisin äitiä lähes joka toinen minuutti, niin öisin sitten nukun, kuin tukki.:)
Tämän kaiken kestää, koska on oma perhe ja ystäviä, jotka tukevat, mutta en voi olettaa, että voin aina kuormittaa muita omalla surullani. Meidän perheessä äitiä surevat myös mieheni ja lapsenlapset. Kenelläkään meistä ei ole helppoa. - Satelliitti76
kohtalotovereita kirjoitti:
Jaksamista ja voimahaleja sinulle Sateliitti76, tiedän tunteet mitä joudut kantamaan mukanasi, koska ole menettänyt läheisesi. Ikävä ja kaipuu on uusi olomuoto, jonka kanssa pitää opetella elämään, se on ja pysyy, ehkä haalistuu tai kevenee, aika näyttää?!
Mietin kauanko tätä omaisen menettämisestä aiheutunutta tuskaa kestää, pelottaa ajatella, jos elää vanhaksi, että kauan ja pakosti miettii, jos ei olisi ollut epäonnea matkassa se rakas, jota kaipaa, saattaisi nyt olla tässä!!
11.5 on ensimmäinen äitienpv minulle ilman omaa ihanaa rakasta äitiäni, jonka kuvittelin saavani pitää tässä maailmassa vielä ainakin 20-30 vuotta. Ikävöin häntä joka hetki, 2kk sitten hän yllättäen kuoli pois. Itkin eilen silmät märkänä lasteni kanssa mummoa, joka kuului läheisesti elämäämme.
Kiusaan itseäni koko ajan ajattelemalla, miten itsekäs olin vaatimatonta äitiäni kohtaan ja pyörin omantunnon tuskissani, koska olisin voinut auttaa häntä esim. taloudellisesti. Hän kuitenkin uhrasi itsensä meille ja hoiti lapsiani. Pitikö minun silmät avata näin karulla tavalla, vähemmälläkin olisin uskonut. Toisaalta äiti oli iloinen, kun sai hoitaa lapsiani ja olla kanssamme, koska olisi muutoin ollut yksinäinen.
Äidin kassi roikkuu vaatehuoneen naulakossa muistona, ennen se roikkui eteisen ovenkahvassa tuoden turvallisuuden tunnetta siitä, että hän on meidän luona. Välillä kurkkaan kassiin, siellä on vanhanmallinen kännykkä, lukulasit ja rahapussi..mieletön ikävä iskee!!!
Missä vain kuljen, olenpa töissä tai vapaalla, ajattelen äitiä ja ennenkaikkea sitä, ettei minulla ole enää äitiä. Kenelle nyt kerron kuulumiseni ja mitä on tapahtunut? Ei ole ketään hänen kaltaistaan, joka jaksaisi kuunnella, tukea ja lohduttaa minua. Olen yksinäinen ja yksin juon aamukahvit ja päiväkahvit ilman ihanaa nuorekasta äitiäni. Olisko äidistä luopuminen ollut helpompaa, jos emme olisi olleet niin läheisiä??
On minulla onneksi rakas ja tärkeä perheeni, josta saan voimavaroja ja jaksan sekä muutama ystävä, jotka jaksavat joskus kysellä kuulumisia ja tavata, mutta äitiä ei korvaa mikään.
Olen odottanut, että näkisin unia äidistäni, mutta en ole nähnyt yhtään ainoata. Yksi lapsistani näki unta, että mummo halasi häntä ja se tuntui lohdulliselta. Olen ajatellut asiaa näin, koska ajattelen päivisin äitiä lähes joka toinen minuutti, niin öisin sitten nukun, kuin tukki.:)
Tämän kaiken kestää, koska on oma perhe ja ystäviä, jotka tukevat, mutta en voi olettaa, että voin aina kuormittaa muita omalla surullani. Meidän perheessä äitiä surevat myös mieheni ja lapsenlapset. Kenelläkään meistä ei ole helppoa.surevat mukana mieheni,ja 2 lastani. 2Pientä joille pappa oli maailman tärkein ja rakkain ja läheisin..
Vaikea selittää, mutta harvalla nykylapsella on enää semmoista pappaa kun meidän lapsilla oli. Joka ikinen päivä nähtiin, ja melkein joka viikonloppu jompikumpi tai molemmat oli papalla ja mammalla yökylässä. Oli halloweenjuhlia, lomareissuja, ja sitten ihan sitä vaan lasten kanssa tekemistä.
Poika, pian 7v oli "papan poika", painikaveri..
Juur joku aika siten poika kertoi joka ilta juttelevansa papalle. Ja sanoi silmät kirkkaina "mut äiti sä näät papan ennen mua, siis tuolla taivaassa.Ja pappa saattaa mut ihan joka aamu eskarrinki, ku se on meiän oma suojelusenkeli!!" - elunda
kohtalotovereita kirjoitti:
Jaksamista ja voimahaleja sinulle Sateliitti76, tiedän tunteet mitä joudut kantamaan mukanasi, koska ole menettänyt läheisesi. Ikävä ja kaipuu on uusi olomuoto, jonka kanssa pitää opetella elämään, se on ja pysyy, ehkä haalistuu tai kevenee, aika näyttää?!
Mietin kauanko tätä omaisen menettämisestä aiheutunutta tuskaa kestää, pelottaa ajatella, jos elää vanhaksi, että kauan ja pakosti miettii, jos ei olisi ollut epäonnea matkassa se rakas, jota kaipaa, saattaisi nyt olla tässä!!
11.5 on ensimmäinen äitienpv minulle ilman omaa ihanaa rakasta äitiäni, jonka kuvittelin saavani pitää tässä maailmassa vielä ainakin 20-30 vuotta. Ikävöin häntä joka hetki, 2kk sitten hän yllättäen kuoli pois. Itkin eilen silmät märkänä lasteni kanssa mummoa, joka kuului läheisesti elämäämme.
Kiusaan itseäni koko ajan ajattelemalla, miten itsekäs olin vaatimatonta äitiäni kohtaan ja pyörin omantunnon tuskissani, koska olisin voinut auttaa häntä esim. taloudellisesti. Hän kuitenkin uhrasi itsensä meille ja hoiti lapsiani. Pitikö minun silmät avata näin karulla tavalla, vähemmälläkin olisin uskonut. Toisaalta äiti oli iloinen, kun sai hoitaa lapsiani ja olla kanssamme, koska olisi muutoin ollut yksinäinen.
Äidin kassi roikkuu vaatehuoneen naulakossa muistona, ennen se roikkui eteisen ovenkahvassa tuoden turvallisuuden tunnetta siitä, että hän on meidän luona. Välillä kurkkaan kassiin, siellä on vanhanmallinen kännykkä, lukulasit ja rahapussi..mieletön ikävä iskee!!!
Missä vain kuljen, olenpa töissä tai vapaalla, ajattelen äitiä ja ennenkaikkea sitä, ettei minulla ole enää äitiä. Kenelle nyt kerron kuulumiseni ja mitä on tapahtunut? Ei ole ketään hänen kaltaistaan, joka jaksaisi kuunnella, tukea ja lohduttaa minua. Olen yksinäinen ja yksin juon aamukahvit ja päiväkahvit ilman ihanaa nuorekasta äitiäni. Olisko äidistä luopuminen ollut helpompaa, jos emme olisi olleet niin läheisiä??
On minulla onneksi rakas ja tärkeä perheeni, josta saan voimavaroja ja jaksan sekä muutama ystävä, jotka jaksavat joskus kysellä kuulumisia ja tavata, mutta äitiä ei korvaa mikään.
Olen odottanut, että näkisin unia äidistäni, mutta en ole nähnyt yhtään ainoata. Yksi lapsistani näki unta, että mummo halasi häntä ja se tuntui lohdulliselta. Olen ajatellut asiaa näin, koska ajattelen päivisin äitiä lähes joka toinen minuutti, niin öisin sitten nukun, kuin tukki.:)
Tämän kaiken kestää, koska on oma perhe ja ystäviä, jotka tukevat, mutta en voi olettaa, että voin aina kuormittaa muita omalla surullani. Meidän perheessä äitiä surevat myös mieheni ja lapsenlapset. Kenelläkään meistä ei ole helppoa.samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia sinulla kuin minullakin äidistäni.
Epäonnea meilläkin, kaikki voisi olla toisin jos olisimme osanneet toimia toisin sinä äidin viimeisenä viikonloppuna. Mutta ei. Näin kävi ja pakostakin olen katkera.
Keskimmäinen tyttäreni sai kokeesta täyden kympin ja voi, miten olisin sen ilon ja ylpeyden lapsestani halunnut jakaa jonkun kanssa. Oman äitini kanssa. Nyt minulla ei ole ketään kenelle tällaisia asioita kertoa.
Minäkin kuvittelin äidin elävän ainakin 20 vuotta vielä. Kuvitelmat ei näköjään toteudu.
Voin sanoa, että minäkin ajattelen äitiäni joka ainut päivä. Melkein koko ajan. Aamuisin varsinkin.
Elämässä ei varmaan olisi näin suurta aukkoa äidin jäljiltä, jos ei olisi ollut hänen kanssaan läheinen. Tätä aukkoa ei voi mitenkään paikata, ei koskaan. Yritän keksiä uusia asioita elämääni, jotta voi edes jollain lailla täyttää sen suuren aukon. Ei se onnistu. Ei sitä voi täyttää kukaan. Se oli äidin paikka ja äiti on iäksi poissa.
Onko ensi vuonna helpompaa? En tiedä. Tuntuu vaan niin toivottomalta kaikki, loppuelämä ilman äitiä. Kaikki joulut, kaikki lasten juhlat.
Ilman rakasta äitiä.
Minäkin kiusaan itseäni ajattelemalla miten paljon enemmän olisin äitini hyväksi voinut tehdä. Ehkä meidän ei kuitenkaan pidä kiusta itseämme enempää? Äitimme tiesivät, että olivat meille tärkeitä eivätkä he olisikaan vaatineet meiltä enempää. Ajatellaan näin. Ihan tarpeeksi rangaistusta tässä, kun äiti on otettu meiltä molemmilta pois.
Sekavia ajatuksia. Jotenkin on tänään sellainen päivä.
Jaksellaan. - edellinen kirjoittaja
elunda kirjoitti:
samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia sinulla kuin minullakin äidistäni.
Epäonnea meilläkin, kaikki voisi olla toisin jos olisimme osanneet toimia toisin sinä äidin viimeisenä viikonloppuna. Mutta ei. Näin kävi ja pakostakin olen katkera.
Keskimmäinen tyttäreni sai kokeesta täyden kympin ja voi, miten olisin sen ilon ja ylpeyden lapsestani halunnut jakaa jonkun kanssa. Oman äitini kanssa. Nyt minulla ei ole ketään kenelle tällaisia asioita kertoa.
Minäkin kuvittelin äidin elävän ainakin 20 vuotta vielä. Kuvitelmat ei näköjään toteudu.
Voin sanoa, että minäkin ajattelen äitiäni joka ainut päivä. Melkein koko ajan. Aamuisin varsinkin.
Elämässä ei varmaan olisi näin suurta aukkoa äidin jäljiltä, jos ei olisi ollut hänen kanssaan läheinen. Tätä aukkoa ei voi mitenkään paikata, ei koskaan. Yritän keksiä uusia asioita elämääni, jotta voi edes jollain lailla täyttää sen suuren aukon. Ei se onnistu. Ei sitä voi täyttää kukaan. Se oli äidin paikka ja äiti on iäksi poissa.
Onko ensi vuonna helpompaa? En tiedä. Tuntuu vaan niin toivottomalta kaikki, loppuelämä ilman äitiä. Kaikki joulut, kaikki lasten juhlat.
Ilman rakasta äitiä.
Minäkin kiusaan itseäni ajattelemalla miten paljon enemmän olisin äitini hyväksi voinut tehdä. Ehkä meidän ei kuitenkaan pidä kiusta itseämme enempää? Äitimme tiesivät, että olivat meille tärkeitä eivätkä he olisikaan vaatineet meiltä enempää. Ajatellaan näin. Ihan tarpeeksi rangaistusta tässä, kun äiti on otettu meiltä molemmilta pois.
Sekavia ajatuksia. Jotenkin on tänään sellainen päivä.
Jaksellaan.lohduttavista kommenteista..meillä on kaikilla yhteistä.
Nyt vietän tässä ensimmäistä vappua ilman äitiä..maailmassa on tapahtunut kaikenlaista viime aikoina ja tuttu keskustelukumppani on vaiennut iäksi. Voi rakas äiti, ikävä on ja pysyy.
Mies ja lapset onneksi viettävät vappua ulkona iloisesti juhlien, minä täällä koneen ääressä.
Jaksamista teille kaikille ihanille ihmisille!!
- isän tytär
Minun isäni kuoli syöpään "jo" kohta kymmenen kuukautta sitten eli 24. heinäkuuta. Silti asia on kipeä. Mutta: Lohdutan sinua sillä, että aika antaa etäisyyttä asiaan ja luo jonkunlaisen puskurin sinun ja surusi välille. Itse pidin moista "höpinänä", mutta olen huomannut, että näin se vain menee.
Voimia sinulle toivon kaikesta sydämestäni!
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Sofia miksi soitit torstaina Stefanil ja pyysit käymään kun muka olet ahdistunut.?
Oliko asia suunniteltu, kun pyysi käymään ja varmasti tiesi et miten Stefan asiaan suhtautuu.Oliko myös Seiskan toimittaja pyydetty tarkoituksella pai1242203Stepuli itkee facessa
Haluaisin pyytää julkisesti karseaa käytöstäni anteeksi lähimmiltä, naapureilta ja etenkin Sofialta! Ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää käyttä1352112Martina oli sarjassaan tänään 32.
Mutta eikö pyöräily ja uinti ole vahvempia hänellä kuin juoksu? Aikaa on vielä harjoitella ennen Frankfurtin kisoja.2161835Sofia oli ainoastaan rahan takia suhteessa Stefanin ja Nikon kanssa.
Järkyttävää miten Sofia on käyttänyt hyväksi näitä molempia miehiä ja rahat loppu niin vain haukkumiset tullut kiitokseksi heille.2601516Voi kun menisi nyt Stefan katsoo tyttären uutta ponia, viettäisi aikaa hänen kanssa.
Aika parantaa kaiken ja meillä kaikilla on elämässä vastoinkäymisiä ja yli kyllä pääsee ainakin ajan kanssa.1341415Suomi teki typeryyttään Venäjästä nyt konkreettisesti vihollisen, jota se ei aiemmin ollut.
Venäjä ei ole uhannut Suomen turvallisuutta, eikä Venäjän ja Ukrainan välinen konflikti ole signaloinut minkäänlaista uhkaa Suomelle. Se "uhka" luotii5641202Minä menetän sinut kokonaan
Siksi olen paniikissa, sekaisin ja surullinen. Taitaa olla jonkinasteinen stressitila päällä. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin.501015Uskomatonta miten "kassatyttö Sannasta" tuli hetkessä kuoleman kauppias.
Demarit on kautta historian olleet "takinkääntäjien"mestariluokkaa kokoomuksen hihassa kiinni. Sannan arviointikyky petti täysin Naton suhteen, Brysse351952Onpas Martina valinnut sopivan laulun
Storyssa kun Isben poni tulee, " älä vie lapsuuttani pois." Äiti se lähtee mieluummin panopuuksi hotelliin, kuin viettäisi senkin ajan lastensa kanssa115949